Jatkoaika valaisee saksalaisen jääkiekon taloudellisen tilanteen kolmen kattavan artikkelin voimin. Ensimmäisessä artikkelissa syvennytään Bundesligan historiaan ja villeihin vuosiin.
Saksalaisella kiekkoilulla on pitkät perinteet. Mestaruudesta on pelattu aina vuodesta 1912 saakka. Tuolloin mestaruuksia kahmi pääasiassa Berliner Schlittschuh-Club eli Berliner SC (BSC).
Jaettu ja yhdistynyt Saksa
Artikkelissa ei oteta huomioon kiekkoilua Saksan demokraattisessa tasavallassa eli Itä-Saksassa, vaan keskitytään Saksan liittotasavallan eli Länsi-Saksan pääsarjakiekkoilua. Siihen kuitenkin viitataan yksinkertaisesti Saksana.
Itä- ja Länsi-Saksassa pelattiin erillisiä mestaruussarjoja, joita kumpaakin kutsuttiin Oberligaksi, kunnes Länsi-Saksan pääsarjaksi tuli Bundesliga.
Länsi-Saksan järjestelmässä Oberligasta tuli kakkossarja. DEL:n perustamisesta alkaen Saksan kolmas sarjataso on tunnettu Oberligana.
Mestaruus ratkottiin sarjamuotoisena vasta kaudesta 1948–49 alkaen. Oberligana tunnetun sarjan kestomenestyjäksi nousi baijerilainen EV Füssen, joka kahmi seitsemän sarjan kymmenestä mestaruudesta.
Oberligan tilalle perustettiin Bundesliga kaudella 1959–60. EV Füssen jatkoi voittokulkuaan aina 1970-luvulla saakka, jolloin kilpailu koveni saksalaisen kiekkoilun ammattilaistuttua ja toiminnan muututtua yhä tavoitteellisempaan suuntaan.
Baijeri oli ehtinyt muodostua saksalaisen jääkiekkoilun ykkösalueeksi tultaessa 1970-luvulle. Augsburg, Bad Tölz, Füssen, Garmisch-Partenkirchen, Kaufbeuren, Landshut ja Rosenheim tunnettiin jääkiekkojoukkueistaan.
Kaikilla näillä paikkakunnilla on edelleen kiekkotoimintaa, mutta nykyisellään vain Augsburgissa on pääsarjajoukkue. Pääsyynä tähän muutokseen on raha.
Saksalaisessa jääkiekossa oli tilaa isojen ja pienten paikkakuntien joukkueille vielä 1970-luvulla, mutta kilpailusta oli kovaa jo tuolloin. Pienillä paikkakunnilla riitti pelaajia, mutta isojen paikkakuntien joukkueet alkoivat viedä parhaat päältä. Tähänkin pääsyynä oli raha.
Raha ratkaisee
Menot jatkoivat kasvuaan kaikilla pääsarjapaikkakunnilla, mutta vuonna 1935 perustettu Düsseldorfer Eislauf Gemeinschaft eli Düsseldorfer EG (DEG) ja vuonna 1972 perustettu Kölner Eishockey Club eli Kölner EC (KEC) eivät tyytyneet muita hieman suurempiin budjetteihin. Nordrhein-Westfalenin osavaltiossa ei tarjottu pelaajille ja valmentajille vain hieman parempaa palkkaa, vaan huomattavasti parempaa palkkaa.
Samaan aikaan ennen toista maailmansotaa mestaruuksia kahminut Berliner SC (BSC) palasi pääsarjatasolle vuonna 1972. Myös Berliinissä haettiin menestystä heiluttelemalla isoa setelitukkua.
Vuonna 1938 perustettu Mannheimer Eis- und Rollsport-Club eli Mannheimer ERC (MERC) putosi pääsarjasta vuonna 1971, mutta palasi takaisin huipulle vuonna 1978. Sen jälkeen se on ollut yksi saksalaisen kiekkoilun kestomenestyjistä, vaikka siitä tulikin kestomenestyjä vasta 1990-luvun lopussa.
Isojen kaupunkien joukkueilla oli myös varaa maksaa siirtokorvauksia. Baijerin pikkuseurat taipuivat myymään pelaajiaan, koska koventunut kilpailu oli heikentänyt niiden taloutta. Kierrettä ei pystytty katkaisemaan.
Aivan 1970-luvun alussa pelaajien palkat olivat vielä varsin mitättömiä. Rahaa kului lähinnä joukkueiden pyörittämiseen. Kaikki kuitenkin muuttui vuosikymmenen aikana ja sen seurauksena useampi seura joutui konkurssiin.
