Suomessa ammattilaisurheiluseurojen kestävä kasvu ja arjen muuttuminen ilmiöksi lähtevät toimintaympäristön ymmärtämisestä sekä ympäröivien kehityskulkujen havaitsemisesta. Silti keskiössä on aina urheilu. Ei kukaan fanita siivousfirmaa ja harva yökerhoketjuakaan. Urheilusuoritus ja sen tekijät ovat ne, joiden mukana eletään – tai ei eletä.
Oulun Kärppien tämän vuosituhannen loisto perustuu siihen, että Oulun elinkeinoelämän vaikuttajat näkivät 1990-luvun alkupuolella, että omien bisnesten ja koko seutukunnan kehittämisen näkökulmista Kärpät olisi palautettava Liigaan. He ottivat seuran haltuunsa ja alkoivat rakentaa siitä menestyjää. Samalla Kärpät puolestaan päästi, vähän pakotettuna tosin, seuraan oman sisäpiirin ulkopuolelta tullutta ajattelua ja johtamisotetta.
Seuraus on ollut suomalaisen urheilun historiassa poikkeuksellinen kasvukausi. Siitä lähtien Kärpissä on osattu raha-asiat. Mutta se ei riitä. Tarvitaan sielu.
***
Kärppien kausi päättyi eilen pudotuspelien ensimmäiselle kierrokselle, kun KooKoo voitti ottelusarjan ratkaisseen ottelun Oulussa maalein 0–5. Kärppien kausi oli kaikin tavoin konttaamista. Neljän miljoonan joukkue ja Leijonien entinen päävalmentaja Lauri Marjamäki. Paljon enemmän olisi pitänyt saada.
Mutta sen ihmettely on toissijaista.
Kärppien menestyskoneen rakentaneet fiksut taustaihmiset muistuttivat jo 25 vuotta sitten, että kaikki mitä jäällä tapahtuu on vain seuraus siitä, mitä seurajohto osaa tehdä. Nyt tuo oman menestystarinan tärkein opetus on unohtumassa Kärpiltä itseltään.
Yksittäinen kausi voi mennä pieleen, mutta nyt olisi katsottava laajemmasta näkökulmasta. Tämän aneemisen kauden viesti ei ole tämän kauden aneemisuus, vaan se, että Kärpät on ilmiönä anemiakierteen kourissa. Pelaaminen, joukkueesta heijastuva ilmapiiri, katsomon tunnelma ja yleinen oululainen Kärpät-aiheinen puheensorina on jo vuosia valunut samaan vaisumpaan suuntaan.
Ongelmasta tulee kriisi vasta silloin, kun sille ei tee mitään. Kärppien kohdalla alkaa lähestyä hetki, jolloin ongelmasta tulee kriisi.
***
Kärppiä on 90-luvun puolivälistä asti rakennettu taloudellisen realismin pohjalta. Ensin pitää rakentaa osaavien ammattilaisvoimien tausta- ja talouskoneisto, jonka varaan voi rakentaa osaavien ammattilaisten urheilukoneisto. Kärpät toimi pitkään tällä periaatteella. Keskiössä oli motivoituneen ja Kärppien kehittämisen henkilökohtaisena kehityshaasteenaan ottavan osaajatiimin rakentaminen, niin toimistoon kuin kaukaloonkin.
Osaaminen, motivaatio, kehityshalu – siinä tärkein menestysketju.
Kärpistä tuli menestyskone, johtava pelaajakasvatusorganisaatio ja poikkeuksellinen talousyksikkö. Kärpät on takonut tulosta, jakanut osinkoja ja kasvanut konserniksi, jonka varsinainen kasvusuunta on jo jonkin aikaa ollut jääkiekon ulkopuolella.
Jos Harry Harkimon Jokerit oli mielikuvissa urheilubisneskoneisto, Kärpät on sitä todellisuudessa. Siinä missä Jokerit kerrytti lähinnä velkaa, Kärpät kasvattaa tasetta. Mutta kaukalossa sekä pelaajapolitiikassa Harkimon Jokereilla ja Tommi Virkkusen Kärpillä alkaa olla yhteneväisiä piirteitä.
2000-luvun alun Jokereiden vastakohta on ottamassa Jokerien paikan seurana, joka ostaa kenet haluaa, elvistelee budjeteillaan ja järjestää ottelutapahtumia, joissa katsojat alkavat unohtua erätauolla kaljabaariin – eivätkä lopulta enää tule edes paikalle. Seurana, joka työntää omat nuoret pelaajat ja valmentajat muualle nimien tieltä.
