Jääkiekko on puhetta ja parranpärinää, niin kentällä kuin myös sen ulkopuolella. Tuskin kukaan voi väittää, että Suomessa jääkiekon ympärillä käytävää keskustelua leimaisi empaattisuus. Päinvastoin, lätkäpuhe kytee usein tylyllä tavalla toteavana ja osoittelevana, kunnes aika ajoin keskustelu roihahtaa jopa vihapuheeksi.
Tämä tulkinnanvarainen termi on omiaan kuvaamaan niitä viestejä, joita useat Liiga-pelaajat ovat kertoneet saavansa.
Olemme kuluneen syksyn aikana saaneet lukea TPS-hyökkääjä Markus Nurmen julkaisemia tekstiviestejä, joissa häntä on haukuttu alatyylisesti, ja kehotettu muun muassa tappamaan itsensä. Nurmi ei ole suinkaan ainoa moista kohtelua saava Liiga-pelaaja.
"Se on paljon yleisempää kuin ihmiset kuvitteleekaan", totesi Lukon hyökkääjä Tarmo Reunanen IS:n haastattelussa viitaten saamiinsa törkyviesteihin. Aiemmin syksyllä hän itse sivalsi pelikentällä asiattomasti KalPan Juuso Mäenpäätä, mistä seurasi pelikieltoa.
Tämäkään tapaus ei ole ainoa lajissaan.
Jääkiekko ei ole kulttuurina irrallaan muusta yhteiskunnasta. Se tapa, jolla pelaajat ja valmentajat puhuvat, tai jolla media jääkiekkoa käsittelee, jalkautuu keskustelupalstoille sekä yksityisviesteihin ja palautteisiin.
Usein kärjistetysti.
Viime kuukaudet ovat osaltaan muistuttaneet myös jääkiekon inhimillisyydestä. Adam Johnsonin kuolema kentällä järkytti koko kiekkoilevaa maailmaa. Samoin Sanni Hakalan kaamea loukkaantuminen muistutti sekin ihmiskehon ja jääkiekon pelitilannenopeuden välisestä suhteesta.
Järkyttävien ja mieltä madaltavien tapausten saama empaattinen huomio kuorii kaikessa inhimillisyydessään näkyville sen, kuinka meillä on monin paikoin petrattavaa siinä, miten keskustelemme jääkiekosta ja sen parissa työskentelevistä ihmisistä silloinkin, kun kaikki on vielä hyvin.
Tänä päivänä meillä jokaisella on käytössä oma äänitorvi, johon voimme halutessamme huutaa valitsemallamme sävyllä.
Intohimo on hyvä ajuri, mutta vaatii kartturiksi suhteelisuudentajua ja toisinaan myös hyviä käytöstapoja. Vaikka peli rakentuu vastakkainasettelulle, on sen ytimessä silti tuntevia ihmisiä.
Empaattisuudelle on tilausta myös niinä hetkinä, kun peli ei piirrä selkeää rajaa elämän ja kuoleman välille. Se ei vähennä argumentin uskottavuutta, vaan ennemmin laajentaa sitä piiriä, jonka sisällä puhumme meille rakkaasta lajista.
Toivon kaikille meille jääkiekkoa hengittäville entistä rikkaampaa, laajempaa, ja ennen kaikkea toinen toisiamme aidosti kunnioittavaa keskustelukulttuuria vuodelle 2024!
