”Ei jumalauta. Ei. Jumalauta.” Ja jotain lensi seinään.
Näin aikusmaisesti otin vastaan tiistaisen A2-illan jääkiekko-osion.
Kesken kiihkeän Venäjä-keskustelun suomenvenäläisiltä vierailta kyseltiin, kumpaa joukkuetta he kannustavat näiden kahden maan kohdatessa jääkiekko-ottelussa.
Samassa kontektissa kysyttiin, kumman puolella he sotisivat, jos nyt vaikka sota syttyisi. ”Makaaberia” taisivat huutaa, no, kaikki – taas.
Ja kaikki häpesivät – taas.
Jääkiekkomme on täynnä sotaretoriikkaa. Se on (onneksi) Suomen nykysukupolville lähimpänä kansainvälistä taistelutilannetta. Oikean sodan tunteestahan me emme tiedä mitään. Olemme ainoastaan lukeneet ja kuulleet tarinoita siitä.
"Onhan se vulgaaria, kun Timo Jutilan päähän laitetaan sotakypärä. Jokaisesta tulokulmasta."
Sota on kuitenkin jotain niin suurta, että yhden pallopelin on mielestämme syytä pitää sopiva hajurako koko aiheeseen.
Mutta.
A2-illan loppuosiossa studioon tuotiin sotaveteraani Simo Helminen, joka pragmaattisuudellaan sai ainakin minut kyseenalaistamaan oman häpeäni.
Mitä minä oikeastaan häpeän, kun näen sotaretoriikkaa käytettävän jääkiekossa?
Samaa korsupuhettahan on arkemme pullollaan. Elinkeinoelämässä taistelumetaforat ovat jokapäiväisiä, poliittinen media leikittelee asemien pitämisellä aina vaalien aikana ja miesten sekä naisten väliset ”sukupuolitaistelut” käsittävät enemmän sotaretoriikkaa kuin TJ0-päivän känni.
Se, että häpeänkö minä jääkiekon sotaretoriikkaa itseni, Simo Helmisen kaltaisten veteraanien vai kansakuntani puolesta on aivan irrelevanttia. Sota on sotaa ja jääkiekko jääkiekkoa.
Onhan se vulgaaria, kun Timo Jutilan päähän laitetaan sotakypärä. Jokaisesta tulokulmasta.
Mutta onneksi me emme tiedä mitä se sotakypärä tarkoittaa. Se on vain vertauskuva.
PS. Tänään julkaistiin Teflon Brothersin tekemä virallinen MM-kisabiisi. Tyylilleen uskollista retoriikkaa, kun mukana on myös Tuntematon Korpilahti.