Kölnin opit
Pelaajat eivät olleet seurojen työtekijöitä kahdesta syystä. Jos seurat olisivat palkanneet pelaajat työntekijöikseen, pelaajat olisivat menettäneet amatööristatuksensa, joka tarvittiin maajoukkuepelejä varten. Käytännössä pelaajille sai maksaa vain 700 D-markkaa eli hieman yli 800 euroa kuukaudessa. Samalla seurat olisivat menettäneet yleishyödyllisiä yhteisöjä koskevat merkittävät veroedut.
Seurat keksivät kuitenkin keinoja kiertää järjestelmää. Seuroja sponsoroineet paikalliset pohatat perustivat firmoja, joiden työntekijöiksi palkattiin seuran edustusjoukkueen pelaajia.
Valuutat
Saksassa aiemmin käytössä olleet D-markat on ilmoitettu suuntaa antavasti myös euromääräisinä. Niitä ilmoittaessa on otettu huomioon myös inflaatio, jotta rahan arvosta saa paremman kuvan.
Kaikissa tapauksissa valuuttamuunnos ei ole mahdollinen, koska summat koskevat pitkää aikaväliä.
– He ovat kaikki ammattilaisia, totesi kahden BSC:tä edustaneen ruotsalaispelaajan isä Harry Richter järjestelyistä Berliinissä (Der Spiegel, 14.9.1975).
Koventunut kilpailu pelaajista houkutteli pelaajien todellisia palkanmaksajia väärinkäytöksiin. Penniä venytettiin jättämällä ansiotuloveroja tilittämättä viranomaisille, mikä takia sarjasta puhuttiin nettoliigana.
Samalla kasvaneet siirtokorvaukset tekivät sarjasta epätasaisen. Vain isojen kaupunkien joukkueilla oli varaa koota menestyviä joukkueita. Mikäli omista junioreista ei kasvanut tähtiä, tähtipelaajat voitiin palkata muualta.
Isoillakaan seuroilla ei ollut varaa aivan poskettomiin siirtokorvauksiin. Düsseldorfissa 10 500 katsojan hallin täyttäminen ei riittänyt kattamaan joukkueen kuluja. Seuroissa turvauduttiinkin paikallisiin rahamiehiin.
Kölner EC sekoitti pelaajamarkkinat maksamalla EV Landshutille 600 000 D-markkaa eli 958 000 nykyeuroa Erich Kühnhacklin palveluksista. Samalla pelaajien palkkiot lähtivät nousuun.
Pelaajille ei edelleenkään maksettu juuri mitään seurojen taholta, mutta taustalla häärineet mesenaatit pitivät huolen siitä, etteivät tähdet palaisi kasvattajaseuroihinsa. Tarjolla oli kuukausipalkan lisäksi bonuksia, joiden turvin pelaajien palkat nousivat 1970-luvun loppua kohti parhaimmillaan 100 000 D-markan tasolle.
He ovat kaikki ammattilaisia
Tällaisiin tienesteihin ylsi muun muassa alankomaalaiskanadalainen pistelinko Dick Decloe. Krefelder EV:n konkurssiin liittyvistä asiakirjoista kävi myöhemmin ilmi, että hänelle oli maksettu 100 000 D-markkaa, nettona.
Rahaa ei tarvinnut myöskään käyttää arjen pyörittämiseen, sillä pelaajille oli tarjolla asunto- ja autoetuja. Autot eivät myöskään olleet mitään kansanautoja, vaan tunnettujen merkkien laatuautoja.
Pienillä paikkakunnilla päästiin parhaimmillaan nollatulokseen ja samalla haastamaan isojen kaupunkien joukkueet. Näillä paikkakunnilla ei kuitenkaan iloittu kehityksestä, sillä kasvavista katsojamääristä ei ollut jatkossa kattamaan kasvavia siirtokorvauksia ja palkkoja.
– En usko, että kukaan tekee tällä voittoa, kommentoi EV Landshutin puheenjohtaja Rudolf Gandorfer (Der Spiegel, 16.1.1977).
