Suomen urheilujohtamisessa on saatu aikaan pieni muutos. Se näkyy pilkahteluna eduskuntavaaleja edeltäneessä keskustelussa.

Vaikka liikunta- ja urheiluasiat eivät ole vaalitentteihin juuri nousseet, on aiheesta silti alettu puhua. Moni ehdokas on jopa allekirjoittanut liikunnan ja urheilun manifestin. Julkisuuskin on herännyt – tai ainakin urheilun oma julkisuuskupla.

On kuitenkin myös paljastanut, miten alkutekijöissään aiheessa ollaan ja miten kapeista näkökulmista liikunnan ja urheilun ihmiset asiaansa nyt ajavat. Ennen kaikkea tökkää silmään, kuinka vaiti painoarvoltaan merkittävin ja yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisin lajiyhteisö, jääkiekko, liikuntakeskustelusta on.

***

Vaalityössä ei oikeastaan ole puhuttu liikunnasta ja urheilusta. On puhuttu liikkumattomuudesta.

On todisteltu monin tavoin, että suomalaiset liikkuvat liian vähän. Näkyy trendejä, jotka eivät lupaa hyvää. On aivan oikein korostettu, että liikkumattomuus on kansanterveydellinen ja kansantaloudellinen kysymys. Kun sotekustannukset ovat muutenkin karkaamassa, voi liikkumattomuuspommi räjäyttää koko hyvinvointisysteemin. Jos hoitaisimme liikunnalla enemmän terveyttämme, yhteiskunnan tarvitsisi hoitaa vähemmän sairautta. Se säästäisi miljardeja ja tukisi valtiontaloutta ilman leikkauksia mistään.

Logiikka on kiistaton. Silti se ei ole päässyt vaalikeskusteluissa pintaan. Puolueita, jotka systemaattisesti painottaisivat liikuntarahaa sijoituksena, joka maksaa itsensä takaisin säästöinä, ei näy.

Ovatko poliitikot kuuroja?

Vai onko liikunta- ja urheiluväen tavassa lobata jokin perusvirhe, joka estää pääsyn hallitusohjelmapuheiden keskiöön?

Ongelma on mitä ilmeisimmin jälkimmäisessä. Hyvä puoli on se, että tämän urheilun ja liikunnan ihmiset voivat korjata ihan itse, nopeastikin.

Liikkumattomuuspuheen ongelma on se, että se on saman jankkaamista. Liikkumisen vähenemisen kauhistelu ei enää ole uutinen, vaikka siitä enemmän puhutaankin. Myös liikunnan hyvä terveysvaikutus on ollut yleistietoa 1970-luvulta asti.

Kun keskustelu edelleen pysyy näiden itsestäänselvyyksien toistossa, ei asia etene. Tutun ongelman toteaminen vähän isompaan ääneen ei tuo päättäjien välineeksi mitään uutta, eikä ohjaa tekemään mitään. Olisi aika esittää ongelman lisäksi myös ratkaisu, toimenpiteitä. Sellaisten esittäjiä ei ole juuri näkynyt.

Päättäjät eivät päätä, tai ota edes vaaliteemaksi, ellei tule selkeitä esityksiä.

***

Painoarvoa lisäisi, jos Jääkiekkoliittokin osallistuisi. Mutta jääkiekko ei puhu liikunnasta. Vaalityötä ei näy ja selkeästi jääkiekkoprofiloituneita eduskuntavaaliehdokkaita on koko maassa vain jokunen. Eroavaisuus vaikkapa koripalloon on suuri.

Lajeista jääkiekolla olisi eniten kuuluvuutta. Jos olisi jotain sanottavaa.

Jääkiekko näyttäytyy bisneskoneistona. Se tarjoaa useana iltana viikossa suosittua yleisöviihdettä ympäri Suomen. Vetää tuhansittain suomalaisia istumaan, tuijottamaan toisten hikoilua ja nauttimaan siinä sivussa rasvaa ja kolesterolia.

