Miksi parhaita istutetaan viltissä?
Suomen vastustajat ovat toistaiseksi Slovakiaa lukuunottamatta olleet selvästi kakkoskategorian ryhmiä. Voitot on kyllä puristettu kaikista peleistä, mutta peli on ollut erittäin nihkeää. Ukraina ja Itävalta ovat ryhmiä, jotka Suomen tulisi nitistää ilman, että voittajasta jäisi mitään epäselvyyttä. Näin ei ole Göteborgin kisoissa ollut, vaan Suomen peli on takerrellut vaarallisesti. Jatkossa vastaan tulee huomattavasti kovempia ryhmiä, ja Aravirta ei voi enää luottaa siihen, että Suomen maalista joudutaan kiekko poimimaan vain 0-1 kertaa ottelun aikana.
Jellonajoukkueessa on tällä hetkellä paljon piileviä ongelmia. Piileviä ne ovat vain siitä syystä, että vielä ei kaukalossa vastaan ole tullut joukkuetta, joka ne olisi pystynyt paljastamaan. Varsinkin valmentaja Hannu Aravirran peluutuskuviot herättävät allekirjoittaneessa paljon epäilyksiä. Kaikki voidaan tietysti helposti sivuuttaa ajattelemalla, että ns. helpot pelit toimivat ainoastaan kisavireen luojina eikä niissä toimita kuten sitten tosipeleissä. Mutta jo monasti aiemmin on huomattu, että mikäli joukkueen ote on off-asennossa, niin sitä ei olekaan enää kovin helppoa kääntää takaisin on-asentoon. Aravirta on antanut joukkueensa vaipua "pois päältä", ja nyt edessä on vaikea tehtävä saada virta ryhmään päälle.
Itävalta-ottelun tapahtumat kielivät paljon Suomen valmennusjohdon ajatusmaailmasta. Ottelun avauserässä Suomen kisajoukkueen parhaat hyökkääjät, Niko Kapanen ja Timo Pärssinen, istuivat vaihtopenkillä viltin alla tuppea purren. Lähes sama kohtalo oli ketjun kolmannella linkillä, Antti Miettisellä. Peliaikaa Pärä&Lalli-kaksikolle kertyi kolme minuuttia, josta lähes puolet alivoimalla. Samaan aikaan koko turnauksen täysin varjojen mailla surffaillut Janne Ojasen kakkosketju keräsi peliaikaa yli tuplasti.
Toiseen erään Aravirta oli muuttanut peluutustaan taas jonkin verran. Ratkaisuna oli muokata peluutusjärjestystä siten, että Kapasen ketju oli pudonnut nokkimisjärjestyksessä neljänneksi ja Helmisen vitja oli nostettu edelle. Peliaikaa kolmikolle kertyi suunnilleen saman verran kuin avauserässäkin. Kahden ensimmäisen erän neljästäkymmenestä tehokkaasta peliminuutista Suomen parhaat miehet olivat olleet jäällä siis alle kuudesosan. Kolmannessa erässä viesti oli viimeinkin mennyt valmennuksellekin perille ja Kapasen ketju sai hurjasti peliaikaa. Viltissä koko ottelun istunut kolmikko ei ollut aivan normaalissa vireessään, mutta silti ketju sai luotua vaarallisia tilanteita Suttnigin maalille enemmän kuin muut yhdistelmät yhteensä.
Mikä sitten voi olla syynä tähän sangen kummalliseen peluutukseen? Sama on toistunut jo kahdesti aiemminkin. Toissa vuonna pelit olivat Pietarissa ja Niko Kapanen voitti koko kisojen pistepörssin, tuolloin Timo Pärssinen jätettiin loistavasta kaudesta huolimatta kokonaan kisajoukkueen ulkopuolelle. Sama toistui silloinkin, Aravirta istutti parhaassa vireessä olevia, tulikuumia, pelaajia penkillä. Silloin selityksenä oli nuorukaisten kokemattomuus arvokisatasolla. Viime vuoden Saksan kisoissa Pärssinenkin oli mukana ja Anaheimiin kisojen jälkeen matkannut laituri takoikin heti ensimmäisissä kisoissaan kahdeksan tehopistettä - sekä kisojen tyylikkäimmän maalin. Myös Saksassa Aravirta tiputti aina Kapasen ketju peliajan nollille ratkaisuja tehdessään. Samat selitykset toistuivat.
Nyt siis kolmikolla on Antti Miettistä lukuunottamatta arvokisakokemusta. Ja millaista kokemusta, Pärssinen&Kapanen-kaksikko on osoittanut olevansa leijonajoukkueen parhaimmistoa. Silti kohtalona on joutuminen Kimmo Rintasen tapaisten "kokeneiden kisaveteraanien" syrjäyttämäksi tosipaikan tullen. Kokemuksella on toki arvonsa, mutta useat pelaajat tässäkin joukkueessa ovat osoittaneet olevansa tosipeleissä 0+0 -pelaajia. Silti Aravirran kuvioissa he ajavat ohi ja keräävät peliaikaa. Peliaikaa, joka on vain hukkaan heitettyjä minuutteja ja sekunteja.