Voittojen sijaan seurat alkoivat tehdä merkittäviä tappioita, mikä johti konkursseihin. 1970- ja 1980-luvun vaihteessa usealla seuralla oli miljoonavelat. Nurin menivät Berliner SC, EHC 70 München, EV Rosenheim, Krefelder EV ja VfL Bad Nauheim.
| Seura | Velka (D-markkaa) | Velka nykyrahassa (euroa) | Konkurssivuosi |
| Berliner SC | 750 000 | 924 000 | 1982 |
| EHC 70 München | 1,7 miljoonaa | 2,1 miljoonaa | 1982 |
| EV Rosenheim | 1,3 miljoonaa | 1,9 miljoonaa | 1978 |
| Krefelder EV | 2,1 miljoonaa | 3,1 miljoonaa | 1978 |
| VfL Bad Nauheim | 2,1 miljoonaa | 2,6 miljoonaa | 1982 |
Kölner EC:n rahankäyttö tuotti tulosta varsinkin 1980-luvulla. KEC juhli mestaruutta neljästi vuosikymmenen aikana. Tämä ei jäänyt huomaamatta muilta.
Düsseldorfissa ei puolestaan juhlittu 1980-luvulla. Joukkue pääsi finaaleihin kolmesti, mutta mestaruus karttoi joukkuetta. Ratkaisua haettiin Kölnin opein.
DEG:n silloinen puheenjohtaja Josef Klüh oli jo tuolloin huomattavan rikas. Siivousbisneksellä rikastunut Klüh pumppasi rahojaan joukkueeseen, jotta hänet muistettaisiin jostain muustakin kuin hänen miljoonaomaisuudestaan.
Uusrikkaana ja suuruudenhulluna pidetyn Klühin tavasta ratkaista ongelmat hinnalla millä hyvänsä ei pidetty muilla paikkakunnilla. DEG:n kannattajille miljoonamiehistö puolestaan kelpasi, sillä kovimman paikalliskilpailijan Kölnin mestaruusjuhliin oli jo ehditty kyllästyä Düsseldorfissa.
Pelkillä perinteillä ei voiteta mestaruuksia
Pienten seurojen joukkueet pyristelivät vielä muutaman vuoden, mutta niiden kohtalona oli sarjasta putoaminen, ennemmin tai myöhemmin. EC Bad Tölz putosi pääsarjatasolta jo 1970-luvulla.
– Pääsarjasta pudottuasi takaisin ei ole tulemista, tiivisti SC Riesserseen puheenjohtaja Ernst Kraus ajan hengen (Der Spiegel, 9.11.1986).
Bundesligan menestynein seura EV Füssen pyrki parantamaan ykkösjoukkueensa asemia kiinnittämällä Saksan maajoukkueen luottopuolustajan Udo Kießlingin kolmivuotisella 650 000 D-markan sopimuksella. Yhdeksänkertaisen mestarin kohtalona oli kuitenkin karsiutuminen pääsarjasta kauden 1982–83 päätteeksi.
Sarjan kolminkertainen mestari SC Riessersee oli myös vaikeuksissa. Garmisch-Partenkirchenin ylpeys jakoikin Füssenin kohtalon kauden 1986–87 päätteeksi.
EV Rosenheimin konkurssi ei lamauttanut Rosenheimin kiekkovaikuttajia. Uusi joukkue perustettiin Sportbund Deutsche Jugend Kraft Rosenheimin (SB/DJK Rosenheim) alaisuuteen.
Pääsarjasta pudottuasi takaisin ei ole tulemista
Muista perinteisistä baijerilaisista pikkupaikkakunnista Rosenheimin erotti paikallisen pohatan tuki. Elintarvikealalla rikastunut ja jääkiekkoon hurahtanut Josef März sponsoroi joukkueen toimintaa erittäin avokätisesti.
Joukkue oli vuodesta toiseen koko pääsarjan kalleimpia, eikä edes Märzin kuolema vuonna 1988 johtanut tuen katkeamiseen. Andreas ja Willi März jatkoivat joukkueen tukemista edesmenneen veljensä testamentin mukaisesti.
Rahalla sai mestaruuksia myös pikkupaikkakunnille. 1980-luvulla SB/DJK Rosenheim sijoittui runkosarjassa lähes jokaisella kaudella parhaan kolmen joukkoon ja mestaruutta juhlittiin kolmesti kauden päätteeksi.
Reilun vuosikymmenen aikana Märzien suku subventoi Sportbund Rosenheimia 40 miljoonan D-markan verran. Kautta kohden tuki tarkoitti siis noin kolmea miljoonaa D-markkaa.
Jos tukisumman muuntaa euroiksi viimeimmän muuntokurssin mukaan, se vastaa 20 miljoonaa euroa. Summaa on kuitenkin vaikea arvioida rahanarvon ja elinkustannusten jatkuvan muutoksen takia. Käytännössä tuen voi sanoa olleen vielä suurempi summa rahaa nykyvaluutassa mitattuna.
