Jatkoaika arvioi Ässien kauden menoa sekä kausiennakossaan että joulutauon analyysissään. Runkosarjan päätöksen jälkeen on aika koota nippuun mennyt ja pala tulevaa.
Lähtökohta ei ollut helppo mestaruudesta huolimatta. Kun Pekka Virta astui päävalmentajan tehtävään, näytti siltä, että rakennustyö alkaa kaikkien aikojen kalliimman porilaisjoukkueen romahduksen jälkeen sijoilta "ketään ei kiinnosta".
Mestaruus muutti suunnitelmia, ainakin kaikki olettivat niin. Juhlahumua muisteltiin alkukaudella ehkä kiusallisenkin paljon, mutta toisaalta 11 pelaajaa oli jäljellä mestaruuden jälkeen vielä kesäharjoituksissa. Jos olet jollain tyylillä voittanut jotain aika suurta, et välttämättä halua parissa viikossa täysin muuttaa käsitystäsi jääkiekosta.
Kyse ei ole siitä, että jokainen muutos olisi väärin. On vain kysyttävä, yritettiinkö liian suurta muutosta liian nopeasti.
Pelitapa on tärkeä osa joukkuelajia, mutta sen on kuitenkin oltava harmoniassa pelaajamateriaalin kanssa. Lisäksi näiden on vuorovaikutuksessa palveltava toinen toistaan. Olosuhteet muuttuvat, siihen ihmisen on vain sopeuduttava. Jos joku tyyli toimi joskus jossain, sen ei voi olettaa toimivan aina ja kaikkialla ilman mitään vaikeuksia.
Syyllisten etsiminen ja syyttömien rankaiseminen sopisi mainiosti Suomeen ja varsinkin Poriin. Se vain ei ole ratkaisu mihinkään ongelmaan. Tosiasioita on silti katsottava silmiin. Samojen virheiden toistaminen ei yksinkertaisesti ollut enää vaihtoehto. Se olisi tuhonnut näiden toimijoiden tulevaisuuden lajin parissa.
Siksi Porissa tilanne ratkesi jo hyvissä ajoin ennen kauden päättymistä. Tuttu ja turvallinen Pekka Rautakallio pääsee aloittamaan työnsä tavallaan hyvistä asetelmista, mutta alemmalta tasolta kuin viime visiittinsä päätteeksi.
Tavallaan hän joutuu hetken tekemään samaa pioneerityötä uudestaan. Väistyvä valmennusporras ansaitsee silti kunnioituksen suoraselkäisyydestään, sillä kaikki eivät pettymyksensä keskellä jaksaisi tai edes haluaisi ajatella seuran intressejä.
Joukkueen vahvuuksia
Kaikki ei todellakaan mennyt pieleen, mutta porilaisten kannalta liian paljon meni. Sitä totuutta ei voi kiertää, vaikka haluaisikin. Lähdetään kuitenkin myönteisistä asioista liikkeelle.
Rasmus Rinteen jääkiekkoilu koki melkoisen muutoksen kesän ja syksyn aikana. Maalivahtivalmentaja Jaakko Rosendahlin mukaan painoa tippui kuutisen kiloa, ja kauhea himo kehittyä alasarjavahtia paremmaksi veräjänvartijaksi ajoi nuorta miestä eteenpäin. Rantapojasta kuoriutui Liigaan kelvollinen maalivahti.
Kuluneen kauden näytöillä ja Rinteen jatkokehityksellä Juuso Riksman ei ole syksyllä ollenkaan niin varma ykkösvahti kuin kauteen 2013-2014 lähdettäessä.
Toinen selkeä onnistuminen tapahtui kaksikon Niklas Hagman – Dragan Umicevic kanssa. Kuivan kauden ketjulotossa nämäkin veijarit pelasivat hetken erillään, mutta joukkueen onneksi saivat kuitenkin suurimman osan kaudesta hakea toisiaan jääkentällä.
On aika kunnioitettavaa, että he pystyivät koko lailla Sveitsiin siirtymisiinsä asti melko tehokkaasti toteuttamaan sitä, mikä ei tullut vastustajalle yllätyksenä enää syyskuun lopussa.
Positiivisena huomiona on mainittava Rinteen lisäksi myös nuorten ja lupaavien kenttäpelaajien esiintyminen patapaidassa. Kaiken kaikkiaan seitsemän eri A-junioria kävi Ässissä enemmän tai vähemmän pelaamassa Liigaa, ja vielä Niklas Kekki sekä Eero Voipio toimivat silloin tällöin luukkuvahteina.
Nuoret miehet hieman väsyivät kuorman alla, ja lisäksi juniorijoukkueen tähtäimessä olivat mitalipelit. Silti voi todeta, että valmennus piti lupauksensa ja tarjosi nuorille peliaikaa. Osittain se johtui toki loukkaantumisistakin, mutta kyllä pohjalla oli myös aito näkemys tulevaisuuden jääkiekkoilijoista.
