Jos jääkiekkomaat laitetaan paperilla järjestykseen juniorituotannon laadun mukaan, on Suomi oletuksena viidentenä Kanadan, USA:n, Venäjän ja Ruotsin jälkeen. Jos siis maat pelaisivat joka vuosi kuten keskimääräisesti voisi olettaa, jäisi Suomi puolivälieriin kuten tänäkin vuonna kävi.
Onnistuneen ja epäonnistuneen turnauksen välinen raja on usein hiuksenhieno. Jos Suomen saldo alkulohkosta olisi ollut rankkaritappio Yhdysvalloille, voitot Slovakiasta ja Saksasta ja tappio Kanadalle, ei kukaan olisi puhunut katastrofikisoista.
Tällä saldolla vastaan olisi asettunut puolivälierässä Ruotsin sijaan Tšekki, joka olisi nykyjoukkueelta ollut täysin kaadettavissa - ilman ylivoimaakin. Välieräpaikka taas olisi ollut Suomen neljäs viimeisten kymmenen kisojen ajalta, eli selvästi keskiarvoa parempi suoritus. Pienestä se on kiinni.
Vaikka realiteetit ovatkin mitä ovat, ei seitsemänteen sijaan ja alkulohkon nelospaikkaan voi tietenkään olla missään tapauksessa tyytyväinen. Yhtä syntipukkia menestymättömyydelle ei kuitenkaan löydy.
Pelaajamateriaali oli näissä kisoissa oikeastaan hyvin stereotyyppinen suomalaiseksi junnukisamateriaaliksi: loistavat maalivahdit, keskitason puolustus, hyvät laitahyökkääjät ja ohut sentterikalusto.
Pari viime vuotta poikkeuksellisine granlundeineen, barkoveineen ja teräväisineen ovat vähän häivyttäneet sitä tosiasiaa, että suomalainen juniorityö tuottaa edelleen melko huonosti kansainvälisen tason keskushyökkääjiä. Edellämainitun nelikon (Granlundeja oli kaksi) lisäksi Suomella on viimeisen vuosikymmenen aikana juniorikisoissa ollut ainoastaan yksi mitat täyttävä ykkössentteri, Perttu Lindgren.
Valmennuksen vika?
Sekä perinteisessä että sosiaalisessa mediassa on syntipukin viittaa soviteltu paljon myös valmentajan niskaan. Hannu Jortikkaa on kutsuttu vanhan liiton valmentajaksi, joka ei ole enää perillä nykyajan jääkiekon vaatimuksista. Hänen valintansa pestiin on myös laajalti kyseenalaistettu ylipäätään.
Se nyt ainakin on selvä asia, että erikoistilannepelin totaalinen surkeus menee suoraan Jortikan piikkiin. Pelaajamateriaalista se ei jäänyt kiinni, sen taso olisi riittänyt kyllä edes keskitason erikoistilannepelaamisen toteuttamiseen.
Mitä valmentajavalintaan ylipäänsä tulee, niin hyvin harvalla on ollut lopulta esittää konkreettisia nimiä vaihtoehdoiksi Jortikan tilalle.
Kultavalmentaja Karri Kivi ilmoitti toukokuun lopussa yllättäen lähdöstään Venäjälle, ja Jääkiekkoliitolle tuli kiire etsiä uusi nimi alle kaksikymppisten peräsimeen.
Vapaana oli tässä vaiheessa enää hyvin pieni joukko huippuvalmentajia. Ja ei, esimerkiksi Jukka Jalonen tai Kari Heikkilä eivät olleet missään tapauksessa käytettävissä tähän tehtävään.
Tässä kohdassa voidaan tietenkin nostaa esiin esimerkiksi Ilta-Sanomien Juha Hiitelän esille nostama argumentti siitä, tarvitseeko alle 20-vuotiaiden maajoukkue omaa päätoimista valmentajaa ylipäätään? Voisiko A-maajoukkueen valmentaja valmentaa myös nuorten kisoissa?
Nuorten maajoukkue on syyskauden asia, A-maajoukkue kootaan ja MM-turnaus pelataan keväällä. Nämä eivät menisi edes päällekkäin kuin enintään joidenkin EHT-höntsyturnausten osalta, ja siellä A-maajoukkuetta voisivat aivan hyvin peluuttaa apuvalmentajat.
Yhteenvetona voisi todeta, että kisat menivät penkin alle sekä valmennuksellisesti että myös monen yksittäisen pelaajan osalta. Mestariksi tästä joukkueesta ei keskustan ohuuden takia olisi ollut, mutta välieräpaikka olisi onnistuneella valmennuksella ollut haarukassa.
