Luupää.
Näin kuvailee 60-vuotias Christian Ruuttu itseään toistuvasti reilun tunnin mittaisen haastattelun aikana. Hyvin varhainen kiekkomuisto kyllä puoltaa määritelmää.
– Pelasin 6-vuotiaana yhden ottelun korttelikiekkoa Chicago Blackhawksin joukkueessa Porissa, hävisimme 0–11 ja meidän maalivahti valittiin parhaaksi pelaajaksi. Lopetin lätkän siihen.
Toisaalta Ruuttu pelasi yhdeksän kautta NHL:ssä. Lisäksi hän on lähes 20 vuotta kestäneellä pelaajatarkkailijan urallaan toiminut kahden eri NHL-seuran Euroopan-kykyjenetsinnän johtajana, mikä on jyrkässä ristiriidassa esimerkiksi Kielitoimiston sanakirjan luupää-määritelmän kanssa, kun kyseessä on halventava ilmaus tyhmästä ihmisestä.
Tyhmää ihmistä ei nimittäin hyväksyttäisi Harvardin yliopistoon, jonne Ruuttu olisi 1980-luvulla voinut päästä.
– Kävin yksityiskoulua Bostonissa, ja Belmont Hillin joukkue ei hävinnyt yhtään ottelua koko kaudella. Turnaukset mukaan lukien pelasimme noin 40 ottelua. Se oli ihan uskomaton joukkue, David Jensen varattiin Hartford Whalersiin varausnumerolla 20. Jos arvosanat eivät olleet riittävän hyviä, ei päässyt pelaamaan.
– Olin saanut jo Harvardista hyväksymiskirjeen, mutta halusin pelata varman päälle ja kirjoittaa Suomessa ylioppilaaksi ennen kuin lähden takaisin.
Ruuttu kuitenkin päätyi pelaamaan Ässien liigajoukkueessa kaudella 1982–83, mikä Yhdysvaltain päässä katsottiin ammattilaisuudeksi. Mahdollisuudet Harvardissa opiskeluun sulivat Isomäen jäälle.
– Ei ollut ajatustakaan, että pelaisin Ässien liigajoukkueessa, kun tulin Bostonista takaisin. Päävalmentaja Antti Heikkilä otti mukaan liigajoukkueen harjoitusrinkiin. Minulla ei siihen aikaan vielä ollut agenttia tai muuta neuvonantajaa, eikä mitään tietoa, että Liigassa pelaaminen lasketaan ammattilaissopimukseksi.
80-luvulla jääkiekko ei Suomessa ollut kenellekään ainoa ammatti.
– Treenit oli muistaakseni neljältä tai viideltä, että töistä ehti. Päiväjäitäkin oli, mutta niihin päästiin vain me opiskelijat. Nykykiekkoilijoita kun varaustilaisuutta varten haastattelen, niin se tulee monelle yllätyksenä, että aikoinaan on käyty päivätöissä ja pelattu kiekkoa samaan aikaan. Aika paljon on jääkiekko siitä muuttunut.
Jäätyneitä varpaita ja porilaista huumoria
Ruuttu oli saanut uuden kipinän jääkiekkoon korttelikiekossa koetun murskatappion ja Ässissä pelatun tulokaskauden välillä.
– Aloitin jääkiekon aika myöhään. Ässiin liityin muistaakseni D2-junioreihin ja seuraavassa pelissä olin D1:ssä. Vaasan Sportia vastaan oli ensimmäinen junnupeli, sen muistan. Toisaalta ulkojäillä olin jatkuvasti eli koulun jälkeen skrinnarit jalkaan ja pelaamaan.
– Kurrin Jarin kanssa joskus mietittiin, mikä meitä kiekkoilijoina yhdisti, kun meillä oli reitit ammattilaisuuteen erilaiset. Jari oli organisoidussa joukkueessa ihan pienestä lähtien. Mutta se meitä yhdistävä tekijä oli jäätyneet varpaat.
Jääkiekon lisäksi Ruuttu harrasti monipuolisesti muuta urheilua.
– Harrastin tennistä, korkeushyppyä ja jalkapallo oli pitkään ykköslaji. C-junioreissa piti tehdä lajivalinta, koska siinä vaiheessa lätkä ja futis alkoivat mennä päällekkäin. Kavereiden mukana valitsin jääkiekon, eikä jalkapallon puolella ollut Porissa siihen aikaan esikuvia. Ässät oli se joukkue, jota ihmiset kävivät katsomassa.
Edelleen Ruuttu kaipaa liikkumiseensa jonkinlaista pelaamista.