Kaikki ei mennyt niin kuin joskus haaveiltiin
Kehityskohteista selkeimpiä olivat puolustuspeli ja varsinkin alivoimaosaaminen. Puolustaminen toki tiivistyi hieman loppua kohti, mutta auttamattomasti liian myöhään. Jos noin kahdella tehdyllä maalilla per ottelu haluaa voittaa ja menestyä, oma pää ei voi vuotaa seulan lailla. Eikä nyt puhuta maalivahtipelistä.
Yksittäisten virheiden taakse voi piiloutua muutaman tappion ajaksi, mutta systemaattinen epäonnistuminen herättää väkisinkin epäilyn pelaamisen rakenteellisista ongelmista.
Marras-joulukuun jakso, jossa porilaiset voittivat 16 ottelusta vain yhden, jää seuran lähihistorian kummallisimmaksi. Yksi maaottelutauko käytännössä tuhosi koko kauden.
Tehokaksikon takana seuraavat nimet jäivät liian kauaksi sisäisen pistepörssin kärjestä. Sami Lähteenmäki toki jatkoi hienosti omalla kehityspolullaan, valitettavasti vain loukkaantuminen päätti hänen kautensa ennen aikojaan. Lisäksi puolustajista Tommi Taimi teki komean henkilökohtaisen piste-ennätyksensä, ja säilyi teholukemissakin kivasti plussan puolella.
Mestarijoukkueessa isoa vastuuta kantaneet Mika Niemi ja Eero Elo eivät sittenkään ottaneet riittäviä edistysaskeleita, vaikka hyviä välähdyksiä nähtiinkin tämän vuoden alussa. Kun Niemi haparoi koko muun joukkueen kanssa syyskauden kaamoksessa ja Kamil Kreps oli ehjänäkin tasollaan lähinnä yksittäisten erien ajan, joutuivat Hagman ja Umicevic tekemättömän paikan eteen.
Liigassa jokainen joukkue osaa ainakin teoriassa pitää vain pari pelaajaa pois maalipaikoilta ratkaisevilla hetkillä, jos muista ei tarvitse kovin paljon stressata.
Hieman karrikoiden voi sanoa kaksikon tehoilleen lähes ilman keskushyökkääjää. Loppukaudella löytyi koostumus, jossa Henri Heino pelasi Hagmanin ja Umicevicin keskellä. Jälki oli osuvaa, ja Heinon hieno tasonnosto jättääkin positiivisia odotuksia myös seuraavaan kauteen.
Nuorissa on tulevaisuus
Huominen on aina tulevaisuutta, totesi entinen kilpaurheilijakin. Pelaajilla on kaikesta huolimatta edessään ansaittu tauko ja sen jälkeen tiukka latautuminen kohti seuraavaa kautta. Sen on ihan pakko olla viime kautta parempi. Muuten sukellus on liian syvä altaan kokoon nähden.
Seurajohdossa tilanne on pelaajistoa hankalampi. On päivänselvää, että hankintapuolen on onnistuttava todella paljon päättynyttä kautta paremmin siitä huolimatta, että halliremontti ei ainakaan nosta pelaajabudjettia. Joulun jälkeinen nousu edes teoreettiseen kamppailuun pudotuspelipaikasta toki auttoi lyhyen hetken ajan koko organisaatiota.
Tilastohakujen aika on ohitse, tai ainakin täytyy lukea myös tehosaldo. Jos lukema on kuin Habarovskin tammikuulta, kannattaa mahdollisuuden antaa mennä ohitse.
Porissa joukkueen rakentaminen sisältää aina riskejä. Silti jos lähes kaikki riskit realisoituvat, vikaa on muussakin kuin tuurissa.
Mestaruus oli selkeä jatkumo organisaation ammattilaistumiselle. Ässät lanseerasi tavoitteekseen pysyvän nousun Liigan keskikastiin niin, että huippukohdat mahdollistavat kevään 2013 kaltaiset ilmiöt.
Juhlien jälkeinen kausi vei tavoitetta piirun verran taaksepäin, se on totuus. Nyt seurajohdon on valittava tie, mitä kulkea. Yksi mestaruus ei kanna määräänsä pidemmälle.
Jääkiekkoilussa on lyhyt matka voitosta tappioon. Päätyminen voittajasta suoraan sarjan hännille on häpeällisintä, mitä porilaisessa jääkiekkoilussa on nähty sitten playoutien ja karsintojen. Toki Pata vältti sen pahimman mahdollisen, kun ei jäänyt Liigan jumboksi.
Itse asiassa kevätkauden voitot eivät merkinneet mitään menestyksen kannalta, mutta joukkue pesi niiden avulla edes osan kasvojensa tahroista. Henkisellä puolella niillä oli merkitystä.
Laji on kuitenkin siitä armollinen, että jos olosuhteet ovat siedettävässä kunnossa, tappioista pääsee takaisin voittojen tielle melko sujuvasti.
Kuten tuore päävalmentaja totesi, halliremontti olisi taas iso askel eteenpäin. Samoin jo kevään pelaajamarkkinoilla on ollut havaittavissa nuorten lupausten halu kehittyä nimenomaan Porissa. Niin omien kasvattien kuin vaikkapa Esa Lindellinkin kohdalla.