Vancouverin olympialaisissa esiintyi ehkä Suomen naisjääkiekkohistorian paras maajoukkue. Tämä joukkue voitti huikean jatkoaikatrillerin jälkeen Ruotsin ja juhli pronssia olympiajäällä. Pian olympialaisten jälkeen silloinen päävalmentaja Pekka Hämäläinen ilmoittikin julkisuuteen, että joukkue nousee haastamaan naisjääkiekon mahtimaat Yhdysvallat ja Kanadan. Hän myös lisäsi, että Sotšin olympialaisissa tavoitteena on vain ja ainoastaan kulta, sillä "vain hullunrohkeita unelmoivat voivat tavoitella jotain poikkeuksellisen suurta."
Kulta on tällä hetkellä hyvin kaukainen tavoite. Vancouverin jälkeen moni avainpelaaja, kuten Emma Laaksonen ja Saara Tuominen, ilmoitti lopettavansa maajoukkueuransa. Samalla joukkueen esitykset lähtivät laskusuuntaan. Viime kevään MM-kilpailut osoittivatkin, että ero huippumaihin on vain kasvanut kahden viime vuoden aikana. Turnaus päättyi Suomen osalta suuren pettymykseen, kun Sveitsi nöyryytti Suomea pronssiottelussa lukemin 6-2. Tämä turnaus myös osoitti sen, ettei edes pronssi ole enää mikään itsestäänselvyys.
Henkilökohtaisesti olen kyllästynyt siihen, että joka vuosi kovasti uhotaan, kuinka Yhdysvallat tai Kanada kaatuvat minä päivänä hyvänsä. Otteluiden lopputulokset osoittavat aivan jotain muuta. Jokainen naisjääkiekkoa seurannut tietää, että pohjoisamerikkalaiset ovat Suomea edellä jokaisella osa-alueella, etenkin fysiikassa. Jotta Suomi tulee taistelemaan Sotšin olympialaisissa edes siitä pronssimitalista, on monen asian muututtava ja nopeasti.
Ensimmäinen askel oikeaan suuntaan oli päävalmentajan irtisanoutuminen tänä kesänä. Hämäläinen ei koskaan saanut naisleijonista parasta potentiaalia irti. Hän ei koskaan onnistunut saamaan pelaajia uskomaan yhteiseen toimintaan ja pelitapaan.
Itse ihmettelen vielä tänäkin päivänä, miksi emme koskaan harjoitelleet erikoistilannepelaamista. Pelaajat joutuivat keskenään päättämään ylivoima-, alivoima- ja aloituskuviot. Valmennusjohdolta ei ikinä tullut minkäänlaista ohjeistusta. Tämä ihmetyttää suuresti, sillä erikoistilannepelaaminen on erittäin isossa roolissa tämän päivän jääkiekossa.
Pitkällä tähtäyksellä Hämäläisen irtisanoutuminen oli naisten maajoukkueen tulevaisuuden kannalta tarvittava muutos. Tällä hetkellä se on vielä toistaiseksi aiheuttanut enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä Jääkiekkoliitto ei ole vieläkään onnistunut löytämään Hämäläiselle seuraajaa. Kun maajoukkueen kausi käynnistyi elokuussa testileirillä, pelaajille ilmoitettiin, että uusi valmentaja nimitetään heti kun sellainen vain löytyy. Jääkiekkoliiton herrat ilmeisesti viettivät kesällä enemmän aikaa golfkentällä kuin uutta valmentajaa etsiessä.
Naisleijonat leireilivät elo- ja syyskuussa ilman päävalmentajaa ja leirit olivat lähinnä naisten SM-sarjaa pelaavan Team Oriflamen harjoitusleirejä. Joukkue on osa Jääkiekkoliiton projektia, jonka tarkoituksena on tyttö- ja naisjääkiekon kehittäminen. Seura harjoittelee Kuortaneen urheiluopistossa ja koostuu pääasiassa Kuortaneen urheilulukiossa opiskelevista tytöistä. Tämä projekti on loistava panostus Jääkiekkoliitolta, mutta nämä tytöt ovat osa maajoukkueen tulevaisuutta, eivät nykyhetkeä.
Itse asiassa moni avainpelaaja, kuten allekirjoittanut ja Karoliina Rantamäki, ei edes saanut kutsua leireille. Olenkin tehnyt päätöksen, että tuli kutsua tai ei, niin pidän välivuoden maajoukkueesta. Minua ei siis nähdä ensi kevään Kanadan MM-kisoissa. Syistä kerron tarkemmin seuraavassa kolumnissani.
Naisleijonien seuraava tapahtuma on marraskuun alussa Suomessa järjestettävä neljän maan (Suomi, Ruotsi, Yhdysvallat ja Kanada) turnaus. Turnaus on loistava tilaisuus markkinoida näisjääkiekkoa, kun maailman parhaat naispelaajat kohtaavat toisensa Tikkurilan Areenalla. Mutta mitä jos uutta valmentajaa ei löydetä turnaukseen mennessä? Lähetetäänkö turnaukseen kenties Team Oriflame häviämään jokainen ottelu 0-15? Lähetettiin turnaukseen sitten Team Oriflame tai naisten SM-sarjan parhaat pelaajat, tulee turnaus olemaan Suomelle erittäin haasteellinen.
Naisjääkiekkoilun maineen kannalta on erittäin tärkeää, että uusi valmentaja nimitetään ennen kyseistä turnausta. Ymmärrän, että pätevän valmentajan löytäminen on erittäin haasteellista, sillä kyseessä ei ole kokopäivätyö. Naisjääkiekkoilijat eivät saa palkkaa pelaamisesta, eivätkä valmentajat valmentamisesta. Kaikki pitää tehdä puhtaasti rakkaudesta lajiin. Jos Jääkiekkoliitto ei ole valmis panostamaan rahallisesti uuteen valmentajaan, on matka olympialaisiin ainoa houkutus, miksi joku ansioitunut ja pätevä valmentaja ottaisi paikan vastaan.
Liitto voisi myös yrittää tarjota pestiä valmentajalle, joka on saanut seurastaan potkut, mutta saa silti palkkaa tästä joukkueesta. Esimerkkinä tästä on KalPasta juuri lähtöpassit saanut Tuomas Tuokkola, joka saisi varmasti käännettyä naisleijonien esitykset noususuuntaan. Toinen varteenotettava vaihtoehto olisi katsoa ulkomaille Pohjois-Amerikan suuntaan. Löytyi sitten uusi valmentaja Suomesta tai ulkomailta, tarvitsee maajoukkue valmentajan, jota pelaajat arvostavat ja joka saa koko joukkueen sitoutumaan yhteiseen pelitapaan.
Jääkiekkoliitto on viime vuosina panostanut kokonaisuutena loistavasti naisjääkiekkoilun tulevaisuuteen. Vuosittain järjestettävä valtakunnallinen Girls' Hockey Day on ollut loistava menestys ja satoja tyttöjä on aloittanut lajin tämän tapahtuman ansiosta. Naisjääkiekon tulevaisuus näyttää siis olevan turvattu.
Huolestuttavaa on se, että Jääkiekkoliitto on unohtanut nykyhetken ja koko naisjääkiekon suurimman keulakuvan eli naisleijonat. Tämä joukkue on kuitenkin suuri mitaliehdokas tulevissa olympialaisissa. Mikäli maajoukkueen toiminta ei muutu, ero pohjoisamerikkalaisiin tulee kasvamaan vain entisestään ja Sotšin kotiintuliaisina tulee olemaan vain kivoja matkamuistoja.
