Boston Bruinsin luvalla sanoen omituinen kausi sai päätepisteensä tulevan Stanley Cup-mestari New Jersey Devilsin käsittelyssä viidessä ottelussa. Tätä ennen joukkueen pudotuspelipaikka näytti kuitenkin ylipäätään uhatulta melko pitkään. Oudoksi tämän tekee se, että sama joukkue oli alkukaudesta lähes pysäyttämätön häviten 25:tä ensimmäisestä pelistään vain neljä varsinaisella peliajalla.
Joulukuussa kaikki kuitenkin kääntyi. Joukkue ajautui viiden ottelun tappioputkeen, josta se ei enää koskaan palannut ennalleen. Syitä tähän on varmasti mietitty usealla taholla. Eräs veikkaus on se, että muutaman tappion myötä verraten tähdettömän joukkueen itseluottamus laski ja tämä johti negatiiviseen lumipallo-ilmiöön.
Syvimmälle bostonilaiset sukelsivat helmikuussa, jolloin he voittivat vain kaksi peliä.
Valmentaja Robbie Ftorek yritti herätellä joukkuettaan muokkaamalla kovalla kädellä kokoonpanoa: muun muassa puolustajat Bryan Berard ja Sean Brown pelasivat laitureina.
Kun joukkueen kurssia ei saatu muutettua näillä toimenpiteillä ja muutamalla treidillä, vääjäämätön tapahtui maaliskuun puolivälissä: kiistelty Ftorek, jonka valmennusuran muistettavin saavutus irvileukojen mukaan on yhä Wayne Gretzkyn viltittäminen Kingseissä, sai mennä.
Tilalle tuli mies, joka otti Ftorekin remmiin puolitoista vuotta aiemmin - Bruinsien GM Mike O’Connell. Hänellä oli aiemmin vain kolmen kauden ajalta päävalmentajakokemusta IHL:stä ja AHL:stä, mutta ajatuksena oli enemmänkin saada pelaajat antamaan kaikkensa, kun sopimusasioista vastaava taho hengittää kirjaimellisesti niskaan.
Asiaan vaikutti tosin vahvasti myös se, että ennen itsensä nimittämistään valmentajaksi O’Connell tiettävästi sai kohteliaan kieltävät vastaukset tarjotessaan pestiä niin Barry Melroselle, Jaques Demers’lle kuin Ray Bourquellekin.
Kauppa se on joka kannattaa?
Syntipukeiksi jo ennen Ftorekia pelaajistosta joutuivat hyvin kauden aloittanut, mutta sittemmin haparoinut NHL-tasolla kokematon maalivahti John Grahame. Hänet treidattiin tammikuussa Tampaan varausvuoroa vastaan.
Myöskään ykkösvahdiksi kesällä Anaheimista hankittu Steven Shields ei pystynyt auttamaan joukkuetta vaikeina hetkinä odotetulla tavalla. Apua tälle osastolle järjestyi kun palkkaerimielisyyksien takia rajoitetuksi vapaaksi agentiksi jäänyt Kyle McLaren saatiin vaihdettua kolmen seuran kaupassa San Joseen. Vaihdossa tolppien väliin Bostoniin saapui Jeff Hackett Montrealista.
Bruins vahvisti vielä lisää takalinjojaan juuri siirtorajan umpeutumisen aikoihin. Sharkseista tuli Dan McGillis, josta niin fyysiseen kuin kiekolliseen peliin pystyvänä haettiin puolustuksen johtohahmoa. Palkkakulujaan rankasti leikanneesta Pittsburghista puolestaan värvättiin peruspakki Ian Moran.
Paholaisten pannuun paistumaan
Kuitenkin playoffeissa Devilsiä vastaan Bruinsien Akilleen kantapääksi osoittautui vahvimpana pidetty osa-alue: hyökkäys. Jerseyn jarruvitja Jay Pandolfo - John Madden – Turner Stevenson hyydytti täysin bostonilaisten ykkösen Mike Knuble – Joe Thornton – Glen Murray. Runkosarjassa herrat tehtailivat yhteensä 110 maalia - Devils-sarjassa niitä syntyi vain kaksi.
Devils-luotsi Pat Burns, joka aloitti vielä toissa kauden Bruinsin peräsimessä, asetti Maddenin sekä Scott Stevensin erityisesti vartioimaan Bostonin johtotähti Joe Thorntonia, jonka ainoa maali syntyi ylivoimalla vasta neljännessä ottelussa teholukemien samalla jäädessä –5:een.
