Mika Toivola saapui Poriin keväällä 2002. Elettiin aikaa, jolloin Ässien tulevaisuus oli toden teolla uhattuna. Ei ollut rahaa, ei ollut pelaajia, ei ollut särmää, eikä edes realistisia syitä uskoa parempaan huomiseen. Oli vain kaunis, mutta kadotettu menneisyys.
Kaiken kurjuuden keskellä porilaisen urheilun kirottu kummisetä Antti Heikkilä yritti seuran toimitusjohtajana epätoivoisesti taikoa Ässille uutta uskottavuutta. Tekohengitykseen pystyvä valmentajakin piti jostain värvätä. Vanha ketun häärätessä vailla isompaa suunnitelmallisuutta huhumyllyssä pyörivät nimet Vasili Tihonov, Juhani Tamminen ja Rauno Korpi. Ja joku Mika Toivola.
Ne sitkeät sissit, jotka olivat viime kausien aikana vaivautuneet Isomäkeen saattoivat muistaa, että tuo Toivolahan oli se JYPin mukana kulkenut nyrpeän perusjyvväskyläläisen besserwisserin oloinen totinen pojankloppi. Selkeä teoriapelle yliopistomaailmasta. No, ei hätää, kyllähän Ati nyt sen verran tajuaa, ettei tuollainen oppipoika karussa Porissä pärjää, mietittiin niissä harvoissa kahvipöydissä, joissa nyt ylipäätään kehdattiin Ässistä ääneen puhua.
Eikä se Heikkilä totisesti itsekään Toivolaa päävalmentajaksi suunnitellut. Uskottavuus vaati tekijämiehen hankkimista. Tokihan Toivola voisi olla kelpo apuri Tammiselle, Tihonoville tai Korvelle, mutta eipä juuri muuta.
Ässien karmea tilanne ei kuitenkaan tekijämiehiä kiinnostanut. Kukapa nyt uppoavaan laivaan vapaaehtoisesti astuisi.
Hiekka tiimalasissa väheni uhkaavasti, ja Heikkilä oli yhä ilman kovaa valmentajanimeään. Oli pakkoratkaisujen aika. Fiksu ja innokas nuorimies tuntuikin yhtäkkiä oivalta linjavedolta, jota voi sopivasti lanseerata myös totaalisena suunnan muutoksena.
Niinpä Toivolan itsensäkin yllätykseksi miehelle tarjottiin päävalmentajan paikkaa liigasta. Siinä samassa jäivät neuvottelut Hermeksen ja ruotsalaisten alasarjajoukkueiden kanssa. Itseluottamusta uhkuva 31-vuotias valmentajanoviisi oli sen verran kokematon ja innokas, että hän näki Ässissä vain mahdollisuuden. Muut olivat nähneet ammatillisen itsemurhan.
Kuherruskausi
Toivola otettiin Porissa vastaan lopulta yllättävän hyvin. Toki vahvaa epäilyä ja naureskeluakin oli ilmassa, mutta itsevarmuutta huokuneet puheet ja esiintyminen herättivät pientä toivoa. Plussaa taisi irrota siitäkin, ettei se sittenkään ollut edes jyväskyläläinen. Ehkä tuo muukalainen voisi täällä sittenkin hetken kestää. Ja toisaalta, ei Ässien suunta nyt ainakaan huonompaan voi enää mennä. Annettakoon pojan siis näyttää.
Ja poikahan näytti, vaikka lähtötilanne oli kaikkea muuta kuin hyvä. Toivolan tehdessä sopimuksen joukkueessa oli vain kolme nimeä valmiina: Kristian Antila, Pasi Peltonen ja Jari Korpisalo. Näistäkin Antila sai Toivolan toimesta varsin nopeasti ruksit päälleen.
Pelaajistossa näytti heti jonkinasteista uskottavuutta uutta valmentajaa kohtaan löytyvän, sillä sopimuksia alkoi syntyä suhteellisen ripeästi. Ei toki mitään nimimiehiä, mutta jopa jotain suunnitelmallisuutta oli havaittavissa. Toivola halusi ennen kaikkea lisää jalkoja.
