Eräänä aamuna Ottawa Senatorsin omistajan Eugene Melnykin herätys oli tavallista dramaattisempi, kun neljältä aamuyöllä hänen oveensa koputettiin kovaa. Pitkään jatkuneesta sairastelusta huolimatta Melnyk ei osannut ajatella, että kyseessä olisi hätätilanne. Ainoa huolenaihe oli edessä oleva tärkeä työpäivä, joka ei kaivannut häiriötekijöitä.
Näin alkaa tarina, jonka Melnyk kertoi Players' Tribune -verkkojulkaisussa koskien vakavaa sairastumistaan ja kokemuksiaan elinsiirtojonossa.
Poikkeuksellisen herätyksen Melnykille tarjosi tämän asuintalon turvamies tavoitteena saada hänet nopeasti sairaalaan, koska tämän maksan toiminta oli pahasti heikentynyt. Melnyk oli jo varautunut käymään herättäjänsä kimppuun, mutta tasaantui nähdessään huolestuneisuuden turvamiehen kasvoilla.
Edeltävät kuukaudet Melnyk oli kärsinyt kovista vatsakivuista ja jatkuvasta väsymyksestä. Useat eri lääkärit olivat tarjonneet diagnooseiksi esimerkiksi vatsahaavaa tai munuaiskiviä, mutta vaihtelevista hoidoista huolimatta Melnykin oireet vain jatkuivat.
Liikemiehenä Melnykin vahvuus oli ollut kestävyys ja kyky keskittyä yhtä aikaa useisiin tehtäviin. Yhtäkkiä Senators-omistajalla oli kuitenkin vaikeuksia pysyä työpäivää hereillä runsaasta kahvinjuonnista huolimatta. Melnyk torjui sen, mitä hänen elimistönsä yritti kertoa − ja minkä myös hänen lähipiirinsä näki.
Jotain oli pahasti pielessä, mutta Melnyk jatkoi töitään kuin olisi Teräsmies.
Kuinka kertoa lapsille, että heidän isänsä saattaa kuolla?
Lopulta Melnyk päätyi Florence Wong -nimisen lääkärin tutkittavaksi. Lääkäri oli Wienissä nähdessään tulokset, mutta lähetti heti yksinkertaisen viestin: Melnykin oli päästävä sairaalaan heti − ei parin tunnin päästä tai huomenna, vaan saman tien. Niinpä turvamies herätti Melnykin keskellä yötä ja todennäköisesti pelasti tämän hengen.
Vielä sairaalaan päästyäänkään Senators-omistaja ei suhtautunut aivan täydellä vakavuudella. Tilanne oli toki säikäyttänyt, mutta Melnyk ajatteli, että ehkä kyse oli vain lääkityksen tarkistamisesta tai jostain muusta varotoimesta.
Hän uskoi vielä pärjäävänsä, kunnes kuuli hoitavan lääkärin sanat, jotka osuivat kuin keihäs: "Etsimme teille vuodepaikkaa ja alamme valmistella maksansiirtoa".
Melnyk ei ollut varautunut kuulemaan noita sanoja. Hänen ensireaktionsa olikin, että tämän täytyi olla jonkinlaista pilaa. Saatuaan vuodepaikan Melnykille tehtiin lisää kokeita ja aloitettiin hyljinnänestolääkitys, jotta hänen elimistönsä olisi valmis leikkaukseen − joka voisi koittaa koska tahansa. Tässä vaiheessa tilanteen todellisuus valkeni Melnykille.
Kun ihminen tarvitsee elinsiirrettä, hänet laitetaan elinsiirtojonoon. Useimmat ihmiset tietävät tämän. Melnykillä ei kuitenkaan ollut aavistustakaan kaikesta muusta elinsiirtoprosessiin liittyvästä. Ensin pitää löytää sopiva luovuttaja, suorittaa leikkaus, toivoa, että elimistö ei hylji elinsiirrettä. Lisäksi on rukoiltava, että tämä kaikki tapahtuisi mahdollisimman nopeasti.