EV Landshutissa ei ollut vastaavaa mesenaattia. Aikakaudelle oli kuvaavaa, miten joukkue pyrki palkkaamaan kasvattinsa Bernd ja Gerd Truntschkan riveihinsä kaudeksi 1989–90. Veljeksiin oltiin valmiit kiinnittämään 700 000 D-markkaa, mikä vastaa suunnilleen samaa summaa nykyeuroissa. Tämän päälle heille tarjottiin mahdollisuutta lisätienesteihin kiinteistöbisneksessä.
En usko, että kukaan tekee tällä voittoa
Landshutilaisten rahat eivät kuitenkaan riittäneet. Truntschkan veljekset valitsivat DEG:n tarjouksen, jonka on kerrottu olleen 1,3 miljoonaa D-markkaa eli suunnilleen saman verran nykyeuroissa.
Raha ratkaisi tälläkin kertaa. Düsseldorfissa juhlittiin mestaruutta kauden 1989–90 päätteeksi, sekä myös kolmen seuraavan kauden päätteeksi.
Mesenaateilla oli toki myös huonot puolensa. Rosenheimissa totuttiin siihen, että miljoonatappiot kuittautuvat kuin itsestään vuodesta toiseen, kunnes veljekset Andreas ja Willi kyllästyivät käyttämään suvun rahoja jääkiekkoon.
Vetäytymiselle oli selkeä taloudellinen syy. Josef Märzin menestys pohjautui olut- ja lihateollisuuteen. Andreas ja Willi laajensivat toimintaa jättimäisellä summilla velkarahaa Josefin kuoltua. Saksojen yhdistyttyä firma menetti arvokkaan sopimuksen, joka perustui Itä-Saksasta Länsi-Saksaan virranneen itäeurooppalaisen lihan käsittelyyn länsimarkkinoita varten.
Märzit eivät kuitenkaan kaivanneet huonoa julkisuutta. Suvulla olikin ässä hihassa tätä tarkoitusta varten. Rosenheimin pormestari Michael Stöcker oli lupaillut kaupunkiin uutta jäähallia, mutta tähän olisi tarvittu merkittäviä investointeja.
Seuran toiminnanjohtajana toimi Märzien mies Josef Wagner, joka oli samalla Saksan jääkiekkoliiton (DEB) rahastonhoitaja. Liiton miehenä Wagner ajoi Rosenheimia vuoden 1993 maailmanmestaruuskisojen paikkakunnaksi, mutta edellytykseksi sille asetettiin 45 miljoonan D-markan eli 41,4 miljoonan euron halliremontti.
Märzin veljekset ovat suunnitelleet hidasta vetäytymistä jääkiekosta jo jonkin aikaa
Pienellä Rosenheimin kaupungilla ei yksinkertaisesti ollut varaa kattaa sille jyvitettyä 15 miljoonan D-markan eli 13,8 miljoonan euron osuutta.
– Rosenheimin kaupungin päätettyä olla rahoittamatta jäähallin laajennusta, baijerilainen jääkiekko on käytännössä kuollut, summasi toimittaja Waldemar Hartmann vakavana riidan seurauksista (Die Tageszeitung, 1.2.1992).
Tämän seurauksena Märzit saivat syyn vetäytyä jääkiekon tukemisesta.
– Märzin veljekset ovat suunnitelleet hidasta vetäytymistä jääkiekosta jo jonkin aikaa, puolusti pormestari Stöcker kaupungin linjaa (Die Tageszeitung, 1.2.1992).
Rosenheim pudottautui kauden päätteeksi sarjaporrasta alemmas vapaaehtoisesti. Talouttaan tervehdyttämään pyrkineen seuran edustusjoukkue menestyi kuitenkin niin hyvin kakkossarjatasolla, että joukkue palasi takaisin Bundesligaan kauden päätteeksi.
Märzit palasivat takaisin joukkueen pääsponsoriksi vähin äänin. Tästä rahasta ei kuitenkaan ollut pitkäksi iloksi, sillä veljesten konserni oli pahoissa talousvaikeuksissa jo alkuvuodesta 1994 ja lopullisesti konkursissa vain kaksi vuotta myöhemmin.
Kovia nimiä, kovia palkkoja
Bundesligassa pelasi 1980-luvulla useita kovatasoisia ulkomaalaisia, sillä saksalaisten seurojen palkanmaksukyky oli erinomainen verrattuna monien muiden maiden sarjoihin verrattuna. Mesenaattien miljoonat houkuttelivat itäeurooppalaisia sekä pohjois-amerikkalaisia, eikä heitä voinut kutsua tusinapelaajiksi.
