On taas se aika vuodesta, kun jäähallien parkkipaikoilla käy kuhina. Pihalla notkuu kesävaatteissaan vanhempia, jotka eivät ihan vielä ole tottuneet siihen, että siellä hallissa todellakin on kylmä. Monessa perheessä myös pohditaan, mikä olisi se juuri meidän lapselle sopiva harrastus.
Tähän aiheeseen törmään erityisesti erinäisissä äitien välisissä keskusteluissa. Sen innoittamana ajattelinkin tässä esittäytyessäni hieman kertoa, mihin kaikkialle kiekko on minua vienyt ja peilata omia vaiheitani nykytilanteeseen. Aion myös kertoa, miksi jääkiekko on niin hienoa ja minkä vuoksi senkään vanhemman, joka toi tyttärensä hallille saatesanoilla "pakkohan mun oli se tuoda, kun on jo kolme syksyä vonkunut, mutta pitäkää huoli ettei se vaan innostu", ei kannata ihan vielä repiä pelihousujaan, vaikka jääkiekko olisikin juuri tälle lapselle se mieluisin harrastus.
Aloittaminen on joskus sattuman kauppaa, ja ehkä itsellänikin se tapahtui ympäristön vaikutuksesta. Olin seitsemän ja juuri muuttanut perheeni kanssa Itävallasta takaisin Suomeen, kun astelin GrIFK:n kiekkokouluun. Vanhemmat siskoni pelasivat ringetteä, mutta pyörin pihapeleissä veljeni ja hänen kavereidensa kanssa. Myös paras kaverini oli poika, ja hänkin oli jo aloittanut pelaamisen. Kiekkokouluun meno oli jotenkin ihan itsestäänselvyys, vaikka rinnalla kulkikin myös muita harrastuksia.
Oleellista sen sijaan oli, kuinka upeita fiiliksiä luistelusta, syöttämisestä ja kamppailemisesta tuli.
Se, että olin ainoa tyttö, ei kai edes käynyt mielessäni. Ei se ollut niin oleellista. Oleellista sen sijaan oli, kuinka upeita fiiliksiä luistelusta, syöttämisetä ja kamppailemisesta tuli. Vaikka pärjäsin taidollisesti eikä tekemiseni varmaan muutenkaan juuri poikennut siitä, mitä pojat touhusivat ja puhuivat, olen jälkikäteen tajunnut, kuinka tärkeää oli toisten pelaajien vanhempien ja valmentajien kannustava suhtauminen minun mukanaolooni.
Tytön pelaaminen oli kuitenkin sen verran harvinaista, että turnausreissuissa ja uusia vastustajia vastaan pelatessa kuuluttaja takelteli nimeni kohdalla useammin kuin kerran, kaksi tai kolme. Yhdessä vaiheessa tähän kyllästynyt joukkuetoverini patisti vanhempiaan kertomaan katsomossa, että sen nimi ei sitten ole Emma vaan Hemmo.
Nykyään enää harvoin törmää ihmettelyyn tyttöjen pelaamisesta, eikä poikien kanssa pelaaminenkaan ole ainoa mahdollisuus. Tytöille on omia juniorijoukkueita ja myös kaksoisedustus, eli pelaaminen sekä tyttöjen että poikien kanssa, on mahdollista. Keväällä 2015 Tampereella pelattu Mini Aurora Cup keräsi paikan päälle 22 joukkuetta, eli vajaa 300 noin kymmenvuotiasta tyttöjunioria.
Pelaajamäärä oli rohkaiseva ja tapahtumassa myös normaalisti pojissa pelaavien tyttöjen oli mahdollista olla mukana tyttöjoukkueessa. Innostus ja ilo pelaamisesta oli mahtavaa katseltavaa. Myös uusia seuroja on lähtenyt mukaan tarjoamaan harrastusmahdollisuuksia tytöille, viimeisimpänä Helsingin IFK.
Maajoukkuepolku ja olympialaiset ovat naiskiekon näkyvin osa. Itse sain ensimmäisen kosketuksen liiton tapahtumaan alueen fysiikkatesteissä, siis poikien. Testejä tehtiin silloin Pohjola-leiriä edeltävänä kesänä ja alueen joukkueista oli valittu muutamia pelaaja. Jani Rita ja Tony Salmelainen menivät todella lujaa jo tuolloin, mutta pärjäsin kai itsekin ihan hyvin. Seuraavan kauden, eli nuoremman C:n ajan, pelasin vielä pojissa. Viimeinen peli oli aluefinaali Jokereita vastaan keväällä 1996.