Edessä oli pitkä tie
Melnykin ensimmäinen yö sairaalassa venyi päiviksi, ja päivät venyivät viikoiksi. Hän alkoi oppia uusia asioita, kuten sen, että hänellä oli harvinainen veriryhmä, AB. Arviolta vain 2,5 prosenttia kanadalaisista kuuluu samaan veriryhmään, joten sopivan luovuttajan löytyminen oli erittäin epätodennäköistä.
Siitä huolimatta Melnykin oli oltava koko ajan valmiina leikkaukseen, koska jos sopiva elin löytyy, niin leikkaus pitää suorittaa muutaman tunnin sisällä. Jos tilaisuus menee ohi, niin joutuu elinluovutusjonon hännille – monien kohtalo on pysyä jonossa kuolemaansa asti.
Muutamat Melnykin ystävät alkoivat etsiä elävää luovuttajaa. Melnyk halusi hoitaa asian mahdollisimman huomaamattomasti, koska ei tiennyt, miten olisi puhunut asiasta.
Kaikkein huolestuttavin asia ei kuitenkaan liittynyt leikkaukseen tai siihen mahdollisuuteen, ettei sopivaa luovuttajaa koskaan löydy. Melnykiä kauhistutti eniten ajatus, kuinka puhua tilanteestaan kahdelle tyttärelleen, jotka tuolloin olivat 12- ja 16-vuotiaita.
Luovuttaja oli halunnut pysyä nimettömänä, mutta esitti lisätoiveen, että Melnyk toisi Stanley Cupin Ottawaan.
Kuinka kertoa lapsille, että heidän isänsä saattaa kuolla?
Melnyk oli menettänyt oman isänsä ollessaan 17-vuotias. Isä oli rakentanut perheen takapihalle kaukalon joka talvi, ja Melnykin useimmat muistot liittyvät jääkiekkoon.
Isänsä kuoleman jälkeen Melnyk oli oivaltanut elämän yllättävyyden ja päättänyt ottaa elämänsä ohjat haltuunsa. Tämä toimintamalli oli ohjannut hänen elämäänsä ja mahdollistanut kaikki ammatilliset saavutukset.
40 vuotta myöhemmin koitti uusi käännekohta, kun turvamies koputti Melnykin oveen aamuyöllä. Tällä kertaa tilanteesta ei voinut itse vastata mitenkään. Melnykin elimistö oli kääntynyt itseään vastaan.
Pahinta Melnykin mukaan tilanteessa ei ollut neulat tai lääkkeet eikä edes päivittäinen tunne voinnin heikkenemisestä. Kaikkein pahinta oli odottaminen.
Odottaminen ilman selvää tietoa, miksi tämä kaikki tapahtui. Odottaminen ilman tietoa jäljellä olevasta elinajasta. Odottaminen ilman mahdollisuutta hyvästellä rakkaat ihmiset, koska pitäisi pysyä positiivisena ja pitää kiinni toivosta, että asiat vielä järjestyvät.
Melnyk asui sairaalassa monta kuukautta, ja jokainen päivä alkoi samalla rutiinilla. Herätys oli joka aamu seitsemältä, riippumatta siitä, missä kunnossa Melnyk oli tai kuinka paljon hän oli valvonut oksentamisen takia. Herätyksen jälkeen mitattiin lämpö ja tarkkailtiin mahdollista käsien tärinää, joka olisi merkki tilan heikkenemisestä.
Päivittäisen rutiinin seuraava vaihe oli kaikkein vaikein. Melnyk kysyi päivittäin saman kysymyksen, alkaen ensimmäisestä aamusta sairaalassa ja jatkuen pitkään sen pisteen yli, kun hän oli hyväksynyt tosiasian, että oli kuolemassa.
"Hyviä uutisia?"