Lähes piste per peli -tahtia kolmen kauden verran Washington Capitalsin paidassa pelannut Chris Valentine vaihtoi NHL- ja AHL-kaukalot peleihin Düsseldorfissa kauden 1983–84 päätteeksi. Myös kuusi kautta Pittsburgh Penguinsia menestyksekkäästi edustanut Peter John Lee päätyi samaan kaupunkiin kauden 1982–83 päätteeksi.
Itäblokin maista Saksan pääsarjaan päätyivät mm. tšekkoslovakiaa edustaneet František Černík, Vladimír Dzurilla, Libor Havlíček, Jiří Kochta, Jiří Králík, Jiří Lála, Vincent Lukáč, Vladimír Martinec, Pavel Richter ja Bohuslav Šťastný.
Erikoisimmasta uraratkaisusta vastasi kuitenkin yhtä lailla tšekkoslovakian maajoukkueen vakiokasvoihin kuulunut Jaroslav Pouzar, joka vaihtoi pelit Stanley Cup -mestari Edmonton Oilersin riveissä Saksan kaukaloihin.
Erikoisen valinnan teki myös ruotsin maajoukkueeseen kuulunut Roland Eriksson, joka pelasi kaksi kautta Saksassa. Tätä ennen hän oli pelannut yhden kauden kotimaassaan palattuaan NHL- ja WHA-kaukaloista takaisin Ruotsiin.
Saksalaisten seurojen palkkataso houkutteli myös suomalaisia kiekkoilijoita, kuten Matti Hagmania, Hannu Haapalaista, Martti Jarkkoa, Erkki Lainetta, Erkki Lehtosta, Seppo Lindströmiä, Seppo Repoa, Timo Sutista ja Jorma Valtosta. Heistä kukaan ei kuitenkaan viihtynyt kovin montaa kautta Saksassa.
On selvää, että tämä takasi mestaruuden
Bundesligassa oli voimassa tiukka kahden ulkomaalaispelaajan rajoitus. Ainoa poikkeus sääntöön oli muutto ulkomailta ja 18 kuukauden pelaamattomuus pelaajan oleskellessa Saksassa. Tämän jälkeen pelaajaa, kuten Puolasta Saksaan paennutta Miroslav Sikoraa, ei mielletty ulkomaalaiseksi.
Rahan ratkaistessa kaukalossa joukkueet keksivät rekrytoida kahden passin pelaajia eli ulkomaalaisia, joilla oli oikeus myös Saksan kansalaisuuteen. Näitä pelaajia löytyi varsinkin Pohjois-Amerikasta.
MERC rekrytoi aggressiivisesti pohjois-amerikkalaisia kahden passin pelaajia. Kausipalkaksi ilmoitettiin 100 000 D-markkaa tai enemmän eli suunnilleen 150 000 euroa.
Kaudella 1978–79 Mannheimissa pelasi peräti yhdeksän kanadalaista. Sitä seuranneella mestaruuskaudella 1979–80 sen riveissä nähtiin kahdeksan kanadalaista.
– On selvää, että tämä takasi mestaruuden, kommentoi EV Landshutin puheenjohtaja Gandorfer Mannheimin rekrytointeja (Der Spiegel, 5.10.1980)
Osa joukkueista sortui jopa väärennettyjen henkilöllisyystodistusten hankkimiseen kiertääkseen rajoituksia. Kauden 1980–81 aikana kävi ilmi, että 12 joukkueen sarjassa pelasi 19 ulkomaalaispelaajaa väärennösten turvin. Passeja sai hankittua 8 000 D-markan hintaan esseniläisestä baarista.
Yksi näistä joukkueista oli Kölner EC. Myöhemmin DEB:n rahastonhoitajaksi nimitetty Wolfgang Sorge vastasi KEC:n pelaajien lupa-asioista ja toimi liiton pelilupien tarkastamisesta. Kukaan liitossa ei uskonut hänen vilpittömyyteen hänen erottua KEC:stä väärennösjupakan aikana.
Rahat kiekkoon vaikka Libyasta
Saksalaisissa kiekkopiireissä saatettiin pelätä konkursseja, mutta lopulta niistä selvisi varsin helpolla. Monesti riitti, että perusti uuden taustayhdistyksen. Vauhtia saattoi joutua hakemaan alemmilta sarjatasoilta, mutta samat naamat saattoivat silti hääriä taustalla konkurssista toiseen.
