1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa tapahtuneissa laajennuksissa otettiin huomioon myös areenan valmiudet. Siinä, missä 1990-luvun alussa mukaan tulleista joukkueista vain Anaheimissa on pelattu samassa areenassa alusta lähtien, Nashville Predatorsilla, Minnesota Wildilla ja Columbus Blue Jacketsilla on ollut historiassaan vain yksi kotiareena.
Ensimmäisenä mukaan liittyi Nashville kesällä 1998. Tällä kertaa annettiin suojata joko yksi maalivahti ja 15 kenttäpelaajaa tai kaksi maalivahtia ja 11 kenttäpelaajaa. Jälkimmäisessä tapauksessa piti kuitenkin jättää tarjolle tarpeellinen määrä kokemusta myös suojaamattomalle maalivahdille. Jokainen joukkue tulisi menettämään yhden pelaajan.
Mighty Ducks of Anaheim, Boston Bruins, Los Angeles Kings ja San Jose Sharks päätyivät kahden maalivahdin suojaamiseen, muut tyytyivät yhteen. Tuttuun tapaan nähtiin myös kauppoja, kun suojaamisia mietittiin. Buffalo Sabres kauppasi Steve Shieldsin Sharksiin pelätessään hänen menettämistään laajennuksessa.
Predators teki myös kauppoja luvatessaan olla ottamatta pelaajia. Tällä tavoin liikkui kaksi suomalaispelaajaa. Los Angeles Kingsin varaama Kimmo Timonen siirtyi Predatorsiin, kunhan Garry Galleyta ei varattaisi. Samaan tapaan Predators hankki myös Ville Peltosen, ja tässä tapauksessa rauhaan jäi Tony Granato.
Myös Montreal Canadiens haki tällä tavoin suojausta. Maalivahtilupaus Jose Theodore olisi vielä laajennusvarauksen ulkopuolella, mutta ei enää vuonna 1999. Säännöt sanoivat, että jos menettää maalivahdin, ei menettäisi toista vuotta myöhemmin. Näin ollen Canadiens sai Predatorsin valitsemaan Tomas Vokounin, ja kylkiäisiksi lähti Sebastien Bordeleau. Vokounista ja Timosesta tuli tärkeitä nimiä Predators-historiaan, joten toimitusjohtaja David Poile osasi vetää oikeista naruista.
Varaustilaisuus sisälsi myös erikoisuuksia. Predators valitsi New York Rangersista Mike Richterin. Tarkoituksena ei ollut suinkaan se, että Richteristä tulisi Predatorsin maalivahti, vaan koska silloinen työehtosopimus antoi ylimääräisiä varausvuoroja vapaiden agenttien menettämisestä, Predators hankki sellaisen tällä liikkeellä, sillä Richter jatkoi Rangersissa uransa loppuun asti. Rangers hyötyi tästä siten, että se sai suojattua toisen maalivahdin ja että ei tulisi menettämään maalivahtia vuonna 1999.
Vokounin lisäksi tärkeimpiä pitkäaikaisia Predators-pelaajia olivat Vancouverista siirtynyt Scott Walker ja Chicagosta napattu Greg Johnson. Predatorsin ensimmäisellä kaudella paras pistemies oli Cliff Ronning, mutta hän liittyi joukkueeseen vasta lokakuun lopussa Phoenix Coyotesin kanssa tehdyn kaupan jälkeen.
Predators selvitti tiensä pudotuspeleihin kuudennella kaudellaan. Tänä vuonna joukkue pääsi ensimmäisenä tuoreimmasta laajennusnelikosta pelaamaan Stanley Cupin finaaleja. Tätä taustaa ajatellen laajennusvaraus sisälsi yhden mielenkiintoisen nimen, joka ei koskaan Predatorsissa pelannut - finaalissa Predatorsin kukistaneen Pittsburgh Penguinsin nykyisen päävalmentajan Mike Sullivanin.
Vuotta myöhemmin oli Atlanta Thrashersin vuoro liittyä NHL:ään. Kaupungissa oli aiemmin pelattu NHL:ää vuosina 1972-1980, ennen kuin joukkue siirtyi Calgaryyn. Nashville Predators sai olla laajennusvarauksien ulkopuolella, mutta muut joukkueet tulisivat menettämään yhden pelaajan. Joukkueet saisivat suojata maalivahdin, viisi puolustajaa ja yhdeksän hyökkääjää tai vaihtoehtoisesti kaksi maalivahtia, kolme puolustajaa ja seitsemän hyökkääjää. Yksikään joukkue ei päätynyt jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
Jo ennen varaustilaisuutta Thrashers oli hankkinut kaksi pelaajaa. Damian Rhodes oli otettu maalivahdiksi ja Predatorsin ensimmäisen kauden miehitykseen kuulunut Andrew Brunette hyökkäykseen.
Ensimmäistä kertaa varsinaisessa laajennusvaraustilaisuudessa liikkui myös suomalaispelaaja. Vuonna 1995 ja sitä ennen Euroopasta varatut pelaajat, jotka eivät olleet tehneet NHL-sopimusta olivat vapaita poimittavaksi. Yksi tällainen oli Tomi Kallio, johon Thrashers käytti valinnan Colorado Avalanchesta.
