Montréal Canadiensin hyökkääjä Jonathan Drouin jäi keväällä ennen pudotuspelejä henkilökohtaisista syistä virkavapaalle. Seura toivoi tiedotteessaan kaikkien kunnioittavan kahdeksan vuoden takaisen kolmosvarauksen yksityisyyttä. Vajaa puoli vuotta myöhemmin Drouin kertoi julkisesti virkavapaansa syyksi vuosia jatkuneen ahdistusoireilun, joka aiheutti myös unettomuutta.
Vastaava tilanne oli viimeksi pari vuotta sitten, kun tuolloin Ottawa Senatorsia edustanut Bobby Ryan jäi syksyllä 2019 joukkueen toiminnasta sivuun osallistuakseen NHL:n ja pelaajayhdistys NHLPA:n ylläpitämään pelaajien hoito-ohjelmaan. Ilmoittautuminen hoito-ohjelmaan on toki parikin askelta avoimempi tiedonanto, mutta tuolloinkin sekä NHL että NHLPA kieltäytyivät antamasta lisäkommentteja.
Seuraavana keväänä Ryan tuli itse julkisuuteen ja kertoi paitsi alkoholiongelmastaan myös poikkeuksellisesta lapsuudestaan, johon liittyi isän rikollistausta ja muutettu identiteetti.
Seuroilla ja muilla organisaatioilla on luonnollisesti oikeus kertoa juuri niin vähän jäsentensä terveys- ja muista yksityisasioista kuin parhaaksi näkevät, mutta oheisten esimerkkien kohdalla nähty salamyhkäisyys vain ylläpitää aiheetonta stigmaa mielenterveys- ja päihdeongelmiin liittyen.
Ahdistuneisuutta on mahdollista hoitaa lääkkeillä, lääkkeettömillä keinoilla tai näiden yhdistelmällä. Myös päihdeongelmiin ja muihin riippuvuuksiin on olemassa tutkitusti toimivia hoitokeinoja.
Kun useat yksilöt ovat löytäneet rohkeuden kertoa avoimesti mielenterveys- ja riippuvuussairauksistaan, kannattaisi myös isojen organisaatioiden olla tiedottamisessaan avoimempia.
Lisäksi toipuminen pelikuntoon esimerkiksi aivotärähdyksestä tai vaikeasta polvivammasta voi kestää kauemmin kuin akuutista mielenterveys- tai riippuvuusoireilusta. Fyysisestä vammasta kertominen kuitenkin koetaan luontevammaksi ja kenties enemmän huippu-urheiluun kuuluvaksi, vaikka jatkuva kilpailutilanne ja julkinen paine altistavat ahdistus- ja mielialaoireilulle.
Virallisten tilastojen mukaan joka kolmas kanadalainen kokee jonkinlaista mielenterveysoireilua elämänsä aikana ja joka seitsemäs kanadalainen käyttää vuosittain mielenterveyspalveluja. Yhdysvalloissa puolestaan on lähes 15 miljoonaa alkoholiriippuvaista, joista noin seitsemän prosenttia on saanut päihdehoitoa.
Drouin ja Ryan eivät siis ole väestötasollakaan harvinaisuuksia.
Koska viime vuosina on nähty ulostuloja mielenterveys- ja päihdeongelmista muiltakin pelaajilta, on tarve salailuun todennäköisesti enemmän seuroilla. Olen keskustellut usean mielenterveyden haasteistaan julkisesti puhuneen kiekkoilijan kanssa, ja pelko pelipaikan saamisesta on noussut keskusteluissa esiin.
Toisaalta seurojen ja pelaajayhdistysten on koettu myös olleen tukena – mielenterveysongelmasta toipuminen takaisin pelikuntoon on myös ainutlaatuinen voimavara. Drouin palasikin kaukaloon pitkän tauon jälkeen tehokkaasti. Myös Ryan löysi uuden työnantajan paljastuksensa jälkeen ja antaa nyt koeajalla näyttöjä jatkosopimusta ajatellen.
Kun useat yksilöt ovat löytäneet rohkeuden kertoa avoimesti mielenterveys- ja riippuvuussairauksistaan, kannattaisi myös isojen organisaatioiden olla tiedottamisessaan aiempaa avoimempia. ”Henkilökohtaiset syyt” ja muut fraasit ohjaavat joka tapauksessa kuulijan tulkintaa pois fyysisistä syistä.
Salailulla on vähemmän voitettavaa kuin avoimuudella hävittävää.