Näistä kyseenalaisista perinteistä esimerkkinä käy ECD Iserlohn. Sen puheenjohtajana vuodesta 1981–91 toiminut rakennusalalla vierastyöläisten hyödyntämisellä rikastunut Heinz Weifenbach oli vähintäänkin värikäs tapaus.
Paikkakuntalaiset pitivät "Big Heinzista", jonka sanotaan maksaneen palkat käteisenä ja käyneen sopimusneuvotteluja bordellissa. Verottaja ei ollut niinkään innoissaan miehen tavasta hoitaa asioita.
Ei meillä ollut kirjanpitoa
– Weifenbach oli selkokielinen kansanmies, joka kokosi vuodesta toiseen kalliimpia ja kalliimpia joukkueita, kuvaili toimittaja Andreas Böhme kiekkopäättäjää (Westfälische Rundschau, 16.3.2008).
Rahaa kului enemmän ja enemmän ja tappiota kertyi sen mukaisesti. Vuotuisella tasolla kyseessä oli noin miljoonan saksan markan eli noin miljoonan nykyeuron vajeesta, joka kuitattiin maksamalla pelaajien palkat pimeästi.
– Ei meillä ollut kirjanpitoa, myönsi Weifenbach (Der Spiegel, 24.9.1989).
Vaikka rahasta oli pulaa joka kausi, tähdille riitti rahaa.
– Hän oli yksi mahtavimmista tyypeistä, johon voit tutustua. Hän rakasti jääkiekkoa ja Iserlohnia. Hän piti huolta pelaajistaan, kommentoi joukkueessa pelannut kanadalaissyntyinen kahden passin mies Bruce Hardy (The Guardian, 1.2.2016).
Parhaiden pelaajien tienesteistä ei tingitty. Martti Jarkko tienasi 12 000 D-markkaa kuukaudessa ja kanadalaisen Mike Brucen kuukausipalkka huiteli 17 000 D-markan tietämillä. Summat ovat arvoltaan suunnilleen samat nykyvaluutassa.
Rahapula ja sitä paikanneet laittomat järjestelyt aiheuttivat kuitenkin päänvaivaa pelaajille. Verorästit johtivat sakkoihin ja niitä kuitattiin ulosottolaitoksen toimesta.
Weifenbach oli selkokielinen kansanmies
– He veivät telkkarini, nahkatakkini, jalkapalloni, baseball-käsineeni ja mitä he luulivat kultakolikoksi, muisteli Hardy (The Guardian, 1.2.2016).
– Joskus hallilta lähtiessä autojamme oltiin viemässä pois. Heillä oli iso traileri, johon automme lastattiin poisvientiä varten, lisäsi Hardy toisessa haastattelussa (WBUR, 6.7.2018).
Kanadalaisen Earl Spryn työsuhdeasunnosta katkaistiin sähköt. Jaroslav Pouzar jemmasi omaisuuttaan ympäri kaupunkia, jottei niitä takavarikoitaisi. Buffalo Sabresin ja Detroit Red Wingsin pitkäaikainen kapteeni Danny Gare reagoi tilanteeseen pakkaamalla laukkunsa ja ottamalla lennon takaisin kotimaahansa Kanadaan ennen kauden avausottelua.
– Näkisitte millaisissa oloissa he asuvat. He syövät omaa ulostettaan, kerrotaan Weifenbachin naureskelleen ystäväpiirilleen monille rakennusalan vierastyöläisille tutuista oloista (Der Spiegel, 13.12.1987).
– Hän vieraili pukuhuoneessa aika ajoin ja jos emme pelanneet hyvin, hän kiroili saksaksi. Kerran hän tuli sisään ja veti aseen housuistaan, muisteli Iserlohnia edustanut kanadalainen Dan Olsen (The Guardian, 1.2.2016).
Kerran hän tuli sisään ja veti aseen housuistaan
Edes tuomiot petoksista ja veronkierrosta eivät pysäyttäneet kiekkopäättäjää, eikä tämä ollut edes hulluinta Iserlohnin tarinassa. Kassan ollessa tyhjä, Weifenbachin katse kääntyi niinkin tunnettuun kiekkomaahan kuin Libyaan.
– Kun aavikon kasvatit voivat ostaa itselleen jääkiekkojoukkueen, pitäisi hälytyskellojen soida. Tässä on astuttu poliittisen hyvän maun rajojen ulkopuolelle. Kaikki urheilu kärsii tällaisen poliittisen mielipuolisuuden seurauksista, puhisi Saksan urheiluliiton puheenjohtaja Hans Hansen (The New York Times, 18.12.1987).