Kun ykköskenttä oli eliminoitu, ei vastuunkantajia löytynyt muualta. Tilannetta tuskin helpotti yhtään Martin Brodeurin hoitaessa loput vaaratilanteet - neljännen ottelun Pirulaisten nyykähtämistä lukuunottamatta.
Esimerkiksi Stanley Cup-voittaja Brian Rolston, kokenut Josef Stümpel sekä ranneleikkauksesta jäljiltä juuri playoffien alla kuntoutunut Sergei Samsonov olivat enemmän tai vähemmän varjojen mailla. Hyvin kuvaavaa onkin se, että puolustaja McGillis nousi Bruinsin lyhyiden pudotuspelien parhaaksi pistemieheksi kolmella maalilla viidessä ottelussa.
Näillä mentiin
Toisen epäonni on toisen onni. Tämän ikiaikaisen hokeman todisti jälleen oikeaksi Mike Knuble, joka Sergei Samsonovin rikkinäisen kauden vuoksi nousi Bruinsin tehoketjuun Joe Thorntonin ja Glen Murray’n rinnalle. Lähinnä neloskenttien duunarina NHL-uransa tehnyt Knuble laittoi kolmekymppisenä omat piste-ennätyksensä täysin uuteen uskoon 59:llä (30+29) pisteellä 75:ssä pelissä.
Aiemmat huipputehonsa, 15+20 82:ssa pelissä, hän iski Rangersien paidassa kaudella ’98-99.
Sitä pystyykö Knuble uusimaan tällaista kautta on mahdotonta sanoa, mutta joka tapauksessa hän on osoittanut pystyvänsä pelaamaan muuallakin kuin pelkissä jarrukentissä.
Joe Thornton on nousemassa siihen johtavaan rooliin, jota vuoden ’97 ykkösvaraukselta on odotettu. Joukkueen kapteeni oli liigan pistepörssin kolmas 101:llä pisteellä (36+65) 77:ssä pelissä. Lisäystä tehoihin edelliskaudesta tuli 33 paunaa. Miehen asenteesta kertookin parhaiten pistetehtailujen ohessa kertyneet 109 jäähyminuuttia sekä muutamaan otteeseen tippuneet hanskat. Välillä malja läikkyy yli turhankin helposti ja sen myötä Joe on rangaistusboksissa toisinaan silloin kun kapteenia tarvittaisiin jäällä. Huolimatta epäonnistumisesta tämän vuoden playoffeissa on syytä muistaa, että vaikka Thornton on pelannut jo reilut 400 NHL-ottelua, täyttää hän heinäkuussa vasta 24 vuotta. Eli paljon pelivuosia ja kehitystä on vielä luvassa.
Brian Rolstonin johtamassa kolmosketjussa Per-Johan Axelsson pelasi myös vahvan kauden pienistä loukkaantumisistaan huolimatta. Vaikka muun muassa selkä- ja polvivaivat pitivät hänet sivussa 16 runkosarjan pelistä, tehtaili mies silti kuusivuotisen NHL-uransa korkeimmat tehot 17+19. Axelsson onkin pelaaja, jolta ei varmasti yritys lopu kesken.
Ruotsalaisen kausi jatkui vielä Tre Kronorissa MM-kisoissa. Axelsson tehtaili seitsemän pistettä (4+3) yhdeksässä ottelussa. Nimeäminen Ruotsin joukkueen parhaaksi finaalissa oli kuitenkin hopeamitalin ohella varmasti vain laiha lohtu tappion jälkeen.
Senttereistä Rolston ja Stümpel pelasivat varsin mukiinmenevät kaudet odotuksiin nähden. Heistä kakkoskenttää johtaneen Stümpelin peli kuitenkin hyytyi koko Bruinsien myötä; 31:ssä pelissä joulukuun alusta helmikuun puoliväliin slovakki osui vain kolme kertaa tolppien väliin. Kokonaissaldo (78. 14+37=51) jäi kuitenkin vain kolme pistettä edelliskaudesta.
Bruinsin kauden loputtua hyvissä ajoin Stümpel saapui myös slovakialaiseen tapaan uskollisesti maajoukkueensa avuksi Helsinkiin. Peter Bondran ja Zigmund Palffyn keskellä hän tehtaili 15 (4+11) pistettä ollen jaetusti MM-kisojen paras pistemies.
Pettymyksistä suurin hyökkäyksessä oli eittämättä Martin Lapointe. Hän tekee paljon töitä, mutta Bruinsien kallispalkkaisimmalta pelaajalta tehot 8+10 olivat aivan jotain muuta kuin mitä on odotettu. Ensimmäisessä 47:ssä pelissä syntyi vain kaksi maalia. Vielä kaksi kautta sitten sama mies teki 27 maalia ja 57 pistettä Red Wingseissä.