Kesän ja alkusyksyn aikana tulokasvalmentaja lupaili mullistavia uudistuksia pelitapaan. Ässät oli tarkoitus siirtää kertaheitolla kivikaudelta modernin jääkiekon etulinjaan. No, suoranaiset mullistukset jäivät näkemättä, mutta kieltämättä patapaidat ottivat heti isoja edistysaskeleita. Pitkästä aikaa joukkueella oli nähtävillä ylipäätään jonkinlainen taktiikka. Uudistuneesta nipusta löytyi myös uudenlaista ryhdikkyyttä.
Ässät panosti osin pakon edessäkin räväkkään alkuun. Niin Toivolan kuin koko seurankin uskottavuus vaati voittoja. Niitä myös tuli. Nähtävissä oli jopa hurmoksen esiasteita, kun patapaidat kirmasivat Markku Tähtisen johdolla vastoin kaikkia ennako-odotuksia sarjan kärkeen. Isomäessä nähtiin vuosien tauon jälkeen esityksiä, joita saattoi sanoa peräti viihdyttäviksi.
Hyvä alku kantoi aikansa pelaajien pitäessä kiinni siitä vaatimuksesta, että Ässien on oltava sarjan taistelevin joukkue. Puhdin loppuessa syöksy oli vääjäämätön. Joukkeen fysiikka ei kestänyt, ja johtotähdeksi noussut Tähtinen oli jouluun mennessä peluutettu täysin puhki. Keinoja syöksyn oikaisemiseen ei ollut, kun perustukset eivät olleet kunnossa.
Ei hiipuminen sijalle 10. silti pelkästään valmennuksesta ollut kiinni. Ryhmä, jolla kauteen piti lähteä, oli lopulta aivan eri, mikä kaukalossa pyöri loppukaudella. Suurin toivein hankitut Dave Duerden ja Petr Sachl hajosivat koko kaudeksi jo alkumetreillä, ja loukkaantumisia oli muutenkin paljon riesana. Tammikuussa seura käynnisti puolestaan myyntikarusellin, jossa kaikki jonnekin kelvanneet saivat lähteä.
Vaikka menestys oli lopulta totuttua, vahvan alun ansiosta Toivola säästyi melkein tyystin kritiikiltä. Nuoren valmentajan virheet annettiin anteeksi, koska alku oli näyttänyt, että potentiaalia löytyy.
Valtataistelua
Kausi II toi kaupunkiin Juhani Tammisen ekspertiiseineen. Kuva oli kaunis: oli nuori ja lupaava valmentaja, jota tukisi kokenut ja intohimoinen kiekkomies. Tandemi, jota ei pysäyttäisi mikään.
Kehykset kauniin kuvan ympärillä olivat silti alusta asti lahot. Joukkueen rakentaminen oli virheitä täynnä. Ensin tehtiin jatkosopimuksia väärille tusinamiehille kenties edellisen kauden hyvän loppuvedon hämäämänä. Sitten alkoivat budjetin raamit kolista, kun uusi toimitusjohtaja teki voimiensa tunnossa maalivahti Scott Langkow’sta taloudellisesti liian ison rasitteen. Ja lopulta soppa sai viimeisen silauksensa, kun ykkössentterin metsästys päättyi romantisointiin. Martin Bergeron ja ”mielestäni tämä oli kaappaus”, ovat surullinen osa porilaista kiekkohistoriaa.
Valmentajan palikat olivat siis rajalliset. Rajallisemmat kuin vuotta aiemmin. Siitä huolimatta Toivola sai jälleen revittyä miehistöstään kaiken irti. Ässät keikkui taas kärkipäässä. Silmänlumettahan se kaikki oli, sillä otteet kaukalossa eivät missään vaiheessa vakuuttaneet. Porilaiset etenivät tuurilla ja taistelulla.
