Onneksi jääkiekossa mestaruus saadaan vain ja ainoastaan pelaamalla. Sillä ei ole väliä, miltä tilanne näyttää paperilta. Nyt kuitenkin uskallan väittää, että tällä kaudella Naisten Liigassa tilanne on hieman eri.
Pelaajalistoja vertaillessa voisi finaaliotteluun laittaa suoraan Kiekko-Espoon sekä HIFK:n. Muut joukkueet voivat taistella viimeisistä mitaleista.
Ajatukseni eivät riipu pelkästään siitä, miltä joukkueet näyttävät paperilla. Molemmat joukkueet ovat näyttäneet kauden ensimmäisissä peleissä ylivoimansa.
Kiekko-Espoo on tykittänyt kolmessa pelissä 21 maalia ja päästänyt vain yhden. Kasassa on täydet yhdeksän pistettä. HIFK on tehnyt puolestaan kahdessa ottelussa 13 maalia, eikä ole päästänyt yhtäkään maalia omiin. Luonnollisesti tilillä on täysi pistepotti.
Espoossa on ollut jo pitkään kova nimilista, joka vain vahvistui täksi kaudeksi. KalPan edellisen kauden pistetykki ja Naisleijonissakin esiintynyt Elisa Holopainen vahvistaa espoolaisjoukkuetta, myös vanha tuttu Minnamari Tuominen palaa Espooseen vietettyään yhden kauden kiinalaisjoukkue Shenzhen KRS Vanke Raysissa.
KalPa menetti myös toisen tähtipelaajansa pääkaupunkiseudulle Matilda Nilssonin lähtiessä HIFK:n mukaan. Joukkue on ollut vetovoimainen, sillä lisäksi muun muassa maajoukkuepelaaja Julia Liikala siirtyi Helsinkiin HPK:n riveistä.
Etelän vetovoima selittyy pääosin seuran tuella ja hyvillä harjoittelumahdollisuuksilla, jotka molemmat auttavat yksilöitä kehittymään. Yksinkertainen syy on myös sijainti, sillä etelässä on tiiviillä alueella muuta Suomea paremmat työ- ja opiskelumahdollisuudet jääkiekon ohella.
Samalla kun jo valmiiksi kovat joukkueet vahvistuvat entisestään, yksi aiemmista kärkijoukkueista on tehnyt karmean mahalaskun.
Tämä voi kuulostaa vitsiltä, mutta valitettavasti se on täyttä totta.
Edellisen kauden hopeamitalisti KalPa on onnistunut tekemään vain kaksi maalia kolmessa ottelussa. Tämä kertoo karua kieltään siitä, kuinka tärkeässä roolissa sekä Nilsson että Holopainen olivat joukkueessa.
Tätä voimasuhteiden jakaumaa voidaan toki pohtia monelta kantilta. Tekeekö se sarjasta epäkiinnostavan, jos tiettyjen joukkueiden ottelut päättyvät aina murskavoittoihin? Tekee. Voiko joukkueita syyttää siitä, että he tekevät kaikkensa voittaakseen Suomen mestaruuden? Ei.
Tuleeko tilanne muuttumaan kauden edetessä? Toivottavasti.
Suomalaisissa naiskiekkoilijoissa on paljon hyviä yksilöitä, mutta paremmat harjoitteluolosuhteet ja seuran tarjoama tuki ovat houkutelleet pelaajia esimerkiksi Ruotsiin tai Venäjälle. Mikäli kaikki he pelaisivat Naisten Liigassa, joukkueet olisivat ehkä hieman tasaisempia pelaajien levittäytyessä ympäri Suomea. Nyt tilanne on kuitenkin tämä.
Haluan uskoa siihen, että alkukankeuden jälkeen muutkin joukkueet pystyvät haastamaan pääkaupunkiseudun ryhmiä. Parasta viihdettä on juuri se, että ennakkosuosikkien tie tähteyteen ei olekaan niin helppo, miltä se paperilla vaikuttaa.
Etenkin katsojia ajatellen tiukka taisto jokaisesta maalista, jokaisesta laitaväännöstä, jokaisesta kaksinkamppailusta ja maalinedustatilanteesta tuo sitä viihdearvoa. Nämä tilanteet saavat katsojan jännittämään, eläytymään ja pelkäämään sydänkohtausta.
Murskatappioissa katsojankin kokemus jää vajaaksi, vaikka oma joukkue on se, joka voittaa.
Lopulta parin joukkueen ylivoimaisuus toisaalta pakottaa muut joukkueet kehittymään enemmän ja nopeammin pysyäkseen mukana. Se voi olla hyväksi naiskiekolle ja sen kehittämiselle.