Kallion ura Thrashersissä kesti hieman päälle kaksi kautta. Ottelumäärissä mitattuna se oli kuitenkin neljänneksi pisin Thrashersin varaamista pelaajista. Vain puolustajat David Harlock, Chris Tamer ja Yannick Tremblay pelasivat enemmän, näistä Tremblay pisimpään eli kauteen 2003-04 asti.
Thrashersin ensimmäinen kausi toi vain 39 pistettä. Pudotuspeleihin joukkue pääsi ensi kerran keväällä 2007, ja silloinkin voitto jäi haaveeksi. NHL:n toinen yritys Atlantassa päättyi keväällä 2011, kun joukkue myytiin Winnipegiin, jossa menestys ei ole ollut sen parempaa.
Ennen Vegasin tuloa NHL-kartalle viimeisin laajennus tapahtui vuonna 2000, kun Columbus Blue Jackets ja Minnesota Wild liittyivät mukaan. Suojaussäännöt olivat samat kuin vuotta aiemmin, ja kuusi joukkuetta päätyi kahteen suojattavaan maalivahtiin: Boston Bruins, Buffalo Sabres, Los Angeles Kings, Montreal Canadiens, Ottawa Senators ja St. Louis Blues. Lisäksi säännöissä oli pykälä, että joukkue saattoi menettää yhden maalivahdin tai yhden puolustajan, muttei molempia.
Omalla tavallaan myös San Jose Sharks sai suojattua kaksi maalivahtia. Jevgeni Nabokov oli nimellisesti tarjolla, mutta Sharks teki kaupat molempien uusien joukkueiden kanssa sillä ehdolla, että Nabokovia ei valittaisi. Columbukseen päätyi tässä tilanteessa tuolloin HIFK:ta edustanut tšekkitaituri Jan Caloun, joka lähtikin yrittämään pelipaikaa Columbuksesta, mutta palasi HIFK:hon kesken kauden pelattuaan 11 ottelua sinitakeissa. Wild sai omasta kaupastaan jonkin verran enemmän irti, kun Andy Sutton pelasi reilun kauden Minnesotassa.
Blue Jackets oli hankkinut maalilleen Marc Denisin jo ennen varaustilaisuutta. Denis oli ottanut paikan Colorado Avalanchen kakkosmaalivahtina, mutta tie ykköseksi oli entiseltä ensimmäisen kierroksen varaukselta tukossa, olihan Avalanchessa maalilla Patrick Roy. Tuo kauppa vaati kuitenkin myös sen, että Avalanchen oli otettava Rick Tabaracci laajennusvarauksena. Näin Avalanche sai suojattua kaikki muut maalivahtinsa ja puolustajansa. Tabaracci ei koskaan Blue Jacketsin paidassa pelannut.
Kaikkiaan Blue Jacketsin saldo jäi varsin vaatimattomaksi. Geoff Sanderson pelasi viidellä kaudella joukkueessa tehden kelvolliset 168 pistettä. Häntä enemmän otteluita varauksista sai vain Tyler Wright. Alkuvuosina luottopelaajiin kuuluivat myös Kevin Dineen ja Lyle Odelein.
Blue Jacketsin varauksiin kuului myös yksi suomalainen, jota ei ikinä nähty Pohjois-Amerikan kaukaloissa. Samaan tapaan kuin vuotta aiemmin, vähintään neljä vuotta vanhat eurooppalaiset varaukset olivat poimittavissa, jos eivät olleet tehneet sopimusta. Tällaisena pelaajana Blue Jackets poimi Tommi Rajamäen, joka edusti tuolloin TPS:ää. Kesällä 2001 Rajamäki suuntasi Ruotsiin ja Timrån riveihin, jossa ura päättyi loukkaantumisten takia muutama vuosi myöhemmin.
Rajamäen lisäksi vastaavia hakuja olivat ruotsalaispuolustaja Jonas Junkka ja venäläishyökkääjät Sergei Lutškinkin ja Dmitri Subbotin. Näistä ainoastaan Junkka kävi Pohjois-Amerikassa, mutta NHL-pelejä ei hänellekään kertynyt.
Blue Jackets tarvitsi kahdeksan kautta ensimmäiseen pudotuspelipaikkaan, ja ensimmäinen ottelusarjan voitto odottaa edelleen itseään.
Wild onnistui paremmin alkuvuosina, sillä jo kolmannella kaudella joukkue eteni konferenssifinaaliin. Se on edelleen joukkueen paras saavutus. Vuoden 2003 pudotuspeleissä pelasi kuitenkin vain kolme laajennusvarauksessa napattua pelaajaa: puolustaja Filip Kuba sekä hyökkääjät Jim Dowd ja Darby Hendrickson.
Kubaa voikin pitää onnistuneimpana Wildin varauksena. Hän pelasi urallaan myös tähdistöottelussa - olkoonkin, että ottelu oli Minnesotassa, joten valinnassa oli hieman ajateltu myös tätä puolta.
Kahden joukkueen valintojen keskinäisessä suhteessa mukaan mahtuu myös yksi mielenkiintoinen asia. Blue Jackets varasi Dwayne Rolosonin, joka ei kuitenkaan saanut sopimustarjousta, vaan pelasi farmiliigaa. Myöhemmin Rolosonista tuli Wildin tärkeä luottomies, muun muassa mainitun kevään 2003 aikana.