– Alun perin tämä vaikutti vitsiltä, mutta se on räikeä loukkaus urheilun poliittista sitoutumattomuutta kohtaan, totesi sisäministeri Franz Zimmermann tuohtuneena ratkaisusta (Die Tageszeitung, 28.2.2011).
Verottaja karhusi Weifenbachilta 5,8 miljoonaa D-markkaa, mikä on nykyeuroissa suurin piirtein saman verran. Diktatuurin sponsoriraha oli siis hyvin tervetullutta diktaattorin elkein joukkuetta pyörittäneelle miehelle. Ongelmana oli kuitenkin se, että joukkueen paidassa komeili Libyaa yksin vuosikymmeniä hallinneen vallankumouksen veljellisen johtajan eli eversti Muammar Gaddafin teoksen Vihreä kirja kansikuva, mutta luvattua 1,5 miljoonaa D-markkaa ei koskaan nähty Iserlohnissa.
Hän oli yksi mahtavimmista tyypeistä, johon voit tutustua
Tarinasta tekee vielä uskomattomamman se, että Weifenbach todellakin vieraili Libyassa Gaddafin kestittävänä, kansainvälisen toimittajajoukon saattelemana. Jos kuvittelee, että raja menee tässä, on pahasti erehtynyt. Saksan jääkiekkoliitto oli valmis hyväksymään järjestelyn, mikäli se saisi oikeuden päättää joukkueen paitamainoksista, vaikka Berliinissä vuonna 1986 tapahtunut ja Libyaan yhdistetty pommi-isku oli vielä tuoreessa muistissa.
Sopimus kariutui lopulta pelaajien vastustukseen, kun heille kävi ilmi, että ulosottolaitos oli pieni päänvaiva vihaiseen väkijoukkoon verrattuna. Gaddafin paitamainos nähtiin lopulta vain yhdessä Iserlohnin kotipelissä.
– Tiedoksesi tässä kerron, että olemme saaneet pommiuhkauksia. Olemme käyneet koko hallin läpi emmekä löytäneet mitään. Meillä on tätä varten koirat ja kaikkea. Olemme aika varmoja, että kaikki on kunnossa, muttemme voi taata mitään, totesi Spry saksalaisen terrorisminvastaisen yksikön päällikön kertoneen hänelle ennen vierasottelua Frankfurtissa (WBUR, 6.7.2018).
ECD Iserlohnin raha-asioita hoitanut Ingo Graumann väitti rahojen lopulta saapuneen Saksaan. Hän kertoi tarjonneensa salkullista rahaa veroviranomaisille, jotka eivät lopulta halunneet koskea Gaddafin miljooniin. Kummeli-sketsiä mukailevaa selitystä todennäköisempää on kuitenkin, ettei rahoja ikinä näkynyt, pelaajien kieltäydyttyä mainostamasta libyalaista diktaattoria.
Pienet piirit, isot velat
1990-luvulle tultaessa seuratoiminta oli vaakalaudalla monella paikkakunnalla, sillä pelaajien palkat olivat moninkertaistuneet edellisen kahden vuosikymmenen aikana. Siirtymävaiheessa vanhasta Bundesligasta uuteen yhtiömuotoiseen Deutsche Eishockey Ligaan (DEL) joukkueiden palkkoihin upposi 70 prosenttia niiden budjeteista, samalla kun Pohjois-Amerikan sarjoissa niihin kului 43 prosenttia.
Yhtiöittäminen oli myös seurojen etu, sillä velkaantuminen ja rahojen loppuminen tarkoitti kaiken seuratoiminnan loppumista, myös juniorikiekkoilun.
– Melkein kaikki käyttivät enemmän rahaa kuin heillä oli, laskivat olemattomien kannattajien tai konkurssiin menneiden sponsoreiden varaan, tuumi toimittaja Johannes Roßteuscher ajan hengestä (Bayerischer Rundfunk, 15.9.2020)
Melkein kaikki käyttivät enemmän rahaa kuin heillä oli
On selvää, että saksalaisten seurojen talous oli pahasti kuralla jo ennen pääsarjatason uudelleenjärjestelyjä. Tilanne muuttui kuitenkin hälyyttävästi huonompaan suuntaan 1990-luvun alkupuolella.
1990-luvun alussa Bundesligan joukkueet olivat pahasti veloissa. Sarjan suurimmilla tilanne oli vielä hallinnassa edellisellä vuosikymmenellä. KEC kattoi 1980-luvun lopussa lipputuloillaan puolet kuluistaan ja DEG kolme neljäsosaa kuluistaan.
