Kun Slovakia maailmanmestaruuskisojen avausottelussaan iski neljännen maalinsa Yhdysvaltojen verkkoon, bussipysäkillä satojen metrien päässä hallista saattoi kuulla maalilaulun ja sen mukana laulavat kannattajat.
Slovensko, Slovensko!
Olin valmistautunut kirjoittamaan hehkutuksen siitä, kuinka upeaa Košicessa on kotiyleisön peleissä ollut. Mikä tunne, mikä tunnelma. Jokainen torjunta on ollut huudon arvoinen.
Sitten Slovakia kompastui Kanadaan, joka teki voittomaalin sekunteja ennen loppusummeria. Hurmoksellinen kotiyleisö kilahti – ehkä maalista, ehkä viheltämättä jääneestä rikkeestä, ehkä niiden yhdistelmästä – ja alkoi heitellä jäälle tavaraa. Kanadan kansallishymnin päälle mylvittiin.
Omien rakastaminen oli muuttunut vastustajan vihaamiseksi.
+++
Suomalaisesta näkökulmasta Slovakia-kannattajien intoon on ollut helppo samaistua. Slovakia on viiden miljoonan ihmisen pieni maa, jonka länsinaapuria voi pitää isoveljenä ja jonka itänaapuri käyttää kyrillisiä kirjaimia. Jääkiekon maailmanmestaruuskevät on kyllä koettu, mutta siitä on aikaa. Nyt altavastaajajoukkue panee kampoihin maailmantähdille. Kuulostaako tutulta?
Erityisesti avausottelussa Yhdysvaltoja vastaan olin Slovakian kannattajille kateellinen. Olisin halunnut mennä mukaan hulluuteen ja hurmokseen, kokea voitonhuuman yhdessä muiden kanssa.
Kolikoiden lennellessä pelaajien luistimiin en enää halunnutkaan.
Tilanne on sama, kuin jos tapaisi ravintolassa uuden mielenkiintoisen ihmisen. Juttu luistaisi, aika lentäisi – ja loppuillasta uusi tuttavuus alkaisi öykkäröimään tarjoilijalle laskusta. Sitä miettisi, että ehkä tämä ei sittenkään ole tuntemisen arvoinen tyyppi – ehkei tämä sittenkään ole liittymisen arvoinen kannattajajoukko.
+++
Jääkiekon seuraamis- ja kannattamiskulttuuri on monimutkainen sekä ristiriitainen maailma, joka usein näyttää erilaiselta sisältä ja ulkoa.
Sisäpuolelta katsottuna se on intohimoinen ja mukaansatempaava ympäristö, jossa iloitseminen ja rakastaminen on sallittua. Ylä- ja alamäet ovat yhteisiä; ne voi jakaa kaikkien kanssa.
Ulospäin näkyvintä ovat suurimmat ylilyönnit kuten tavaran heittely jäälle tai vastustajajoukkueen kannattajien kanssa tappeleminen. Pahimmillaan otsikoissa ovat pahoinpitelyt ja putkareissut.
Slovakian kannattajien hermostuminen on oiva esimerkki siitä, mikä kannattajakulttuurissa on pielessä: vastustajaa ei aina kyetä kunnioittamaan.
+++
Ehkä nytkin pieni huonokäytöksinen kannattajajoukko leimaa koko katsomoa. Oman kokemukseni mukaan kannattajapiirit ylipäätään kuitenkin hyväksyvät vastustajan mollaamisen ja jopa kannustavat siihen.
Viha on liian näkyvässä roolissa jääkiekon kannattajien keskuudessa. Yhdistyminen yhteisen vihollisen eteen on usein helpompaa kuin yhdistyminen oman porukan taakse.
Ja kun vihataan vastustajan joukkuetta, on helppo vihata myös sen kannattajia.
Kerran jouduin fyysisesti menemään väliin, kun tappion kärsineen vierasjoukkueen kannattajamiehet olivat lähellä käydä kotijoukkueen kannatuslauluja rallattaneen nuoren naisen kimppuun. Taisin olla vihaisten miesten lisäksi ainut, joka oli tilanteessa tosissaan. Paikalla oli muitakin, mutta he antoivat olla – eivät ottaneet kantaa, eivät tuominneet uhkaavaa käytöstä.
Ääriesimerkki ovat huligaanit, jotka käyttävät joukkueen logoa tekosyynä rähisemiselle. Urheilulla ei ole heidän puuhiensa kanssa mitään tekemistä. Kannattajakulttuuri kuitenkin luo raamit, joissa huliganismi on mahdollista.
+++
Tähän mennessä olen aidosti toivonut Slovakian joukkueelle voittoja ja onnistumisia, jotta kotiyleisö saisi iloita. Nyt se on vaikeampaa.
On vaikea kunnioittaa ihmistä, joka ei kunnioita toisia.
On vaikea kunnioittaa kannattajia, jotka eivät kunnioita vastustajaa.
IIHF on asettanut pahimmille häiriköille porttikiellon, mutta sen vaikutus jäänee pitkällä tähtäimellä pieneksi. Muutoksen tulisi lähteä kulttuurin sisältä. Pitäisi aina rakastaa omia, ei koskaan vihata vastustajaa.
Mutta pystyykö ihminen sellaiseen?
Tuuli Määtän jääkiekkokulttuuriin keskittyvää Paitsiossa-palstaa julkaistaan (yleensä) joka toinen sunnuntai.