Liiga- tai Mestis-ottelun ei toki tarvitse kuntoilu- ja terveystapahtuma ollakaan, mutta on outoa, ettei Jääkiekkoliitto tuo vastapainoksi ilmi minkäänlaista liikuntastrategiaa, jolla autettaisiin suomalaisia hikoilemaan. Tai ei edes yritä uskotella miettivänsä kansan liikuttamistakin. Mikä pidättelee Jääkiekkoliiton toimitusjohtajaa Sami Kauhasta ilmoittautumasta Urheiluruutuun tai Jatkoaikaan pitämään punnittu puheenvuoro liikunnan iloista ja jääkiekkoharrastuksen terveysvaikutuksista?

Jääkiekko on piha-, pipo- ja tossulätkä versioineen peli, johon on varsin helppoa tulla mukaan. Ainainen jauhanta jäästä ja pakkasesta on yksisilmäistä. Liikunnan näkökulmasta tossulätkä olisi oikein mainio matalan kynnyksen vaihtoehto.

Kun Suomessa on yhä enemmän tilausta erilaisten kortteliliikuntapaikkojen toteutukseen, missä on jääkiekon osallisuus? Pikkuveli salibandy kehittelee katusählyä, seniorisählyä, kävelysählyä, pienpelisählyä. Jotta sillä olisi helposti lähestyttäviä pelimuotoja mahdollisimman monelle ihmisryhmälle – ja pelimuotoja, joista seurat voivat kehittää maksullisia liikuntapalveluja.

Kehitteleekö Jääkiekkoliitto muuta kuin Leijonat-brändin sponsorimyyntiesitettä?

***

Talven liikuntapommipuheissa on myös kuulunut hieman liikaa urheilun palkansaajien edunvalvonnan sävy. Silkan liikkumattomuuden ratkaisemisen sijaan. Moni urheiluihminen näköjään uskoo liikkumattomuuden poistuvan, jos valtio lisää liikuntabudjettia ja seurojen tukea. Sävyn syy on se, että keskustelu on lähtöisin Olympiakomiteasta ja lajiliitoista. Kun ne nyt ovat ansiokkaasti onnistuneet lietsomaan debattia, totta kai keskustelua leimaavat niiden näkökulmat. Olympiakomiteassa ja lajiliitoissa työskentelevien ihmisten näkökulmat ovat luonnollisesti sellaisia, jotka eivät vaaranna heidän palkkatulojaan.

Kun puheeseen tulee tuo sävy, poliitikot ja virkamiehet alkavat epäillä puhujaa – ja kun sävy leimaa valtakunnallista viestimistä, epäily kohdentuu koko urheiluyhteisöön. Etenkin kun on vuosien kokemus siitä, että urheiluporukan vaatimukset tapaavat nojata itsetietoiseen uskomukseen oman asian tärkeydestä enemmän kuin uskottavaan tutkimustietoon. Saati näyttöihin.

Lisäksi nykyisessä taloustilanteessa, kaikki puhe, jossa vaaditaan mihinkään asiaan merkittävää lisärahaa, on tuhoon tuomittua. Se laukaisee päättäjän torjuntarefleksin.

Jos urheilujohtajuuden fokus olisi aidosti liikkumattomuuden torjunnassa, vaalikeskusteluun olisi asemoiduttu toisin.

Kaikessa mitä sanotaan, pitäisi muistaa yhteiskunnan iso todellisuuskuva: mihinkään ei ole nyt tarjolla uutta rahaa. Kun urheiluväki aikoo liikkeen lisäämisen etujoukoiksi, heidän tulisi ennen mitään resurssivaatimuksia säätää omaa koneistoaan. Varmaankin yhteiskunnan rahanjakajille olisi tärkeää, että urheiluväen arjen fokus painottuisi selkeästi nykyistä enemmän liikkeen lisäämiseen – huippu-urheilun sijaan. Ja siis nykyisen budjetin puitteissa.