Tilastotkin puoltavat kaikilta osiltaan sitä näkemystä, että Kapasen ketju ansaitsisi ykkösketjun paikan. Plusmiinus-tilastossa koko kolmikko on jaetulla neljännellä sijalla saldolla +5. Viisi tehtyä maalia tasakentällisin ja nolla omiin, ei kuulosta huonolta. Lisää faktaa saadaan, kun tarkastellaan kisojen aloituspörssiä. Sijalta 6. löytyy Niko Kapanen prosentilla 63,24. Kaikki muut suomalaissentterit ovat kaukana takana - vaikkakin niin Helminen kuin Jokinenkin ovat aloituksissa onnistuneet. Eilen Kapasen peliajan kahdessa avauserässä vienyt Janne Ojanen on sijalla ynnämuut heikolla 43% tehollaan.
Kaavoihin kangistunutta peluutusta
Aravirran peluutus on hyvin pitkälti perinteistä neuvostoliittolaista pelisysteemiä. 1-2-3-4, 1-2-3-4. Aravirran kuvioon kuuluu myös se, että erikoistilanteiden jälkeen peluutus aloitetaan uudestaan kierroksen alusta. Ketjuilla ei ole mitään erityisiä rooleja, nelonen ei ole esimerkiksi puolustava kentällinen, jolla haettaisiin lepoaikaa muille ketjuille tai yritettäisiin pitää vastustajien parhaita yhdistelmiä. Nelonen on vain se kolmikko, joka kerää jämäminuutit.
Tällä hetkellä Suomen kakkosketjun virkaa toimittava Ojasen yhdistelmä on kaikkea muuta kuin kakkosketju, Ojasen ja Aallon taidot tai vauhti eivät riitä hyökkäävään peliin MM-kisatasolla. Kimmo Rintanen taas on normaalisti ollut kovassa vedossa B- ja C-ryhmäläisiä vastaan, mutta hyytynyt viimeistään pudotuspeleissä. Nyt hyytymistä ei tarvitse odottaa, sillä Rintsi ei ole päässyt vauhtiin missään vaiheessa. Kapasen ketju ei puolestaan ole missään nimessä kolmos- tai nelosketju, loistavilla hyökkäystaidoillaan kolmikon luulisi ansainneen ylennyksen peluutusjärjestyksessä - ei alennusta.
Ykkösketjun heräämistä odotellen
Olli Jokisen johtamassa ykkösvitjassa olisi taitoa ja voimaa yllin kyllin. Potentiaalia olisi samanlaiseen suoritukseen kuin Sami Kapasen ja Juha Ylösen tahdittamalla ykkösketjulla edellisissä kisoissa. Tätä tasoa ei ole vielä päästy lähellekään. Mikäli Aravirta ei suostu havaitsemaan Niko Kapasen kentällisen kapasiteettia, niin Jokisen ketjun on pakko herätä. Silloin lähes kaikki vastuu maalinteosta lepää tosipaikassa Niklas Hagmanin ja Tomi Kallion harteilla, sillä Ojasen tai Helmisen ketjuilta ei kovin kummoista maalitehtailua kannata odottaa.
Kaikki kolmikon jäsenet ovat taitavia pelaajia ja eurooppalaisissa kaukaloissa pärjäävät taidoilla hyvin. Noustakseen Leijonien kaipaamaksi todelliseksi ykkösnyrkissä kolmikon pitäisi pelata juuri niin kuin he kaikki pelaavat rapakon takana NHL-joukkueissaan. Suoraviivaista ja konstailematonta peliä. Kikkailun voi jättää kesähöntsäilyihin, nyt painetaa tukka putkella eteenpäin eikä haeta takajättöjä.
Mitä mielessä joukkuetta valittaessa?
Suomi pääsi eilen Itävaltaa vastaan kokeilemaan kahdesti turnauksessa aiemmin pahasti köhinyttä 5-3-ylivoimaansa. Toisella yrittämällä saatiin aikaan toki maali Kimmo Timosen lavasta, mutta silti kokoonpanot näissä erikoistilanteissa ovat ihmetyttäneet kovasti. Suomen joukkueessa on tasan yksi rightin hyökkääjä. Kyllä, yksi. Näin ollen Aravirta heitti kentälle vain kaksi hyökkääjää, vaikka normaalisti tilanteessa pohditaan pikemminkin neljän, tai jopa viiden, hyökkääjän ratkaisuja.