En ollut seurannut paljoa naisten kiekkoa, mutta kuulin, että Jokereiden C-junnut, eli vuotta vanhemmat, olivat voittaneet naisten maajoukkueen 9-0. Silloin minulle kommentoitiin, että eihän se naisten taso sitten niin huima voi olla, ja näin ajattelin hetken itsekin.
Viimeistään siinä kohtaa tajusin poikien ja miesten fysiikkan olevan sen verran eri juttu, että olisi tyhmyyttä hermostua vertailuista naisten ja junnupoikien pelivauhdin välillä.
Kun sitten viisitoista vuotta, ja omalla kohdalla todella monta lenkkikilometriä, punttituntia ja jäätreeniä, myöhemmin Vancouverin olympialaisiin valmistautuva naisten maajoukkue pelasi erilaisilla kokoonpanoilla harjoituskiertuetta C-SM sarjan joukkueita vastaan, ja jonkun voiton lisäksi otimme välillä rumastikin pataan, niin mietityttihän se. Toki voima- ja nopeusarvot olivat oman lähtötasoon verrattuna parantuneet merkittävästi, mutta viimeistään siinä kohtaa tajusin poikien ja miesten fysiikkan olevan sen verran eri juttu, että olisi tyhmyyttä hermostua vertailuista naisten ja miesten pelivauhdin välillä.
Kyllä nykypäivän parhaat naiskiekkoilijat ovat ihan oikeita urheilijoita. Lisäksi Noora Rädyn huima esimerkki kertoo, mitä ennakkoluulottomuudella ja omien vahvuuksien hyödyntämisellä voi saada aikaan.
Amatöörilajin toinen puoli on, että koulu ja opiskelu on hyvin järjesteltävissä pelaamisen rinnalla. Itse kävin yläasteen liikuntaluokalla Espoossa ja lukioni Mäkelänrinteessä. Tytöille ei ollut omaa valmennusryhmää, mutta Karoliina Rantamäki ja minä olimme mukana poikien jäillä. Oli etuoikeus saada treenata säännöllisesti sellaisten pelaajien kuin Tuomo Ruutu, Ossi Väänänen, Kari Lehtonen ja Tomi Mäki kanssa. Syötöt olivat niin kovia, että oman keskittymisen oli parempi olla ihan siellä tapissa koko treenin ajan.
Urheilulukiossa kehityin valtavasti sekä pelaajana että urheilijana, ja laadukkailla aamutreeneillä oli varmasti iso merkitys siihen, että mahduin lukion ekaluokkalaisena mukaan Naganon olympiajoukkueeseen. Fiilis "Märskyssä" on ainutlaatuinen, ja tuona aikana tutustuin monen lajin urheilijoihin, joista sain elinikäisiä ystäviä. Tuolloin lukion tai akatemian aamuvalmennusta ei ollut monessa paikassa, mutta nykyään nuo treenit ovat järjestettävissä esimerkiksi jokaisella SM-sarjajoukkueen paikkakunnalla. Vaikka mahdollisuudet ovat vaihtelevia, on tämä oikein hyödynnettynä todella iso resurssi.
Lukion jälkeen minulle tuli mahdollisuus lähteä stipendin turvin jenkkiyliopistoon. Silloin suomalaisia naispelaajia oli ainoastaan Duluthissa. Onnistuin kevään MM-kisoissa ja sain tarjouksen useammasta paikasta. Valitessani koulua olin uudessa tilanteessa: kukaan lähipiiristäni ei tuntenut tuota maailmaa, joten en voinut kysellä vaihtoehdoista. Tämä oli vähän pelottavaakin, sillä jos teen itse valinnan, niin ketä sitten syytän, jos paikka ei olekaan hyvä!?
No, onneksi jälkikäteen ajateltuna Ohio State oli iteselleni nappivalinta, eikä katua ole tarvinnut. Tänä päivänä suomalaisia on ollut laajalti ympäri maata, vaihtoehtoisia ympäristöjä on monta erilaista, ja lähtijöille on tarjolla kokemuspohjaisia neuvoja niiltä, jota ovat eri yliopistoissa pelanneet.
Miten Emman hieno ura jatkui yliopistovuosien jälkeen? Miten naiskiekon tilanne on muuttunut tähän päivään mennessä? Sen voi lukea blogin toisesta osasta, joka julkaistaan torstaina kello 13.