Melnyk elätteli toivoa korkeintaan puoli sekuntia. Lopulta hän oivalsi, että jos vastaus ei tullut välittömästi, se oli kielteinen.
"Valitan, Eugene, tänään ei ole sinun päiväsi". Sen vastauksen Melnyk sai joka ikinen päivä. Kun Melnyk kysyi kysymyksensä ja antoi itselleen luvan toivoa, se hetki tuotti vain lisää mielipahaa ja kipua. Hänelle tuli tunne, että elämänsä oli kuin hiekkaa tiimalasissa − mutta hiekan määrästä ei ollut tietoa.
Kun Melnykin tyttäret vierailivat sairaalassa ensimmäisen kerran, hän ei halunnut kertoa heille tarkkoja yksityiskohtia.
Tyttäret kuitenkin huomasivat, että olivat menossa elinsiirto-osastolle ja saivat näin kuulla tilanteen vakavuuden. Melnyk oli aliarvioinut tyttäriensä kyvyn vastaanottaa suru-uutinen, sillä lapset vierailivat isänsä luona päivittäin ja tekivät kaikkensa auttaakseen.
Melnykin saama hyljinnänestolääkitys vaati veronsa, sillä immuunijärjestelmän heiketessä hän sai tartunnan, joka olisi voinut olla jopa tappava. Myöhemmin lääkäri kertoi Melnykille lähteneensä töistä monesti ajatellen, ettei Melnyk ole enää hengissä seuraavan työvuoron alkaessa.
Tukea tuli tutuilta ja tuntemattomilta
Viikkojen vaihtuessa kuukausiksi kävi selväksi, ettei luovuttajan etsinnästä ole odotettavissa tuloksia. Siinä pisteessä Melnykin elinaika laskettiin päivissä, ja hänen vaihtoehtonsa olivat julkinen vetoomus elävän luovuttajan puolesta tai kuolema.
Elinsiirre elävältä luovuttajalta on mahdollista, mutta se on iso uhraus. Leikkauksen jälkeen olisi edessä kuukausien toipuminen maksan kasvaessa takaisin normaalikokoonsa. Niinpä Melnyk ei halunnut edes pyytää apua julkisesti. Rankka ja kuluttava prosessi oli vienyt Melnykin elämänhalun, joten hän alkoi valmistautua kuolemaan.
Nähdessään kirurginsa keskittyneisyyden tämä muistutti jääkiekkoilijaa valmistautumassa peliin, mikä rauhoitti Melnykia.
Hän hoiti taloudellisia järjestelyjä asianajajansa kanssa ja mietti, miten hyvästelisi kaikki rakkaat ihmiset. Kaikki tämä tapahtui samaan aikaan, kun Melnykin omistama Senators nousi hurjalla kirillä pudotuspeleihin keväällä 2015.
Melnyk oli kuitenkin liian keskittynyt uuden maksan saamiseen eikä jaksanut katsoa pelejä, vaikka olikin kiinnostunut joukkueensa menestyksestä.
Jos kaikki olisi jäänyt Melnykin päätettäväksi, hän todennäköisesti olisi kuollut. Mutta hänen tyttärensä eivät antaneet isänsä luovuttaa. 12-vuotias Olivia sanoi isälleen, että tämä voi kieltäytyä avusta ja kuolla tai valita olevansa isä lapsilleen.
Melnyk ymmärsi tyttärensä olevan oikeassa. Ei ollut reilua pakottaa tyttäriä elämään ilman isää, kuten hän itse oli joutunut tekemään. Niinpä Melnyk teki julkisen vetoomuksen elävän luovuttajan puolesta.
Pari päivää myöhemmin Melnyk odotti tuttua aamurutiinia, mutta huomasikin hoitavan lääkärinsä olevan tavallista iloisempi. Kuultuaan lääkärin sanat "Eugene, tänään on sinun päiväsi" Melnyk purskahti itkuun.
