Ruotsi-peli sen viimeistään osoitti. Leijonat on pulassa, jos ykkösylivoima ei ole vireessä.

Leijonat on tehnyt olympiaturnauksen aikana 11 maalia. Niistä viisi on tullut ylivoimalla ja kaikki samalta ylivoimaviisikolta.

Eeli Tolvanen, Sami Lepistö, Petri Kontiola, Teemu Hartikainen ja Joonas Kemppainen. Siinä on viisikko, jonka mukana Suomi joko juhlii tai kaatuu.

Leijonat ei ole luonut viidellä viittä vastaan pelatessa minkäänlaista pelitapaetua, joka tuottaisi erityisesti maalipaikkoja ja maalinteon tehokkuutta.

Tasaviisikoin on tehty kuusi maalia, joista neljä riistoista. Ja niistäkin osa on ollut täydellisiä lahjamaaleja, joita nähtiin Norjaa vastaan.

Ainoa merkittävä etu Leijonilla on Kontiolan johtama ylivoimaviisikko.

Puolustajien hyökkäyspelaaminen on ollut Leijonilla hämmästyttävän varovaista. Syksyn EHT-ottelut nostivat odotukset koviksi, mutta Suomi ei ole vastannut niihin. Puolustajat pysyvät nyt visusti siniviivalla ja nousevat vain ja ainoastaan silloin, kun joku hyökkääjä paikkaa.

Niitä tilanteita, joita nähtiin syksyn peleissä, että Suomi pyörittää hyökkäysalueen peliä neljän pelaajan ollessa syvällä, ei ole ollut ollenkaan. Rohkea ja railakas hyökkääminen on jäänyt sinne viime vuoden puolelle.

Pyeongchangissa on nähty laskelmoivan tarkka Leijonat.

Syksyn peleissä Suomi ei ylimiehittänyt omalla alueellaan. Nyt ylimiehittää. Se syö armotta vastaiskupelaamista, joka on niin ikään ollut ponnetonta. Puolustajat eivät yksinkertaisesti ehdi vastahyökkäyksiin mukaan, ja siksi ne ovat kerta toisensa jälkeen alivoimaisia.

Leijonien peli tasaviisikoin ei yksinkertaisesti tuota riittävästi etua.

Ainoa merkittävä etu Leijonilla on Kontiolan johtama ylivoimaviisikko. Siinä on niin paljon potentiaalia, että se voi viedä Suomen jopa kultakantaan. Todennäköistä on kuitenkin se, että vastustajat pelaavat sen ratkaisupeleissä tarkasti pois.

Silloin pitäisi muiden osa-alueiden tai toisen ylivoimaviisikon nousta esiin, mutta nyt se näyttää olevan Leijonien toiveuni.