Ne loppuivat taas aikanaan ja alamäki alkoi. Taustasotkut toivat siihen vielä lisää vauhtia. Toimitusjohtaja Tamminen halusi kaapata koko seuran syleilyynsä, ja halusipa siinä sivussa valmentaakin.
Tässä tilanteessa Toivola näytti vahvuutensa. Tammisen luomasta paineesta huolimatta työ jatkui, ja Ässiltä irtosi vielä komea loppukirikin. Niin komea, että pudotuspelipaikka oli pari kierrosta ennen loppua omissa käsissä. Ote kuitenkin lipesi.
Jossain vaiheessa Toivolan päivät padassa näyttivät luetuilta. Osin Tammisen painostuksen ja osin tavoitteista jäämisen vuoksi. Mutta niin vain kauden jälkeen valtataistelut kääntyivät aurikokuninkaan tappioksi. Tamminen lähti, Toivola jäi. Jos ottaa huomioon materiaalin vajavaisuuden sekä taustasähellykset, voi sanoa nuoren valmentajan onnistuneen toisella kaudella olosuhteisiin nähden hyvin. Toisaalta ansaittu kritiikkikin käynnistyi, kun ensimmäisen kauden virheet toistuivat monessa asiassa.
Apua valmennukseen
Kaksi ensimmäistä kautta Toivola ja Karri Kivi olivat vetäneet koko palettia kaksistaan. Kolmannelle kaudelle seurajohto tarjosi vihdoin sitä apua, mikä olisi duolle kelvannut jo aiemmin. Pasi Kaukoranta ja Pasi Matalamäki toivat lisää näkemystä.
Pöytä näytti olevan katettu Toivolan läpimurrolle, kun myös joukkue muotoutui suhteellisen iskukykyiseksi. Varsinkin Jason Williamsin saapuessa häikäisemään. Ässät ylsikin paikoin hienoon jääkiekkoon. Tasaisuuden suhteen oli kuitenkin yhä vähän niin ja näin.
Meno oli tällä kertaa hyvä marraskuun alkuun saakka. Sen jälkeen alkoi luisu, jonka aikana joukkuetta näytti kannattelevan vain Williams ykkösketjun adjutantteineen. Vahvistettukaan valmennus ei sen sijaan kyennyt kurssia kääntämään.
Vuoden jatkosopimuksen Toivola sai hyvissä ajoin. Se ei enää suuria kansanjoukkoja miellytänyt. Kritiikki kävi kuumana. Puukot lensivät valmennuksen selkään lähes asiasta kuin asiasta. Krittiiki oli ansaittua. Puutteita oli tekemisessä niin pelin sisällä kuin harjoittelussakin. Vaikka tarvittavat palaset olivat periaatteessa olemassa, ne eivät milloinkaan loksahtaneet paikoilleen.
Sijaan 10 ja kahteen säälipleijaritappioon päättynyt kausi oli Toivolan ajanjakson ensimmäinen, ja lopulta ainoa, selvä epäonnistuminen.
Surkimuksesta sankariksi
Neljänteen kauteen lähtökohdat eivät olleet kovin helpot. Kannattajien usko valmentajan kehitykseen oli loppunut. Ex-kapteenikin kritisoi toimintaa voimakkaasti, eikä tiettävästi seuran hallituskaan seisonut enää täysin yhtenäisenä rintamana Toivolan takana.
Ehkä tämä kaikki loi myös pohjat menestykselle. Kun paskaa satoi tarpeeksi niskaan, oli analysoinnin paikka. Analysointi johti kehitykseen. Harjoittelu tuki paremmin pelaamista ja penkkikoutsaus terävöityi.
Vaikka materiaali jälleen heikkeni, tapahtui se tavallaan Toivolan eduksi. Ainakin siinä mielessä, että valmentaja sai vihdoin aseman, jossa hän yksiselitteisesti johti joukkojaan. Konkarit, jotka olivat ehkä aiempina kausina onnistuneet syömään Toivolan arvovaltaa, puuttuivat nyt täysin.