Jos urheilu sen tekisi, siis asettuisi oma-aloitteisesti kansakunnan palvelijaksi kestävyysvajeen torjunnassa, se antaisi vahvan puheenvuoron omasta yhteiskuntavastuustaan. Se myöhemmin kyllä näkyisi myös oman rahapussin paisumisena. Pitäisi tehdä muokkaukset omaan toimintaan ja sitten malttaa odottaa. Ensin työ, sitten palkka – ei päinvastoin.

Yhteiskunnan intressejähän ovat liikunnallisuus ja hyvinvointi. Ja kilpaileminen ja urheileminen ovat lähinnä urheiluväen omaa asiaa.

***

Sinänsä päättäjät ymmärtävät liikkumattomuuden riskin. Se tarjoaa urheilu- ja liikuntaporukalle mahdollisuuksia, mutta tuo myös uhan. Mitä vakavammin ja laajemmin aihetta Suomessa pohditaan, sitä enemmän korostuu pääasian, liikkumattomuuden, näkökulma. Ei työvälineenä olevien liikunnan ja urheilun näkökulma.

Eihän se, että niin moni ei harrasta liikuntaa, oikeasti johdu puuttuvista olosuhteista, harrastusmaksuista tai seurojen resursseista. Liikkumisesta syrjäytynyt kansanosa, jossa kansantalouden pommi tikittää, tuskin liikkuisi merkittävästi nykyistä enemmän, vaikka urheiluolosuhteet ja -resurssit tuplattaisiin. Ne investoinnit valuvat hyvin herkästi heille, jotka liikkuvat muutenkin.

Yhteiskunnallista ongelmaa tulee lähestyä liikkumattomien ihmisten, ei liikuntaa tuottavan koneiston, näkökulmista. Tarvitaan enemmän tutkittua tietoa siitä, miksi niin moni ei liiku. Ja enemmän siihen pohjaavaa näkemystä siitä, millä osaamisella heitä on tehokkainta aktivoida.

Tämä on tärkeä tiedostaa siksikin, että valtiovarainministeriön äskettäin listaamissa leikkausideoissa oli myös Veikkauksen edunsaajien potin leikkaus 500–700 miljoonalla eurolla. Se avaa päättäjille tavan pallotella. Mitäpä jos päädytäänkin ohjaamaan osa liikunta- ja urheilusysteemin rahasta liikkumattomuuden torjuntaan jollakin toisella keinolla? Siis osaamiseen, jolla pyritään saamaan se kaikin tavoin syrjäytynyt 20 prosenttia kansasta liikkeelle?

Kun yhteiskunta alkaa tosissaan torjua liikkumattomuutta, on urheilun syytä tiedostaa roolinsa. Kaikessa tulee varoa omien lisäresurssien vaatimusta ilman tarkkaa esitystä siitä, miten se torjuisi liikkumattomuutta.

Tuo mahdollinen tulevaisuus on jo nähtävissä. Siis skenaario, jossa valtio lisää rahallista tukea liikunnalle, vaan ei urheilujärjestöille ja -seuroille. On jo päätetty, että Veikkauksen voittovaroja ei enää jatkossa korvamerkitä tiettyihin kohteisiin. Tulevaisuudessa Veikkaus-rahat ovat osa yleistä valtion tulobudjettia. Yksi merkittävimmistä korvamerkinnöistä on ollut tuki opetus- ja kulttuuriministeriön kautta urheilujärjestöille. Samalla mielipidekyselyt ovat kertoneet kansanedustajien konsensuksen kääntyneen Veikkauksen kansallisen vedonlyöntimonopolin romuttamisen kannalta. Se päätös toisi uutta rahaa ulkomaisilta vedonlyöntiyhtiöiltä suomalaiseen urheiluun. Osa päättäjistä saattaa ajatella sen rahan korvaavan valtion roolia urheilun rahoittamisessa.