Vapailta markkinoilta viime kesänä kalastetusta Michal Grosekista on vaikea uskoa, että hänelläkin on muutaman vuoden takana neljän- ja viidenkymmenen pisteen kaudet. Nyt saldona kaksi maalia ja kaksikymmentä pistettä 63:ssa pelissä. Grosekia käytettiinkin lähinnä nelosketjun rouhijana PJ Stockin ja Sean Brownin kanssa.
Siitä puheen ollen, jauheliha-osastolle tammikuussa Bruins hankki vahvistusta Puolan Vasara Krzysztof Oliwasta. Hän tuli New York Rangersistä yhdeksännen kierroksen varausoikeutta vastaan. Kovanyrkkinen puolalainen tappelikin melko usein 33:ssa pelissään Bruinsissa, muttei kovin menestyksekkäästi. Oliwa ei merkkauttanut yhtään pistettä, muttei niitä kukaan odottanutkaan.
Grosekin ja Oliwan kohdalla odotusarvot eivät kovin korkeat tietenkään olleet, mutta muutenkin kokonaisuutena Bostonin hyökkääjistö oli melko tasaista massaa. Lueteltujen lisäksi ei venymistä paljoa tapahtunut. Roolipelaajia on enemmän kuin omiksi tarpeiksi, mutta ratkaisijoita sen sijaan turhan vähän.
Puolustuksessa eniten vastuuta kantoi pakkipari Hal Gill – Nick Boynton. Ensin mainittu näistä oli enemmänkin varmistavassa roolissa ja merkkauttikin Bruinsien korkeimman teholukeman +21. Boynton - kaksinkertainen ykköskierroksen varaus, koska ei päässyt hänet alunperin varanneen Washingtonin kanssa sopimukseen - pelasi enemmän kahteen suuntaan, mutta kauden edetessä kokemattomuus alkoi näkyä. Klassista kliseetä jankuttaakseni, hänestä kuullaan vielä.
Kakkosparin muodostivat Bryan Berard – Sean O’Donnell. Rangersistä vapailla papereilla siirtynyt Berard jatkoi hienoa paluutaan muutaman vuoden takaisen vakavan silmävamman jälkeen. Pisteitä syntyi 38 (10+28),joka oli eniten Bostonin pakistosta. Hyvät tehot hyökkäyspäässä kompensoituivat tosin valitettavalla tavalla kiekon menetyksinä ja epävarmuutena omassa päässä turhan usein. Hänen jatkonsa Bostonissa on epävarmaa.
O’Donnell oli puolestaan eräs joukkueen varmimmista puolustajista. Perusvarmaa peliä ilman turhia manöövereitä. Runkosarjan loppuvaiheessa hän loukkasi jalkansa, jonka takia mies oli sivussa koko Devils-sarjan. Aluksi tiedotettiin että kyseessä oli vain ruhje, mutta playoff-perinteiden mukaisesti pelien jälkeen asioiden todellinen tilanne tuli julki; kyseessä oli murtuma.
Muista puolustajista monivuotisen luottomiehen Don Sweeneyn potku alkaa vakavasti kangistua. Loppukaudesta Sweeney saikin seurata useita pelejä pressikatsomon puolelta. Viidentoista NHL-kauden ja yli tuhannen pelin kokemus keltamustissa näkyi kaikesta huolimatta positiivisella tavalla varmuutena pudotuspelien koittaessa. Hän olikin yksi viidestä bostonilaisesta jotka saivat pidettyä +/- -lukemansa poissa pakkaselta.
Loppukauden hankinnoista Ian Moran pelasi Bryan Berardin parina ja Dan McGillis kolmosparissa Sweeneyn kanssa.
Bostonin menneen kauden ainoan suomalaisen Jarno Kultasen NHL-ura käytännössä tyssäsi Pat Burnsin potkuihin. Mike Keenanin tulon myötä vastuu pieneni jo tulokaskaudella 2000-01. Seuraava kausi oli loukkaantumisten pilaama ja päättynyt meni pääasiassa AHL:n Providencessä. Kultsille kävi kutsu ylös vain kahteen otteeseen: lokakuussa hän pelasi Washingtonia ja marraskuussa Edmontonia vastaan ilman tilastomerkintöjä. Pelit alhaalla P-Bruinseissä kulkivat silti mallikkaasti. Kultanen palaa kuitenkin takaisin SM-liigaan ja IFK:hon kaksivuotisella sopimuksella.
