Nashville Predators koki ennen kauden alkua mullistuksen. Joukkueen pitkäaikainen kapteeni sekä puolustuksen ehdoton selkäranka Shea Weber kaupattiin Montreal Canadiensiin. Tilalle tuli taitava kiekollinen puolustaja, mutta show-miehen elkeistä tunnettu P. K Subban. Seuran GM:n David Poilen tarkoituksena oli tehdä joukkueesta liikkuvampi sekä pelinopeampi.
Alkukausi oli kuitenkin kaikkea muuta kun lupaava. Weber takoi Canadiensin paidassa tehopisteitä pöytään hurjalla tahdilla, kun taas Subban tuntui samaan aikaan keskittyvän lähinnä mainostamaan itseään sekä tuomaan joukkueeseen tahtomattaan ylimääräistä hypeä.
Hurja itseluottamus sekä tiivis viisikkopelaaminen kantoivat joukkuetta läpi haasteiden.
Pikkuhiljaa Subban kuitenkin "rauhoittui" ja alkoi ymmärtämään tapaa, jolla Predators-luotsi Peter Laviolette halusi hänen pelaavan. Vaikka joukkueen esitykset poukkoilivatkin kauden aikana paljon, selviytyi se kuitenkin runkosarjan päätyttyä läntisessä konferenssissa kahdeksan joukkoon - viimeisenä joukkueena.
Moni ei uskonut Predatorsin mahdollisuuksiin, kun kaaviosta tuli avauskierroksella vastaan läntisen konferenssin ykkönen Chicago Blackhawks.
Lujasti omiin mahdollisuuksiinsa uskonut sekä kurinalaisesti pelannut Predators näpäytti epäilijöitään ja niittasi kaikkien ihmetykseksi haluttomasti pelanneen chicagolaisryhmän suoraan neljässä pelissä.
Sarjan ehdoton hahmo oli maalin suulla torjunut ja sarjassa vain kolme maalia päästänyt Pekka Rinne. Tässä vaiheessa kantrikaupunki heräsi todelliseen kevätkiimaan.
Hurja itseluottamus sekä tiivis viisikkopelaaminen kantoivat joukkuetta läpi haasteiden. Kenttäpelaajista tehoista vastasivat pudotuspelien dynaamisin puolustuskolmikko Ryan Ellis, Roman Josi ja P. K Subban. Ensiksi mainittu Ellis oli Blackhawksia ja Bluesia vastaan huimassa seitsemän ottelun pisteputkessa.
Ottelusarja Ducksia vastaan oli erittäin raastava ja henkisesti kuluttava. Sarjassa oman mausteensa toi Ducks-hyökkääjä Ryan Keslerin ja Predators-sentteri Ryan Johansenin keskinäinen sodankäynti.
Likaisilta otteiltakaan ei vältytty, kun sarjassa jäähyiltiin kaiken kaikkiaan 157 minuutin edestä. Maalivahti Rinneki myönsi kuudennen ottelun jälkeen sarjan olleen täyttä sotaa, jossa ei armoa tunnettu.
Sarja saikin dramaattisia käänteitä, kun Predatorsin leiriin tuli tieto, ettei ykköshyökkääjä ja joukkueen pelintekijä Johansen kykene enää jatkamaan pelejä tällä kaudella leikkausoperaatiota vaativan reitensä vuoksi. Myös kakkossentteri Mike Fisher joutui jättämään Ducks-sarjan viimeiset ottelut väliin.
Mutta Predators ei siitä lannistunut. Se luotti uhrautuvaan ja tiiviiseen puolustamiseensa, jossa Pekka Rinne oli viimeisenä lukkona. Hyökkäyksessä ruotsalaislaituri Filip Forsberg pystyi nostamaan tasoaan vielä sen tarvittavan pykälän ja oli sarjassa fantastinen tehtaillen tehot 6+3.
Aggressiivinen karvauspeli puri Ducksin haparoivaan puolustukseen kuin häkä, eikä kalifornialaisten maalivahtikaksikko John Gibson-Jonathan Bernier pystynyt vastaamaan Rinteen maagisuuteen.
Joukkueen ehtymätön taistelutahto nosti esiin alempien ketjujen työmyyriä kuten Colton Sissonsin, Pontus Åbergin sekä Auston Watsonin, jotka olivat ratkaisevissa tilanteissa terävänä. Juuri ykkösketjuun nostettu Sissons oli ratkaisevassa kuudennessa ottelussa huimalla pelipäällä viimeistellen hattutempun.
Finaalihuuma on Nashvillessä takuulla katossa joukkueen aloittaessa seurahistoriansa ensimmäiset Stanley Cup -finaalinsa maanantain ja tiistain välisenä yönä Suomen aikaa. Kävi finaalissa miten tahansa, Nashville Predators on tämän pudotuspelikevään taistelujoukkue isolla T:llä.
