Joni Pitkänen. Nimi, joka ei kaipaa esittelyä suurelle suomalaiselle kiekkoyleisölle. Oman ikäluokkansa kiistatta lahjakkaimpia suomalaisia puolustajia.
Pitkäsen piti olla vastaus suomalaista jääkiekkoilua vaivanneeseen pulaan huipputason puolustajista moneksi vuodeksi. Sitä hän myös kieltämättä oli.
Kunnes koittivat loukkaantumiset.
Varmaa on sen sijaan se, että Pitkänen pystyy yhä hymyilemään kaiken sen jälkeen, mitä hän on kokenut.
Synkin niistä tapahtui huhtikuussa vuonna 2013. Pitkänen oli osallisena luistelukilvassa päätykiekkoon. Viattomalta kuulostavan tilanteen seuraukset olivat kaameat.
Pitkänen liukui luistin edellä kaukalon laitaan murtaen kantaluunsa.
Jokainen tilanteen nähneistä haluaisi varmasti pyyhkiä näyn tuskaisena jäänpinnassa kierivästä Pitkäsestä muististaan.
Vamman ei pitänyt alunperin pitää Pitkästä sivussa kolmea kuukautta pidempään. Toisin kuitenkin kävi. Viikot venyivät kuukausiksi, kuukaudet vuosiksi. Tilanne alkoi vaikuttaa pahalta.
Moni alkoi vähitellen epäillä Pitkäsen kykyä palata kaukaloon lainkaan. Pitkään jatkunutta hiljaisuutta seurasi vain uusi hiljaisuus. Ihmiset valmistautuivat mielessään jo Pitkäsen uran lopetuksen ilmoittavaan uutiseen.
Mitä vielä.
Ikitaistelija Pitkänen ei antanut periksi. Hän kuntoutti nilkkaansa tinkimättömällä asenteella. Taka-askeliltakaan ei ole vältytty, mutta Pitkänen ei luovuttanut.
Tulos on tässä: Raksila ja ennen kaikkea koko suomalainen kiekkoyleisö pääsee jälleen nauttimaan numero 44:n liidosta jäällä.
Ei ole varmaa, kestääkö Pitkäsen kantapää jatkuvaa pelaamista ammattitasolla kovasta kuntoutuksesta huolimatta.
Varmaa on sen sijaan se, että Pitkänen pystyy yhä hymyilemään kaiken sen jälkeen, mitä hän on kokenut.
Ja jos Pitkänen hymyilee, minäkin hymyilen.
Joni Pitkänen, nostan sinulle hattua.