Jopa keskisuurten ja suurten kaupunkien seuroilla meni huonosti. EHC Freiburgin toiminta oli vaakalaudalla ja Eintracht Frankfurt lopetti jääkiekkotoimintansa kauden 1990–91 päätteeksi. Velat kuormittivat eniten pikkukaupunkien joukkueita, kuten ES Weißwasseria ja EV Landshutia.
Pahiten veloissa olivat kuitenkin isojen kaupunkien seurat. Muiden satojentuhansien ja korkeintaan muutaman miljoonan D-markat velat olivat pientä MERC:n ja KEC:n usean miljoonan velkoihin verrattuna.
| Seura | Velka (D-markkaa) | Velka nykyrahassa (euroa) | Vuosi |
| Eintracht Frankfurt | 1,7 miljoonaa | 1,6 miljoonaa | 1991 |
| EHC Freiburg | 1,6 miljoonaa | 1,5 miljoonaa | 1992 |
| ES Weißwasser | 3 miljoonaa | 2,7 miljoonaa | 1992 |
| EV Landshut | 3,5 miljoonaa | 3,2 miljoonaa | 1992 |
| Kölner EC | 6,8 miljoonaa | 5,7 miljoonaa | 1994 |
| Mannheimer ERC | 8 miljoonaa | 6,7 miljoonaa | 1994 |
Arvio 1990-luvun alun tähtietieteellisistä palkkakuluista pitänee paikkansa. Märzin suvun avokätisesti tukeman SB/DJK Rosenheimin kauden 1991–92 kokonaiskuluiksi raportoitiin 9 miljoonaa D-markkaa eli suunnilleen 8,2 miljoonaa euroa, joista palkkakuluja oli 6,6 miljoonaa D-markkaa eli 6 miljoonaa euroa, samalla kun sen lipputulot olivat 2,2 miljoonaa D-markkaa eli 2 miljoonaa euroa.
– Tämä on itse asiassa yleinen ongelma. Saksassa on liian monta seuraa, jotka ovat riippuvaisia yksittäisistä henkilöistä, kommentoi Gerd Truntschka tilannetta pelaajan näkökulmasta (Die Tageszeitung, 6.5.1992).
Muihin verrattuna Rosenheimin pelaajakulut olivat suuremmat kuin suurimman osan joukkueiden kokonaiskulut. Kuudelle sen huippupelaajalle maksettiin puoli miljoonaa D-markkaa eli noin 460 000 euroa kaudella 1991–92. Lisäksi tarjolla oli asunto- ja autoetuja, sekä ilmaisia edestakaisia lentomatkoja ulkomaisille pelaajille, kuten kanadalaiselle ykkösvahti Karl Friesenille.
Saksassa on liian monta seuraa, jotka ovat riippuvaisia yksittäisistä henkilöistä
Saksalaisissa lehdissä useaan otteeseen puitu pelaajien palkkataso selittää saksalaisen kiekkoilun ongelmat ennen sarjamuutosta. 450 000 markkaa kaudessa eli reilu 400 000 nykyeuroa oli riittävä summa, millä NHL-tähti Leon Draisaitlin isä Peter houkuteltiin vaihtamaan Kölnistä Mannheimiin.
Huippujen takanakaan ei tarvinnut pelätä näkevänsä nälkää. Keskivertopakiksi kuvailtu Jaroslav Mucha nettosi kaudesta Eintracht Frankfurtin paidassa 100 000 D-markkaa eli noin 100 000 euroa 1980-luvun loppupuolella.
– Olen varma siitä, että pelaajat hyväksyisivät pienemmät, mutta säännöllisemmät tienestit, tuumi Truntschka seurojen rahankäytöstä (Die Tageszeitung, 6.5.1992).
– Tietysti vain, jos taloudellinen tilanne on selvillä. Silloin seurat eivät voi käyttää enemmän rahaa kuin mitä ne tienaavat, kuten aiemmin, tarkensi Truntschka (Die Tageszeitung, 6.5.1992).
Saksan maajoukkueen kapteenin näkemykset eivät kuitenkaan vaikuttaneet seurojen toimintaan. Sama velkarahalla eläminen jatkui Bundesligassa sen olemassaolon loppuun saakka.
Saksalaisen kiekkoilun taloutta koskevan juttusarjan toinen osa tarkastelee näitä loppuvaiheita ja sarjan korvanneen Deutsche Eishockey Ligan eli DEL:n alkuvaiheita.