– Tänä päivänäkään ei kiinnosta lähteä punttisalille tai lenkille, vaan joku peliväline pitää olla. On se sitten padelia, tennistä, futista tai lätkää ulkojäillä, mutta se on se peli, missä haluan hikoilla.
Ruutun ensimmäisiä kokemuksia Ässien liigajoukkueen kanssa oli harjoituspelireissu Porin ystävyyskaupunki Riikaan.
– Se oli nuorelle kundille iso juttu. Oltiin saatu kamat bussiin ja istuin minulle näytetylle paikalle, bussi kääntyi hallin pihasta alamäkeen ja Tauno Mäkelä kysyi edestä: "Hei Ruuttu, onko ollut hieno matka?" 50 metriä oltiin menty, ja heti alkoi porilainen huumori.
Muistikuviensa mukaan Ruuttu ei saanut yhtään peliaikaa ollessaan ensimmäisessä Ässien liigaottelussa mukana. Toisessakin pelissä hän muistelee istuneensa pitkään viltissä.
– Olimme Lukkoa vastaan tappiolla ja pääsin viimeisellä kympillä pelaamaan, tein muistaakseni tehot 1+2 ja voitimme pelin. Oli tärkeää, kun sain mahdollisuuden, että onnistuin heti. Luotto tuli onnistumisen mukana.
– Pelasin muutaman ottelun samassa ketjussa Juhani "Bruutta" Walleniuksen kanssa, ja Bruutta teki hattutempun muistaakseni heti toisessa pelissäni. Jouko Färd kysyi pelin jälkeen, koska viimeksi oli tehnyt hattutempun, niin Bruutta vastasi "ganalin jäällä".
Kova poika kieltäytymään
Ruuttu teki tulokaskaudellaan 15 maalia ja 33 pistettä 36 ottelussa. Tuolloin ei saanut syöttöpistettä , jos maali syntyi maalivahdin torjumasta kakkoskiekosta. Kakkossyöttöjäkin merkittiin vähemmän kuin nykyään, vaikka käytäntö oli alkanut SM-sarjassa vuonna 1967.
– Aika nopeasti pääsin Arto Javanaisen ja Kari Makkosen keskelle. Javanaisen kanssa vietin paljon aikaa jo ennen kuin pelasin samassa ketjussa. Sehän oli nuorelle pojalle hyvä paikka: Makkonen oli tasainen suorittaja ja Javanainen käsittämätön maalintekijä. Toiselle kaudelle tuli vielä puolustajapariksi Tapio Levo ja Harry Nikander, niin ei siinä tarvinnut kuin pysyä vauhdissa mukana.
Ruuttu pysyi niin hyvin vauhdissa mukana, että oli kahdella ensimmäisellä kaudellaan Ässien toiseksi paras pistemies Javanaisen jälkeen ja kaudella 1983–84 koko pistepörssin kolmas Javanaisen ja Matti Hagmanin perässä.
Kovien tehojen kyljessä tuli myös kovapäistä käyttäytymistä.
– Mua ei huimannut yhtään, mähän olin kukonpoika. Pyydettiin esimerkiksi viemään Levon varusteet kuivuriin, niin vastasin, että vieköön itse. Oliko se sitten henkistä vahvuutta vai sitä näyttämisen halua, etten ala kenenkään palvelijaksi.
monelle Nykykiekkoilijalle tulee yllätyksenä, että aikoinaan on käyty päivätöissä ja pelattu kiekkoa samaan aikaan.
– Työmäärästä ei kukaan päässyt sanomaan, sillä joka ilta taistelin viimeiseen asti. Ja aika nopeasti muut ympärillä luovuttivat, kun huomasivat, ettei tätä päätä kovin helpolla käännetä. Javanaisen kanssa olimme läheisiä ystäviä ja samanlaisia luupäitä.
Kolme kautta Ässissä tuottivat 153 tehopistettä 122 ottelussa, SM-hopean vuonna 1984 ja MM-kisapaikat sekä alle 20-vuotiaiden maajoukkueeseen että Leijoniin. Kaudeksi 1985–86 porilainen lähti kuitenkin Helsinkiin IFK:n riveihin.
– Porista oli lähdettävä ylioppilaskirjoitusten jälkeen, koska siellä ei ollut silloin yliopistoa. Ulkomaillakin olisi ollut ottajia, mutta olin hakenut Hankenille ja päässyt varasijalle. Ruotsinkieliseen kauppikseen pääsin sisään ja tein NHL-sopimuksen päivää ennen kuin HIFK-sopimuksen.
– NHL-sopimuksessa oli pykälä, että lähden heti SM-liigakauden päätyttyä Buffaloon. Sabres kuitenkin putosi pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella, niin pääsin Moskovan MM-kisoihin 1986.