Tähän on kaksi syytä, niiden pätevyyttä jokainen voi miettiä tahollaan. Toinen on tietysti se, että joukkuetta valittaessa pelaajien kätisyyksiä ei ole joko mietitty ollenkaan tai sitten tästä pohdinnasta huolimatta on valittu vain leftin pelaajia. Toinen syy on se, että Aravirta halusi ylivoimaa pyörittämään Raimo Helmisen ja Raipehan pyörittää peliä oikeasta laidasta. Näin vetopaikoille tarvitaan rightin pelaajia. Paljon helpommalla olisi päästy, mikäli kuvio olisi piirretty niin, että ylivoimaa pyöritetään vasemmasta laidasta. Näin kentälle olisi ollut heittää lukuisia leftin hyökkääjiä, joiden kätisyys olisi sopinut suoraan syötöistä ampumiseen.
Pakkien vedot harakoille
Suomen puolustajat ovat ampuneet siniviivalta paljon ja kovaa. Kudeissa on ollut vain yksi ongelma, ne eivät ole osuneet putkien väliin. Leijonpakit ovat koetelleet vedoillaan enemmänkin kaukalon pleksien ja laitojen kestävyyttä kuin vastustajan maalivahdin reaktioita. Tämä kuvio on vain korostunut Suomen pelatessa ylivoimalla. Kaikilla pakeilla tuntuu olevan vain yksi ratkaisu, silmät kiinni ja täysillä. Kyllä siitä laukauksesta saa ottaa hieman voimaa pois, jos sillä pystytään parantamaan maalintekomahdollisuuksia. Maalivahdeille usein pahoja rannevippauksia viivalta ei ole nähty lainkaan. Lämäreistä irtokiekot kimpoilevat kauaksi pois maalintekosektorista, rannevetojen jälkeen ne jäävät usein maalin eteen ja mahdollistavat maalintekotilanteen jatkumisen.
Pakiston päähän pitäisi nyt kerralla saada iskostettua, että laukaukset täytyy saada kohti maalia - muuten maalinteko on tavattoman vaikeaa. Aivan toisenlainen esimerkki on vaikkapa Kanadan joukkue, jonka puolustajat pystyvät moniin erilaisiin ratkaisuihin viivapelissä. Ja mikä ihmeellisintä, lähes kaikki laukaukset suuntautuvat kohti maalia. Myös Suomen eilinen vastustaja Itävalta oli tässä Suomea pitkän loikan edellä. Itävallan puolustajat suuntasivat vetonsa vain kohti maalia ja tuloksena oli monia vaarallisia tekopaikkoja irtokiekoista, kun Jussi Markkanen ei kyennyt saamaan vetoja haltuunsa.
Ongelmia riittää, mistä ratkaisut?
Tässäkin kolumnissa on nyt vain raapaistu pintaa Suomen joukkueen ongelmien suhteen. Mikään ongelmista ei ole vielä päässyt pinnan alta esiin, nyt on vasta nähty pilkahduksia. Varmaa kuitenkin on, että vielä kisoissa vastaan asettuu aivan toisen tason joukkueita. Sellaisia, jotka hyödyntävät noita ongelmia säälimättä omaksi hyödykseen. Toki muillakin ryhmillä on omat ongelmansa ja tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että mestariksi olisi tarjolla helpoin tie sitten vuoden -95 MM-kisojen. Moniin ongelmiin olisi tarjolla helpohkojakin ratkaisuja. Suomen ylivoimapelin takerteluun ehkä kaikkein selvimmin. Kasataan kaksi vastuullista kentällistä, jotka pelaavat kaikki ylivoimat. Kentälliset tulisi rakentaa myös niin, että peliä pystytään pyörittämään vasemmalta puolelta, jotta leftin pelaajia pystytään hyödyntämään kuviossa.
Aravirran kankeaan ja hidasreaktioiseen peluutukseen on turha odotella ihmeratkaisuja. Eikä sen koommin kannata herätellä suuria toiveita Kapasen ketju lisääntyvästä peliajasta. Maajoukkueen valmennusjohto on jo kolmasti kieltänyt Kapaset. Vastuuta ei parhaille hyökkääjille ole luvassa, vaan jatkossakin kaukalossa luotetaan Rintasen ja Aallon kaltaisiin surffailijoihin. Tämän kolumnin tarkoituksen ei ole mollata esimerkiksi juuri yllämainittuja pelaajia. Antti Aalto olisi tässä joukkueessa aivan oikea pelaaja oikeassa roolissa, mikäli hänet olisi istutettu nelosketjuun ja selvästi roolitettu likaiseen duuniin sekä puolustushommiin.
Minulla on Leijonille ja joukkueen valmennusjohdolle vain yksi viesti: Herätys! Ongelmiin on aika käydä käsiksi ennen kuin on liian myöhäistä. Huomenna vastassa on Venäjä ja pahoin pelkään, että itänaapurimme paljastaa useammankin Suomen heikkouksista. Tappio Venäjälle ei kuitenkaan vielä kaataisi kisatoiveita. Mutta Itävalta-ottelun kaltaisella pelillä Suomi voi olla pahoissakin vaikeuksissa puolivälierissä Saksan tai Latvian kaltaista ryhmää vastaan.
