"Ja miten kävikään. Että lapsuus, se vain loppui", lauloivat ihanaiset PMMP:n naiset syksyn jäähyväiskonserteissaan. Ja niinhän se tapahtuu. Olet lapsi, kunnes huomaat olevasi aikuinen.
Minuutissa on yhtäkkiä 45 sekuntia, lapsuuden hiekkatie vaihtuu moottoritieksi. Tuntuu, että joulua seuraavalla viikolla on jo pääsiäinen, jotta päästään nopeasti juhannuksen jälkeen taas jouluun. Aika alkaa kulua räjähtävällä vauhdilla eteenpäin.
Ihmiset tukeutuvat elämässään tiettyihin ulkopuolisiin kiintopisteisiin, jotta tiedostavat omaa aikakäsitystään. Joillain se on lempiyhtyeen levytystiheys, toisilla oman lapsen ikä. Sitten ovat työkeskeiset henkilöt, jotka ajattelevat kauanko ovat olleet yhtäjaksoisesti jossain työpaikassa.
Ainakin oma äitini vertailee jatkuvasti kasvojensa uurteita samana vuonna syntyneiden Hollywood-tähtien vastaaviin.
Sitten ovat urheiluihmiset. Oman joukkueensa tunteva kannattaja tietää pelaajien iät ja urakaaret paremmin kuin näiden vanhemmat. Se on luonnollista. Minun on mielenkiintoista seurata muita 26-vuotiaita pelaajia ja vertailla arkeani heidän polkuihinsa. Oma ikäluokkani meni NHL:ään, kun minä menin yliopistoon.
Näillä kiintopisteillä ihminen pystyy muodostamaan käsityksen omasta iästään. Löytää sen perspektiivin. Katsojakin yleensä tiedostaa oman kuolevaisuutensa, kun samana vuonna syntyneestä pelaajasta aletaan käyttää nimitystä "veteraani".
Minun lapsuuteni loppui aika tarkalleen kuluvan vuoden helmikuun 22. päivä. Tajusin, että Teemu Selänne ei tule enää takaisin maajoukkueeseen. Eikä Kimmo Timonen. Eivätkä monet muut lapsuuden sankarini.
He, jotka loivat ainakin kahdelle sukupolvelle koko suomalaisen jääkiekkokulttuurin. Se elämää suurempi joukko, josta luettiin kaikki ja joiden tekemiä juttuja käytiin läpi aina viikkoja. Käydään näköjään vieläkin.
Tiedän kaiken Saku Koivun ja Selänteen elämästä. Aivan kaiken.
Selänteestä tulee todennäköisesti tulevaisuudessa minun lapsilleni artojavanainen, josta minua edeltävä sukupolvi aina lapsuudestani minulle paasasi. Tietenkin tiesin Arto Javanaisen, mutta en uskonut, että hän voisi olla näyttävämpi ja parempi kuin tuo koosteissa ja maitomainoksissa esiintyvä Selänne.
He hymyilevät, että onhan tuo teemuselänne ihan hyvä, mutta Jesse Puljujärvelle hän ei pärjäisi. Samalla minä köpöttelen tuhisten takaisin vessaan.
Seuraavaksi lopettanee Saku Koivu, joka on turkulaiselle 90-luvun lapselle hyvin pitkälti merkki siitä, että seuraavaksi on ostettava Volvo ja rivitaloasunto.
Emil Elo aloittaa Jatkoajan vierailevana säännöllisenä kolumnistina. Voit lukea Jatkoajan entisen päätoimittajan, ex-turkulaisen, nykyisen vapaan toimittajan mielipiteitä joka torstai sivuiltamme. Elo pureutuu niin ajattomiin kuin päivänpolttaviinkin teemoihin omalla tyylillään.
