Tiistai toi uutisena Juhamatti Aaltosen jättäytymisen sivuun kisajoukkueesta, ja samanaikaisesti jostain kumman syystä valmentaja Erkka Westerlund näki tarpeelliseksi erikseen korostaa, että Aaltosen korvaajan paikkaa oli ensin tarjottu viime metreillä alkuperäisestä kisaryhmästä pudotetulle Michael Keräselle.
Draaman kaari ja lynkkausjoukon mentaliteetti on tuttu kaikilta aiemmilta keväiltä. On sitten kyseessä ollut NHL:n pudotuspeleissä tippunut odotettu tähtivahvistus tai ylimääräiseksi hyökkääjäksi tarjolla ollut nuori hyökkääjä.
Pelaajalla on velvollisuus, suorastaan pakko, edustaa isänmaataan.
Suomen maajoukkuepaidan ylleen pukeminen on suurin kunnia, minkä Jumala, Jääkiekkoliitto, Suomen kansa tai Kalervo Kummola voivat kansalaiselle myöntää. Jos joku kehtaa tästä huolimatta jättää Leijonien tulevan MM-kultataiston väliin, on se shokeeraavaa. Veteraanit itkevät, Kaj Kunnas itkee, minäkin itken - miten tämä on mahdollista?
Odotamme, että pitkälti toistasataa ottelua kauden aikana tahkonnut NHL-pelaaja karun pettymyksen jälkeen on seuraavana päivänä lentokoneessa matkalla kohti MM-kisa-areenoita. Siitäkin huolimatta, että hän on antanut kropastaan sen viimeisenkin pisaran jo oman joukkueensa, palkanmaksajansa eteen. Ei levonhetkeä, kun on Suomen kunniasta kyse.
Samoin ajattelemme, että pelaajalla on velvollisuus, suorastaan pakko, edustaa isänmaataan. Ei haittaa, vaikka pelaaja olisi kauden ja MM-leirityksen aikana tehnyt kaiken mahdollisen kisapaikkansa eteen ja tullut tylysti silti torjutuksi. Nyt Minskin koneeseen ja turistina jonottamaan joka aamu josko sittenkin joku pistäisi leiman kisapassiin.
Lähtisitkö itse käytännössä palkattomaan työharjoitteluun Valko-Venäjälle sinä samaisena päivänä, kun oma kesälomasi päätoimestasi alkaisi? Moni pelaaja lähtee, silloin kun edellytykset lähtemiselle ovat kunnossa. Tästä täytyy antaa heille suurta arvostusta. He lähtevät kilvoittelemaan mestaruudesta ja pelaamaan sille toiselle joukkueelleen.
Mutta ne pelaajat, jotka ovat joko fyysisesti tai henkisesti aivan lopussa pitkän kauden jälkeen? Tai ne, joille ei ole tarjolla rooliksi kuin istua katsomossa valkovenäläisiä nakkisämpylöitä syömässä? En ihmettele tai kummeksu yhtään näitä pelaajia ja heidän kieltäytymisiään maajoukkuekutsuista.
Sama näytelmä toistuu vuodesta toiseen, eikä kieltäytyjälle löydy ymmärrystä juuri koskaan. Ei siitä huolimatta, että juuri kukaan ei tiedä minkälaisten vammojen pelaajat ovat kevään pudotuspeleissä jo itseään repineet äärirajoille tai mitkä kaikki tekijät heidän kisakutsun sivuuttamiseensa ovat johtaneet.
Olkaa leijonafanit iloisia ja ylpeitä jokaisesta kiekkoilijasta, jotka haluavat edustaa Suomea MM-kisoissa. Mutta miettikää myös samalla millainen uhraus se on näille pelaajille.