Eli on mahdollista, että esimerkiksi Jääkiekkoliitto saisikin vähemmän rahaa valtiolta ja aiemmin sille menneet varat kohdennettaisiin vaikkapa jollekin nuorisojärjestölle liikuntatyöhön.

Tuo maisema lienee yksi syy, miksi urheiluväki Olympiakomitean johdolla nyt niin innokkaasti pauhaa liikunnan merkityksestä ja liikuntapommista.

***

Kokonaan oma lukunsa on, miten urheilun oma väki käytännössä toimii liikunta-asioissa. Mikään puhe ei ole uskottava, jos se on ristiriidassa tekojen kanssa. Koko seura- ja liittotason koneisto on rakentunut tuottamaan huippu-urheilua. Lähes kaikissa lajeissa on pyramidimalli, joka kerää isoja massoja nuorimpiin ikäryhmiin, mutta alkaa murrosiässä karsia väkeä.

Drop out -ilmiö on oikeastaan illuusio. Eivät urheiluharrastuksen lopettavat nuoret putoa ulos, vaan heidät työnnetään ulos. Kyse on siitä, että herkimmissä kasvuvaiheissaan olevaa väkeä pudotetaan valmennusryhmistä, koska toisten suoritustaso on parempi. Jos tuolle peruslogiikalle ei tehdä jotain, urheilun on vaikeaa olla uskottava liikuntapomminpurkaja.

Yleinen arkihavainto on, että urheilu keskittyy niihin, jotka sitoutuvat liikkumaan ihan itse. Ei niihin, joita täytyy erikseen motivoida. Siksi päättäjätkään eivät usko, että liikkumattomuus välttämättä hoituu juuri urheilurahoitusta lisäten.

Esimerkiksi tässä olisi jääkiekolle erottumisen ja innovoimisen sauma. Eivätkö Jääkiekkoliiton johto Kauhanen, Harri Nummela, Jaakko Luumi ja Lassi Rönkkönen näe sitä? Eikö lajiyhteisössä ole huolta, että piakkoin oman toiminnan houkuttelevuus saattaa vaatia muutakin kuin TV-katsojia ja torijuhlia?

***

Kaikki lajit eivät höntsälajeiksi sovi. Moukarinheitto ja seiväshyppy eivät siihen käänny. Mutta jääkiekon avulla kaveriporukoita olisi näppärää aktivoida. Lajista voisi aktiivisesti tarjota erilaisia pelimuotoja. Kuten esimerkiksi katukorista ja futsalia jo ilahduttavan monessa paikassa tarjotaan. Se tarjoaisi samalla argumentin sitä päivää varten, kun jääkiekolta oikeasti kysytään, mikä on Liiga- ja Mestis-tuotteiden hiili- ja kansanterveysjälki.

Vaikka huippu-urheilu muuttuu viihdeteolliseksi elinkeinoksi kaikissa lajeissa, tulevaisuudessa ei kannata olla se laji, joka tarjoaa yhteiskuntaan vain sitä.

Se tiedetään jo, että liikkumattomuuspommi räjähtää. Silloin valtio sekä yhteiskunta joka tapauksessa ratkovat ongelmaa. Joko jääkiekolla ja muulla urheilulla – tai muilla keinoin.

Jari Kupila on Suomen tunnetuimpia urheilujournalisteja. Hän on Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja ja tietokirjailija, joka valmistelee Jyväskylän yliopistolle väitöskirjaa urheilun roolista osana suomalaisen yhteiskunnan modernisaatioprosessia. Jatkoajan uutta Kupila-palstaa julkaistaan joka toinen viikko. Kupila tunnetaan perinnelajien, kuten yleisurheilun, pesäpallon ja maastohiihdon, miehenä. Nyt hän astuu metsästä valoon, jääkiekkoon.