***
Määrätietoinen "tavoite ohjaa toimintaa" -mentaliteetti, jolla kärppäilmiö luotiin, on jo jonkin aikaa suuntautunut jääkiekon ulkopuolelle. Ensin Kärpät meni mukaan kesäfestivaalien tuotantoon ja sitten osti Qstock-festivaalin itselleen. Kauppa oli täysosuma ja toi tulovirtoja, jonka tuottamiseksi jääkiekkopuolella vaaditaan suurin osa runkosarjasta.
Oivallus kannusti jatkamaan ja talven ravintolaketjukauppojen jälkeen Kärpistä on tullut monitoimikonserni, jonka kokonaisliikevaihto nousee 30–40 miljoonan euron vuositasoille jo nykyisten omistusten kautta. Kun vauhtiin on päästy, voi odottaa lisää.
Kaikki tämä on oikeaa kehitystä, lopultakin joku suomalainen urheiluorganisaatio osaa kasvaa myös urheilun ulkopuolelle.
Samalla on kuitenkin tarpeen muistaa, että kaikki perustuu Kärpissä edelleenkin seuran mielikuvan uskottavuuteen oman oululaisen ja pohjoissuomalaisen yleisön silmissä. Uskottavuudelle on tärkeää se, miten ja millä tunnelmalla Raksilan areenalla toimitaan. Oulu ja Pohjois-Suomi ei kannattele Kärppiään, jos se alkaa näyttäytyä pelkkänä bisnesturbiinina.
***
Tällä kaudella kaukalossa pyöri motivaatioltaan laiska ökymiehistö, jota valmensi itsensä hukannut tähtivalmentaja. Meininki ei millään tavalla edusta arvoja, joita oululaisuus haluaa tulla katsomaan. Oulussa halutaan pirteitä kasvuilmiöitä, omia kehittyviä junnuja, osaamistaan joukkueelle täydellä sydämellä jakavia kokeneita pelaajia. Halutaan nähdä valmentajia, jotka ovat menossa eteenpäin.
Oulu on kehitysorientoitunutta aluetta. Ollut sitä 90-luvun IT-noususta asti. Kehitysmieliala ja into ovat tärkeitä arvoja. Oulu on myös nurkkakuntaista aluetta. Osoittanut itselleen pärjäävänsä omillaan pohjoisessa. Siksi Kärppien kannattaisi vaalia paikallisten kasvattien näkymistä Liiga-kokoonpanossa. Etenkin, kun yksi koko nousukauden kulmakivi on ollut puhe puolen Suomen omasta joukkueesta.
Raksilan henki perustuu siihen, että ollaan haastamassa muita, keksimässä jotakin uutta, kasvamassa. Siksi oululaiset firmat ovat laittaneet niin isoja satsauksia Kärppiin. Siksi perheet ostavat kausikortteja ja fanituotteita. Siksi juniorityöhön sitoutuu niin valtava määrä oululaista energiaa.
Kärpillä on johtamisen haaste. On opittava hallinnoimaan sitä, ettei homman kasvu ja komistuminen tukahduta ilmiön henkeä.
Urheilujohtaminen ei saisi olla vain urheilun johtamista. Se on myös koko bisneskokonaisuuden hyvinvoinnin kannalta olennaista mielikuvajohtamista. Mitä enemmän Kärpät jatkaa kasvuaan kaukalon ulkopuolella, sitä tärkeämpää olisi pitää huoli, että Raksilassa pelaa joukkue, joka edustaa niitä puhtaita ja raikkaita perusarvoja, joista seura ponnistaa.
Koska juuri ne perusarvot ovat asia, joka pitää oululaiset, ja puolet Suomesta, Kärppien puolella.
***
Juuri nyt Kärpät pyllistää sille, miksi Kärpät on ympäristönsä ihmisille rakas, tärkeä ja merkityksellinen. Väsynyt virkamiessakki kaukalossa ja johtajisto, joka antaa tämän kehityksen jatkua.
Tässä voisi olla ilkeä ja tökkiä esimerkeillä, jotka kuvaavat seuran nykyistä suhtautumista arvoihin, joilla kasvu aikoinaan tehtiin. Kun johtaminen laiskistuu – kun kuvitellaan että urheilu kyllä pyörii vanhalla omalla painollaan, vaikka kiinnostummekin nyt uusista jutuista – käy herkästi kuten Kärpissä on käynyt.
