Kuten aiemmin useammalta suunnalta on käynyt ilmi, tämän vuoden Karjala-turnaus oli kiinnostavuudessaan aivan omassa luokassa verrattuna viime vuosien EHT-turnauksiin.
Odotus oli kova sen suhteen, mitä Antti Pennasen Leijonilta tullaan näkemään. Isoimmat perustavanlaatuiset erot tulivat jo listatuksi Sveitsi-ottelun jälkeen, joten jokaista niistä on sinänsä turha lähteä kertaamaan.
Keskitytään niihin asioihin, jotka muuttuivat tai joiden toteutus parani turnauksen edetessä.
Maalipaikat kolmiopelien kautta
Hyökkäysalueen kolmiopelaaminen on Pennasen pelikirjasta tuttu asia, ja sitä Leijonat toteutti varsin hyvin läpi turnauksen. Ruotsi-ottelussa kenties isoin pelillinen harppaus oli siinä, minkä verran Suomi loi maalipaikkoja hyökkäysalueen pelien kautta.
Hyvä esimerkki tällaisesta oli esimerkiksi kolmannen erän puolivälissä, kun Leijonien pelaajat olivat asettuneet laidan lähelle edellä mainittuun kolmiopeliin. Laidan läheltä kiekko pelattiin niin sanotulle tukipelaajalle, joka syötti kiekon viivaan ja levityksen kautta kiekko pelattiin painottomalle puolelle Atro Leppäselle, joka pääsi hyvään maalintekopaikkaan.
Siinä missä Sveitsi- ja Tšekki-otteluissa maalipaikkoja syntyi hyökkäysalueen pelien kautta vain kourallinen, niin Ruotsia vastaan vastaava lukema oli kahdeksan. Kyseinen lukema on vakuuttava, ja siihen päälle kun lasketaan vielä suorahyökkäys- ja riistopaikat, niin Leijonat loi tasakentällisin peräti 17 maalipaikkaa isänpäivän kamppailussa.
Ruotsi-kamppailu tarjosi isossa kuvassa myös heittämällä parasta toisen erän jääkiekkoa Suomen näkökulmasta. Leijonat pystyi pelaamaan puolenkymmentä päätypeliä toisessa erässä ja pitämään pelin painopisteen tätä kautta Ruotsin päädyssä.
Kiekkoa ei roiskittu, mutta aina kun maalinedustalla oli tukitoimet kunnossa, kiekkoa kyllä toimitettiin maalille. Tämän kaltainen volyymin lisääminen toimitusten osalta näyttäisi olevan Pennasen Leijonille tunnuksenomaista.
Maininnan arvoista on myös se, että Ruotsi-ottelu oli varsin tunteikas, mutta Leijonilla pysyi tästä huolimatta keskittyminen hienolla tavalla itse pelissä.
Karvauspelaamisen kaksivaiheisuus lisääntyi
Suomelle aggressiivinen karvauspelaaminen oli selvästi kategorinen valinta läpi turnauksen, mutta jos Sveitsi-ottelussa Leijonat pelasivat vain muutaman kerran trapin, niin kahdessa seuraavassa ottelussa lukemat olivat lähempänä kymmentä.
Ei siis mitään sykähdyttävää eroa, mutta ero kuitenkin. Ohjauspelin osalta isoin ero turnauksen aikana oli se, että Sveitsi-ottelussa luokattomasti toiminutta 2–3-tolppatrapia ei enää nähty. Sen sijaan Leijonat ohjasi vastustajan avauspelaamista joko 2–3-muodostelmassa pistelinjojen sisältä tai vetäytyi passiivisempaan 1-2-2-muotoon.
Ruotsi-ottelussa Suomi myös antoi vähiten maalipaikkoja tasakentällisin, mikä kielii isossa kuvassa varmasti siitä, että viisikkopelin tasapaino löytyi turnauksen edetessä ja peliä viilatessa.
Pennasen johtama valmennusryhmä sai varmasti paljon arvokasta kokemusta työkalupakkiinsa jatkoa ajatellen Karjala-turnauksen myötä, ja on hyvin mielenkiintoista seurata jatkossakin, miten Leijonien peli tulee kehittymään.
Valmennusryhmän kunniaksi on myös sanottava, että he osoittivat hienoa kykyä tehdä muutoksia peliin rikkomatta kuitenkaan viisikkopelin ydinajatusta.