Tolppien välissä pulmia riitti. Tästä kertoo jo jotain sekin että paikalla pelasi peräti viisi eri miestä maskeissaan.
Riskipäätös jättää Byron Dafoe ilman palkankorotusta ja siten lähteä kauteen Steven Shieldsillä ja John Grahamella, joista kummallakaan ei juurikaan ollut kokemusta ykkösmaalivahtina olosta, kostautui. Grahame siis treidatttiin Tampaan ja avuksi hankittiin kokenut Jeff Hackett, jonka esitykset olivat vaihtelevia. Playoffeissa hän puolestaan loisti - murtuneesta etusormestaan huolimatta. Runkosarjassa Hackettin torjuntaprosentti jäi 89,4:ään, mutta kolmessa Devils-sarjan pelissä hän pysäytti kiekkoja 93,4%:n tehokkuudella.
Kauden aikana edellä mainittuja herroja verkolla tuurasivat lisäksi muutamassa ottelussa nuori Andrew Raycroft ja SM-liigayleisölle tuttu Tim Thomas.
Kuriositeettina mainittakoon että 23-vuotiaalle Raycroftille jäi Bruinsien maalivahdeista paras torjuntaprosentti ja maalikeskiarvo: 91,8 & 2,40. Tosin pelejäkään ei kertynyt kuin viisi.
TT puolestaan pitkän tien kulkijana sai 28-vuotiaana ensimmäisen mahdollisuutensa NHL:ssä, mutta varsin myöhäisessä debyytissä ei silti ollut mitään hävettävää. Neljässä pelissä kolme voittoa ja torjunta-% 90,7.
Miten tästä eteenpäin?
GM Mike O’Connellilla on hikinen kesä luvassa joka tapauksessa, olivat ilmat sitten Massachusettsissa millaiset tahansa. Monen avainpelaajan sopimukset ovat katkolla: muun muassa Sergei Samsonov, Brian Rolston, Jozef Stümpel, Nick Boynton ja Bryan Berard asettunevat jossain vaiheessa neuvottelupöydän toiseen päähän. Kaikki tärkeitä lenkkejä päättyneen kauden joukkueessa.
O’Connell sekä hänen edeltäjänsä Harry Sinden ovat harjoittaneet erittäin maltillista palkkapolitiikkaa. Kun näkemykset maagisista numerosarjoista papereissa ovat olleet liian kaukana toisistaan, on Bostonista lähimenneisyydessä laitettu tavalla tai toisella kävelemään muun muassa Dmitri Khristich, Anson Carter, Adam Oates, Jason Allison, Bill Guerin, Byron Dafoe ja Kyle McLaren. Joten kova on tosiaan kovaa vastassa.
Kesällä ei myöskään olla setelitukkojen kanssa juoksemassa vapaiden agenttien perässä. Poikkeus tosin tässäkin vahvistaa säännön: kesällä 2001 Martin Lapointe värvättiin Detroitista neljän vuoden ja kahdenkymmenen miljoonan dollarin sopimuksella. Tämä nosti miehen vuosipalkan nelinkertaiseksi. Sopimus olikin ratkaisu, joka pitää monien suita edelleen avoimena ihmetyksestä - Red Wings-omistaja Mike Ilitch mukaanlukien.
Voi helposti ymmärtää Bruins-fanien valituksen siitä, ettei joukkue panosta menestykseen kunnolla, vaikka kyseessä sentään on ”Orginal sixin” joukkue. Stanley Cupia ei ole näkynytkään sitten vuoden 1972. Ei-niin-pidetyllä omistaja Jeremy Jacobsilla on kuitenkin käsissään talouslehti Forbesin arvion mukaan NHL:n viidenneksi tuottavin organisaatio, joten jos sikariportaan urheilullinen kunnianhimo ei ole samaa luokkaa kuin finanssipuolen, niin miksi panostaa enemmän. Valitettavaa, mutta totta perinteikkään jääkiekkokaupungin kannalta.
Kesän pelaajamarkkinoilla tuleekin siis olemaan liikenne FleetCenterin suuntaan suht hidasta mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät.
Samsonov ja Boynton ovat kuitenkin nuoria ja erittäin lupaavia pelaajia, joiden varaan Bruinsien olisi hyvä rakentaa tulevaisuuttaan. Ykköstähti Joe Thornton teki jo viime joulukuussa jatkosopimuksen 2003-04 kauden loppuun.
Lopettamisaikeita puolestaan puntaroivat Don Sweeney ja Jeff Hackett.