Omista arvoista muistetaan enää osaamisen tärkeys ja päädytään palkkaamaan kaikkein kalleimmat jätkät – ja näytetään muille lähtöviivalla, että tämmöiset lihakset meillä.
Sen sortin johtajuus unohtaa kuitenkin omahyväisyydessään tärkeimmän: osaajia pitää olla, mutta motivoituneita ja henkilökohtaiseen kehittymiseen sitoutuvia osaajia. Moniko pelaajapalkkaus täyttää nämä ehdot?
Ja miten ne täyttää Lasse Kukkosen palkkaus Harri Ahon kumppaniksi urheilutoimenjohtamisen kehittäjänä? Mikä on motivaatio ja sitoutuminen, kun tuossa roolissa oleva vastuuhenkilö muuttaa ensitöikseen Espanjaan ja hoitaa hommaansa etänä?
Asenne valuu aina johtajista alaspäin. Mitähän Kukkosesta valuu? Mitä seurajohtamisesta, joka mahdollistaa sen? "En ole tulossa kellokortin kanssa töihin", Kukkonen sanoi Kalevassa viime huhtikuussa. Ei tullut kellokortin kanssa, tuli etäyhteydellä.
Kärppien bisnes- ja urheilujohtamisen epätasapaino on purettava. Tasapainottamisessa auttaisi, jos seura selkeyttäisi mielikuvaa siitä, mitä urheilun pitää seuralle tuottaa. Onko Tommi Virkkusesta, Lasse Kukkosesta ja Harri Ahosta tuohon epätasapainon purkamiseen?
***
Viimeisen vuosikymmenen yksi piirre on se, että Kärppiin on eri rooleihin pakkaantunut kovin paljon omia kasvatteja. Voi kysyä, onko jokaisen kohdalla korostunut tehtävässä vaadittava osaaminen, motivaatio ja kehityshalu – vai komea kärppätausta?
2000-luvun alun Kärpät lähti avoimesti haastamaan muuta Suomea, nyt on omahyväisesti käännytty sisäänpäin, pyörittämään omalla painollaan pyörivää kuviota omalla tutulla porukalla, tuttujen kumppaneiden kanssa.
Vahva asema paikallisen vaikuttajaverkoston solmuissa on toki hyvä asia, mutta oma koneisto olisi hyvä välillä tuulettaa ulkopuolisuudella – pukukopissa ja johtokunnassa.
Oulussa on näkynyt tänä keväänä ilmiö, johon seurajohto vaikuttaa reagoivan yhtä uneliaasti kuin kentällä pelaava joukkue vastustajiinsa. Surkeat yksittäiset yleisömäärät on yksi juttu. Katsomotunnelman vaisuus toinen.
Kolmas juttu on se ääni, mikä on alkanut kuulua oululaisten puheissa.
Kaupungissa on alettu turtua Kärppiin. Ollaan kyllä puolella, mutta välinpitämättömämmin. Ei jakseta enää edes kritisoida, puhutaan muusta. KooKoo-ottelujen yhteydessä kaupungilla kuului hämmentävän paljon toivetta siitä, että toivottavasti häviävät, ei tätä rämpimistä enää jaksa. Kun kaupunkiin alkaa kiertyä tämä tunnelma, seurassa olisi syytä reagoida.
Turha syyttää yleisöä, jos katsomo tyhjenee. Turha syyttää oululaisfirmoja, jos ne alkavat miettiä, pitäisikö siirtää panostuksia jääkiekosta jalkapalloon – kun se AC Oulu muutenkin tuntuu alkaneen tuottaa oululaiseen ilmapiiriin raikasta ja eteenpäin kurottamisen vimmaa, josta Kärpät joskus tunnettiin.
Kärpissä olisi syytä muistaa oma opetus. Kaikki, mikä kaukalossa ja katsomossa tapahtuu, on seurausta siitä, mitä johtaja-aitiossa tapahtuu.
Jari Kupila on Suomen tunnetuimpia urheilujournalisteja. Hän on Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja ja tietokirjailija, joka valmistelee Jyväskylän yliopistolle väitöskirjaa urheilun roolista osana suomalaisen yhteiskunnan modernisaatioprosessia. Jatkoajan uutta Kupila-palstaa julkaistaan joka toinen viikko. Kupila tunnetaan perinnelajien, kuten yleisurheilun, pesäpallon ja maastohiihdon, miehenä. Nyt hän astuu metsästä valoon, jääkiekkoon.