Pelaajistoon löytyi myös vihdoin sopiva tasapaino Toivolan haluamaa vauhtia ja fyysisyyttä. Balanssin myötä pelitapaakin oli edelleen helppo kehittää nimenomaan hyökkäämisen suhteen.
Tulos tiedetään. Ässät lensi Toivolan ohjauksessa aina finaaliin asti. Pelaajat toki tekivät sen suurimman työn, mutta valmentajien kaksinkamppailuissa Toivola apureineen nöyryytti niin Jukka Rautakorpea kuin Kari Jalostakin.
Kehitys
Ässäaika tarjosi Toivolalle melkoisen koulun. Seuran taloudellisen tilanteen johdosta kärsivällisyys valmentajaa kohtaan riitti, vaikka virheitä matkalla tapahtuikin. Kuohut kulisseissa sekä kaupunkilaisten jatkuva mielenkiinto Ässien asioita kohtaan yllättivät Toivolan, mutta samalla nekin tarjosivat omaa opetustaan.
Ässien peliä Toivola kehitti hiljalleen, mutta kaikesta huolimatta hopeajoukkueen pelissä oli paljon samojakin elementtejä kuin kolme vuotta sitten 10:ksi sijoittuneen ryhmän pelaamisessa. Varsinkin puolustamisessa samat teemat olivat kunniassa jo silloin. Toki homma kehittyi kokonaisuutenaan, mutta ennen kaikkea pelaajatyypit muuttuivat.
Siinä onkin ehkä valmentaja Toivolan isoin muutos. Alkuvuosina hän tuntui karsivan tietoisestikin Ässistä fyysisyyttä. Varsinkin hyökkäykseen haettiin pääsääntöisesti vikkeliä, mutta heiveröisiä pörrääjiä. Jäähymäärät toki vähenivät, mutta samalla pelaamisen tunnepuoli jäi vajavaiseksi. Näytti hieman siltä kuin Toivola olisi oppinut tunteen tärkeyden kantapään kautta. Esimerkkinä käyköön vaikka se, että siinä missä valmentaja torpedoi neljä vuotta sitten värikkään, mutta tehokkaan huligaanin Greg Pankewiczin hankinnan, nyt saman miehen ehdottomaksi luottomieheksi kelpasi hyvinkin hieman samankaltainen kylähullu Matt Nickerson.
Myös valmentajapersoonana Toivola kehittyi vuosien varrella. Siinä missä esiintyminen oli alkuvuosina varsin aitoa, viimeisellä kaudella hän muutti persoonaansa ja tyyliään paljolti tilanteen mukaan. Porissa puheet menivät välillä jopa yleisön kosiskelun ja miellyttämisenkin puolelle. Vieraissa Toivola otti usein itseriittoisemman ja vaikeasti lähestyttävän roolin. Omanlaistaan pelaamista kai sekin.
Tulevaisuus
Tällä hetkellä Toivolan tulevaisuus näyttää tietysti valoisalta. Nousevalla uuden polven valmentajanimellä on taattua kysyntää. Mies on ammattitaitonsa todistanut, eikä menestys varmasti yhteen hopeaan jää.
Nyt on helppo sanoa, että lähtö Ässistä oli ainoa oikea päätös. Ensi kaudella Toivolalla olisi ollut Porissa vain hävittävää. On asia erikseen, oliko siirtyminen Raumalle silti oikea ratkaisu. Vai tapahtuiko vain arviointivirhe, ja Toivola meni sitomaan kätensä kettupaitoihin liian aikaisin? Pudotuspelimenestyksen myötä ottajia olisi ollut isommissakin ympyröissä.
Toki Lukko on isoine resursseineen iso ja samalla turvallinenkin mahdollisuus. Onnistuminen toisessa seurassa peräkkäin nostaisi Toivolan statuksen jo tähtiluokkaan. Toisaalta menestymättömyys ei olisi katastrofi, koska sitä ei suuressa maailmassa juuri edes huomattaisi. Meriittinä pysyvä Porin ihme kantaa hedelmää ja tuo mahdollisuuksia, vaikka Raumalla kaikki ei täysin putkeen menisikään.