Kuten todettua Sweeney pelasi vahvat pudotuspelit runkosarjan vaikeuksista huolimatta, joten konkarin otteet saattavatkin herättää mielenkiintoa kokemusta takalinjoilleen etsivien joukkueiden keskuudessa heinäkuun alussa miehen siirtyessä rajoittamattomien vapaa-agenttien joukkoon. Äskettäin Sweeneyn agentti kertoi julkisuudessa, että Bruins on päättänyt olla tarjoamatta jatkosopimusta, joten hokkarien naulaan lyöminen lienee entistäkin lähempänä.
Jeff Hackettin puolestaan, Mike O’Connellin antamien lausuntojen mukaan, seura olisi kiinnostunut pitämään riveissään jatkossakin, mutta veteraanimaalivahti on kertonut haluavansa tehdä päätöksen uransa jatkosta myöhemmin neuvoteltuaan ensin perheensä kanssa.
Jos hän ei jatka, on O’Connellilla edessään uuden ykkösveskarin hankkiminen. Päättyneen kauden kaltaista fiaskoa, jolloin ykkösmaalivahti oikeastaan puuttui Hackettin tuloon asti, ei ole varaa uusia. Providencen Andrew Raycroft on todella potentiaalinen, mutta vielä NHL-ainesta hän ei ole.
Ehkä suurin ratkaisu on kuitenkin Bruinsin uuden valmentajan nimeäminen. Kolmen viime kauden aikana Bostonilla on ollut viisi eri päävalmentajaa. Tämä ei anna kovin hyvää kuvaa jatkuvuudesta joukkueessa, joten valinta varmasti tehdään harkiten.
Ykköskandidaattina on pidetty 34-vuotiasta Mike Sullivania. Tulokaskautenaan valmentajana 709:n pelin NHL-veteraani johti Providence Bruinsia AHL:ssä joukkueen kerätessä kolmanneksi eniten pisteitä runkosarjassa.
Pudotuspeleissä tuli kuitenkin noutaja Manitoba Moosen muodossa konferenssin puolivälierässä voitoin 1-3. Ftorekin saatua kenkää Bostonista O’Connell nosti Sullivanin toiseksi apuvalmentajakseen.
Toisena vaihtoehtona on mainittu fanien rakastama legendaarinen Terry O’Reilly, joka päättyneellä kaudella toimi New York Rangersien apuvalmentajana. ”Tasmanian tuholaisena” pelaajaurallaan tunnettu O’Reilly, jonka #24 roikkuu FleetCenterin katossa, ei olisi ensimmäistä kertaa Bostonin valmentajana. Vuosina 1986-89 hän koutsasi Bruinsia kahden ja puolen kauden ajan, huippuna ’87-88, jolloin O’Reilly johti joukkueensa Stanley Cupin finaaleihin joutuen kuitenkin Edmonton Oilersien dynastian jyräämäksi.
Valmennusura lipui telakalle vuotta myöhemmin O’Reillyn halutessa viettää enemmän aikaa perheensä ja erityisesti harvinaisesta sairaudesta kärsineen Evan-poikansa parissa. Viime kesänä Terry kuitenkin teki päätöksen palata valmennustehtäviin Rangersin tarjotessa pestiä.
Mustana hevosena kisassa pestistä saattaa olla New York Islandersien hiljattain kengittämä Peter Laviolette, joka on tehnyt pitkän uran Bruinsien organisaatiossa, pääasiallisesti Providencessä, pelaajana sekä valmentajana.
Heti ensimmäisellä kaudellaan ’98-99 AHL-valmentajana mestaruuden P-Bruinsien peräsimessä voittanut Laviolette toimi kaudella 2000-01 Bostonin penkin takana apuvalmentajana. Kauden jälkeen seura päätti antaa Mike Keenanin mennä ja Laviolette oli pitkään mukana spekulaatioissa ykköskoutsin postille. O’Connell kuitenkin valitsi Robbie Ftorekin Lavioletten suunnistaessa Long Islandille.
Bruinsien nykyinen tilanne sisältää siis paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Tästä raportista saa ehkä yltiöpessimistisen kuvan joukkueen tilasta, mutta Bruinsilla on kuitenkin kasassa melko hyvä ja nuori runko, joka toivottavasti saadaan pidettyä kasassa. Onnistuneella valmentajavalinnalla ja muutamalla lisävahvistuksella voi tulevaisuus näyttäytyä paljon valoisammalta. Tapahtuuko näin vai jatkuuko nykyinen meno - se jää nähtäväksi.
