Marc Savardin hieno NHL-ura päättyi 33-vuotiaana päävammojen vuoksi. Savard kertoo tarinansa Players' Tribune -verkkojulkaisussa ja on sitä mieltä, että pahinta ei ollut päähän kohdistunut isku eikä edes sitä seurannut kipu ja ahdistus.
Pahinta oli tajuta, että kaikki se on ohi, minkä eteen on lapsesta asti tehnyt töitä. Savard sanoo, ettei toivo pahimman vihamiehensäkään kokevan sitä oivalluksen hetkeä.
Savard koki oman hetkensä tammikuussa 2011 vierasottelussa Colorado Avalanchea vastaan. Taklaustilanteessa keskushyökkääjä löi päänsä laitaan eikä taklauksen jälkeen nähnyt mitään. Paniikki ja ymmärrys uran päättymisestä iskivät tajuntaan, ja Savard vain hoki "Miksi minä?".
Pelikaverit ja päävalmentaja Claude Julien yrittivät tukea kokenutta pelaajaa, mutta Savard tiesi pelanneensa viimeisen NHL-pelinsä eikä ollut lohdutettavissa. Kovia kokeneen pelaajan oli käytävä läpi kovat kivut ja tuskaiset ajat uudelleen.
Savard tiesi, mitä oli edessä, sillä hän oli kokenut saman alle vuosi aikaisemmin.
Maaliskuussa 2010 Savardin edustama Boston Bruins kohtasi vieraskentällä Pittsburgh Penguinsin, ja Matt Cooke taklaa avojäällä Savardia päähän.
Savard ei muista päähän kohdistunutta iskua eikä halua kommentoida taklausta sen enempää. Kovia kokenut hyökkääjä sanoo, että vaikka hän näkee tilanteen videolta, tuntuu kuin se tapahtuisi jollekulle toiselle.
Taklauksen seurauksena Savard menetti tajuntansa. Ainoa muistikuva on, kun häntä kuljetetaan paareilla pois jäältä, ja hän tajuaa lastensa katsovan ottelua kotona. Niinpä hän nosti kätensä osoittaakseen, että isä on kunnossa.
Savard ei kuitenkaan ollut kunnossa.
Ennen Cooken päähän kohdistamaa iskua Savard oli kärsinyt kolme tai neljä lievempää aivotärähdystä, mutta niitä ei voinut verrata tähän tilanteeseen. Cooken taklauksen jälkeen Savard vajosi todella syvälle eikä muistele niitä aikoja mielellään.
Huolimatta pelaamisen nostattamasta adrenaliinista Savard oli uupunut ja tokkurainen, eikä lepääminen muuttanut tilannnetta. Konkarihyökkääjä kuvaa olleensa kahden kuukauden ajan kuin zombie.
Hän kärsi kovista pääkivuista, ja kirkkaat valot sekä kovat äänet pahensivat tilannetta. Savard makasi päivät sängyssään pimeässä huoneessaan ja heräsi yöllä katsomaan televisiota ilman ääniä ja kuvan kirkkaus säädettynä mahdollisimman alhaiselle.
Savard ei halunnut tavata ihmisiä eikä puhua kenenkään kanssa. Ajatuskin tuntui musertavalta. Hän ei pystynyt tekemään asioita, joista yleensä nautti, mikä aiheutti masennusta ja vain lisäsi toimintakyvyttömyyttä. Tilanne tuntui tukahduttavalta.
Apua Savard sai sekä neurologeilta että psykologilta. Erityisesti psykologia hän suosittelee kaikille, jotka kärsivät aivotärähdyksen jälkioireista. Savard kertoo oireidensa olleen pahimmillaan niin vakavia, että hänen arvioitiin olevan itsetuhoinen, vaikka hän ei itse asiaa niin kokenutkaan.