Julkiseen vetoomukseen oli tullut yli 2000 vastausta, joista sairaala oli rajannut yhden sopivan. Melnykin päällimmäinen tunne oli helpotus. Hän valmistautui leikkaukseensa halaamalla ja suukottamalla tyttärensä ja ex-vaimonsa sekä rukoilemalla itsekseen.
Nähdessään kirurginsa keskittyneisyyden tämä muistutti jääkiekkoilijaa valmistautumassa peliin, mikä rauhoitti Melnykia. Ennen leikkauksen alkua hän löi dollarista vetoa anestesialääkärin kanssa, että pysyisi hereillä vähintään kuuteen asti laskettaessa kymmenestä alaspäin. Anestesialääkärin sanottua yhdeksän Melnyk oli unessa.
Elämälle löytyi uusi tarkoitus
Leikkauksesta herättyään ja nähdessään tyttärensä Melnyk tiesi tehneensä oikean ratkaisun. Lähes samantien hän oivalsi myös elämällään olevan uudenlainen merkitys. Saatuaan toisen tilaisuuden hän koki olevansa velassa. Niinpä hän halusi keskittää energiansa elinsiirtoprosessin pahimpaan vaiheeseen eli odottamiseen.
Pelkästään Kanadassa on yli 4500 ihmistä elinsiirtojonossa. Yhdysvalloissa luku on paljon isompi. Liian moni kuolee odottaessaan sopivaa luovuttajaa.
Melnykille kokemus opetti ennen kaikkea ihmisten kyvyn empatiaan, jopa tuntemattomia kohtaan. Melnykin vetoomukseensa saama vastaus oli häkellyttävä, ja hän halusikin lisätä ihmisten tietoisuutta elinsiirtoprosessista.
MELNYKILLE KOKEMUS OPETTI ENNEN KAIKKEA IHMISTEN KYVYN EMPATIAAN, JOPA TUNTEMATTOMIA KOHTAAN.
Kokenut liikemies päätti hyödyntää kaikkea osaamistaan ja kontaktejaan perustamalla hyväntekeväisyyssäätiön, The Organ Project, jonka tarkoitus on levittää sanaa. Melnyk haluaa kaikkien pohjoisamerikkalaisten tietävän, kuinka rekisteröityä eläväksi luovuttajaksi ja suunnittelevan tarkasti elintensä luovutuksen kuoleman jälkeen.
Ensimmäisenä vuonna projektin tarkoitus on keskittyä Ontarion provinssiin ja strategian kehittämiseen. Toisena vuonna tavoite on levittäytyä koko Kanadaan. Vuotta myöhemmin Melnyk suunnittelee laajentavansa Yhdysvaltoihin isoimpiin osavaltioihin. Seuraavan vuoden tavoite on jatkaa laajentumista.
Melnyk tiedostaa tavoitteen olevan kunnianhimoinen, mutta niin oli tietoisuuden lisääminen turvavöiden ja rattijuopumusten kohdallakin. Hän painottaa, että elinten luovutus on siinä mielessä verrattavissa, että kuka tahansa voi olla uhri ja kaikilla on tarve löytää ratkaisu. Melnyk kokee projektinsa olevan paras tapa hyödyntää saamansa toinen tilaisuus.
Hän sanoo myös usein miettineensä sitä ihmistä, joka luovutti hänelle osan maksastaan. Luovuttaja halusi pysyä nimettömänä, mutta Melnyk toivoo tämän saavan joskus joltakin jotenkin yhtä suuren lahjan kuin tämä antoi Melnykille.
Senators-omistajalla on yksi tapa antaa vastalahja. Luovuttaja oli nimittäin halunnut pysyä nimettömänä, mutta esitti lisätoiveen, että Melnyk toisi Stanley Cupin Ottawaan. Melnyk haluaa henkensä pelastaneen ihmisen tietävän, että tämän hyväntahtoisuus oli niin koskettavaa, että sitä on vaikea korvata.
Melnyk kuitenkin yrittää parhaansa.