Nuorten Leijonien pelillisen alisuorittamisen turnaus saatiin päätökseen sunnuntaina. Kisoihin ja joukkueeseen suhtautuminen ennen kisoja, kisojen aikana ja sen jälkeen oli vähintäänkin värikästä. Faneille suotakoon mielipiteensä − olkoon syyllinen itse kullakin sitten Raimo Helminen, Rauli Urama, negatiiviseksi haukuttu toimittaja, Ylen selostaja tai vaikka "väärin perustettu" Silakkaliike.
Jääkiekkovaikuttajien tullessa mukaan keskusteluun on kuitenkin oltava tarkkana. Kisojen loppupuolelta virinnyt puhe pelaajien itsekkyydestä kaipaa vastalauseen.
Ettäkö nyt on sitten itsekkyys ihan maajoukkuemenestykseen vaikuttava ongelma Suomessa?
Ensinnäkin, kummaksun sitä, jos pelaajamateriaalin ja Nuorten Leijonien pelitavan ympäriltä pitää oikeasti etsiä jotain uusia syitä mitaleilta putoamiselle − ikäänkuin teeskennellä, että jokin muu seikka olisi pelaajiston ja valmennuksen yksinkertaista tasokkuutta merkityksellisempi.
Tottahan pelaajista löytyy enemmän ja vähemmän itsekkäitä yksilöitä, mutta tähän mennessä valmennuksen johtajuus on riittänyt asian käsittelyyn.
Totuus on varsin yksinkertainen. Oli taitoero. Se ei muuttunut mihinkään kisojen alusta. Pelaajistossa maalivahdit ja puolustus olivat vahvuus. Hyökkäys taas oli keskinkertainen. Heikompi kuin muiden suurmaiden joukkueilla.
Silloin valmennuksen tehtävä on kuroa taitoeroa kiinni. Se ei valinnoillaan ja suorituksellaan kyennyt siihen. Pelitapavalinnat olivat kyseenalaisia ja edellisistä menestyskisoista poikkeavia. Nämä asiat on perattu journalistisessa mediassa laajasti ja seikkaperäisesti.
Onko silloin rehellistä väittää, että jonkun tai joidenkin yksilöiden itsekkyys olisi vaakakupissa mitenkään merkittävä seikka? Tai varsinkaan tehdä Suomi-kiekkoa koskevia linjauksia sen pohjalta?
Epärehellistä ongelman paisuttelua. Tottahan pelaajista löytyy enemmän ja vähemmän itsekkäitä yksilöitä, mutta tähän mennessä valmennuksen johtajuus on riittänyt asian käsittelyyn. Kisojen aikanakin hehkutettiin Kanadaa myöten yksilöiden voitontahdon merkitystä menestykselle. Nämä nuoret ovat vuolleet kultaa, juuri tämä ikäluokka alle 18-vuotiaissa! Nytkö ne muuttuivat taikaiskusta liian itsekkäiksi?
On vaikea väittää, etteivätkö vuoden 2016 kultajoukkueesta Patrik Laine tai Jesse Puljujärvi olisivat olleet itsekkäitä pelaajia. Ja osittain sellaisia vieläkin. Tuolloisella valmennusjohdolla oli kuitenkin keinot valjastaa kaikki tuo joukkueen hyväksi. Myös viime vuoden paletissa yksilöt saatiin palvelemaan kokonaisuutta.
On selvää, että nykyiset nuoret aikuiset ovat sosiaalisempia, rohkeampia ja myös yksilökeskeisempiä kuin moni sukupolvi Suomessa ennen heitä. Jokainen yhteiskuntaa edes silmäkulmastaan seuraava tietää sen. Kun jääkiekkoilusta on tullut hyvinpalkattu ammatti sekä juniorikasvatuksesta yhä systemaattisempaa, minä-ajattelu on varmasti lisääntynyt. Suomalaisen kiekkohistorian menestyksekkäimmän vuoden jälkeen ei ole kuitenkaan niin, että tuo yksittäinen nuorten turnaus osoittaa individualismiongelman. Etenkin ihmisjohtamisen kannalta kyse on paljolti valmennuksesta. Persoonien onnistunut käsitteleminen vaatii valmennukselta selkeyttä ja johtajuutta. Osaamista.
Kuinka moni uskoo, että vuoden kuluttua, Antti Pennasen astuessa ruoriin, mainitaan mitenkään merkittävänä ongelmana pelaajien itsekkyyttä? En minäkään. Jos ikäluokkaan oikeasti joku ongelmapelaaja mahtuu, jää hän joukkueesta tai hakee suoritustaan tarvittaessa penkin ja keskustelujen kautta. Oppii.
Keksivätkö ongelman sitten vaikuttajat vai median edustajat? Tässä tapauksessa tietty etäisyys Nuoriin Leijoniin ja Jääkiekkoliittoon tekisi hyvää. Ongelmia käsitellessä on menty kysymään aihetta liiton omilta ja sen lähellä olevilta valmentajilta. On vaikea nähdä esimerkiksi Jukka Jalosta suolaamassa kollegaansa tai työnantajaansa kesken kisojen. Totta ihmeessä valmentajat nimeävät syitä valmennuksen ulkopuolelta.
Lopuksi toteaisin, etten rehellisesti sanottuna usko tämän keskustelun teeman kantavan tätä viikkoa pidemmälle. Kupla poksahtaa, ja pelaajien itsekkyyteen liittyvä uhkakuva kaivetaan kenties sitten uudestaan, kun seuraavan kerran joku valmennuksen ja pelaajiston kokonaisuus epäonnistuu ja pitää taas keksiä merkityksiä asioille, joita ei ole.
Toinen vaihtoehto: ongelmaan ylireagoidaan. Sitten kymmenen vuoden päästä ihmetellään taas puukäsijoukkueiden menestymättömyyttä.