Jääkiekko oli koko elämä
Peliurallaan Savard kertoo noudattaneensa samaa rutiinia päivittäin 15-vuotiaasta lähtien. Aivotärähdyksen jälkeen rutiinia oli maata pimeässä ja miettiä, pystyykö enää pelaamaan jääkiekkoa tai onko olo enää normaali.
Savard tietää monien varmaan ajattelevan, ettei sellaisia kannata murehtia, kun on perhe ja rahaa tienattuna. Savard kuitenkin sanoo jääkiekon olleen hänen koko elämänsä.
Niinpä kun pudotuspelit alkoivat reilu kuukausi aivotärähdyksen jälkeen, pelimies alkoi innostua ja sanoi lääkäreille voivansa paremmin, vaikka se ei ollutkaan täysin totta. Luisteluharjoitukset eivät tuntuneet liian pahoilta, ja Savard sai peliluvan pudotuspelien toiselle kierrokselle.
Päästyään jäälle kokenut hyökkääjä huomasi pian, ettei ole täydessä pelikunnossa. Vaistot ja pelisilmä olivat kuitenkin tallella, Savard laukoi ottelun voittomaalin jatkoerässä. Onnistumisesta riitti virtaa kahteen seuraavaan peliin, mutta David Krejcin loukkaannuttua Savardin pelikuorma kasvoi liian suureksi.
Päävammasta vasta toipuva pelaaja oli pelin jälkeen niin uupunut, että jaksoi hädin tuskin kävellä pukuhuoneesta bussiin. Savard ei puhunut asiasta kenellekään, vaan halusi auttaa joukkuettaan pelaamalla. Kausi päättyi musertavasti, kun Philadelphia Flyers nousi ottelusarjassa 0−3-tappioasemasta voittoon.
Kauden jälkeen Savard kärsi jälleen pääkivuista ja synkkyydestä miettien jopa uransa lopettamista. Seuraavan kauden alusta jäi pelaamatta 23 ottelua, mutta joulukuussa hän pääsi palaamaan jäälle ja ehti pelata 25 ottelussa, kunnes tuli uran päättänyt taklaus.
Pahinta oli tajuta, että kaikki se on ohi, minkä eteen on lapsesta asti tehnyt töitä.
Kuukausien odottelusta huolimatta kaikilta asiantuntijoilta tuli sama arvio: se on ohi. Vaikeimmaksi Savard koki sen, että keväällä 2011 Bruins eteni Stanley Cupin finaaleihin. Savard pääsi lastensa kanssa katsomaan yhden finaaliottelun paikan päällä Bostonissa, mutta joutui katsomaan ratkaisun televisiosta.
Savardilla alkoi ilmetä paniikkioireita, ja oikean diagnoosin löytäminen kesti jonkin aikaa. Lopulta hän sai oikean lääkityksen, joka on auttanut toipumisessa.
Kertomalla tarinansa Savard haluaa ihmisten ymmärtävän, että Cooken taklaus ei ollut olennaisinta, vaikka Savard onkin mielissään, että pelaajien turvallisuuteen kiinnitetään enemmän huomiota.
Savard kokee taklauksen jälkeiset mielenterveysongelmat yhtä rajuina kuin itse päähän kohdistuneen iskun. Musertava ahdistus tuntui pahemmalta kuin yksikään luunmurtuma. Savard on kiitollinen kaikesta läheisiltään saamasta tuesta.
Päähän kohdistunut isku aiheutti paljon pahaa, ja Savard toivoo, että päävammat saataisiin kitkettyä jääkiekosta. Kuitenkin hän on kiitollinen kaikesta, mitä on jääkiekon myötä saanut kokea.
Tällä hetkellä Savard muistetaan kenties parhaiten kohtalokkaasta taklauksesta Pittsburghissa. Hän haluaa kuitenkin muistuttaa, että aina kun joku katsoo Stanley Cupia, niin Bruinsin 2011 mestareiden joukossa on nimi: Marc Savard.
Ikuisesti.