Ruuttu oli myös HIFK-paidassa pistepörssin kolmas, ja parin vuoden takaisen NHL-varauksen konkretisoituminen alkoi lopulta häämöttää.
– Olin kieltäytynyt NHL-sopimuksesta kolme kertaa, ja Sabresin GM Scotty Bowman oli luvannut henkilökohtaisesti varmistaa, etten koskaan pelaisi NHL:ssä. Ajattelin sitten, että käyn koulua ja pelaan Suomessa.
– En menettänyt yöuniani, kun en tiennyt, kuka Scotty Bowman on. Enkä esimerkiksi tiennyt, että minut oli varattu NHL:ään ennen kuin sopimustarjous tuli postissa Poriin. Se oli oranssi haitaripaperi, joka aukesi 8-sivuiseksi ja viimeisellä sivulla oli rahasumma. Lueskelin sitä ja yritin ymmärtää, mutta oli aika monimutkaista kieltä.
Koska Ruutulla ei ollut tuolloin vielä agenttia, hän ei allekirjoittanut sopimusta ensimmäisellä yrittämällä.
– Don Baizley tuli muistaakseni varaukseni jälkeen kesällä Poriin, ja otin hänet agentikseni. Pekka Rautakallio HIFK-vuonna oli sellainen isämäinen tyyppi ja kertoi NHL:stä ja mitä on odotettavissa. Kiitos siitä Pekalle.
– Lopulta Sabresista kuitenkin suostuttiin ehtoihini, mutta minun piti allekirjoittaa sopimus samana päivänä.
Luupää lensi Buffaloon
Kaudella 1986–87 Ruuttu oli yksi 17:stä suomalaisesta NHL:ssä pelanneesta pelaajasta. Kurri ja Esa Tikkanen olivat tuolloin suurimmat suomalaistähdet, mutta esimerkiksi Petri Skriko oli tehnyt edellisellä kaudella 38 maalia ja Ilkka Sinisalo 76 pistettä 74 pelissä.
– Tienraivaajia oli paljon: Veli-Pekka Ketola ja Heikki Riihiranta jo WHA:ssa, Hagman, Sinisalo, Risto Siltasta ei saa unohtaa, Markus Mattsson maalivahdeista ja moni muu. He ovat antaneet nuorille kiekkoilijoille esimerkin, että Pohjois-Amerikassakin voi pelata.
Kauden aikana oli yhteydenpitoa suomalaisten kesken.
– Pelien jälkeen Suomi-pojat menivät yhdessä syömään, kun kukaan ei liikkunut omalla koneella. Alkuverryttelyissä sovittiin vaivihkaa tapaamiset.
Ruutun NHL-pelit olivat itse asiassa vähällä loppua jo ennen kuin pääsivät alkuunkaan.
– Syksyllä -86 lähdin Buffaloon ja olin vähällä tulla saman tien takaisin. Meillä oli valmis sopimus, joka oli yksisuuntainen, mutta seura yritti vielä saada sitä kaksisuuntaiseksi. Olin menossa Finnairin koneeseen, kun Bowman ilmoitti, että sopimus on yksisuuntainen, kuten alunperin oli sovittu.
Ruuttu muistuttaa Bowmanin olleen tunnettu psykologisista peleistään.
– Olin hänen luonaan kylässä ja pelaamassa golfia, mutta harjoitusleirin alettua hän ei enää tuntenutkaan minua, vaan täällä oli "joku eurooppalainen". Paluu arkeen tapahtui aika nopeasti.
– Kun Mike Foligno haki minut ensimmäisiin jääharjoituksiin, ja kerroin olleeni Bowmanin luona illallisella, Foligno meinasi ajaa ojaan.
Yksi NHL:n tunnetuimpia käytäntöjä on, että uudelle pelaajalle annetaan seuralta erikseen lupa hankkia vakituinen asunto vasta, kun pelaajaan luotetaan riittävästi ja tämän katsotaan kuuluvan vakituisesti kokoonpanoon.
Luupääksi tunnustautuva Ruuttu ei tulokkaanakaan tällaiseen perinteeseen taipunut.
– Hankin asunnon Phil Housleyn naapurista, kun kautta oli pelattu muutama viikko. Bowman kysyi kerran aamujäillä, missä sillä hetkellä asuin. Hän hermostui tiedosta ja huusi, kuka oli antanut luvan hankkia asunnon.
– Olin sitä ennen jo sanonut Bowmanille haluavani ylivoima-aikaa tai minut voi lähettää AHL:ään, mutta en tullut istumaan. Se ei mennyt Bowmanille kovin hyvin läpi, mutta pääsin Housleyn kanssa ylivoimaviisikkoon viivamieheksi. En ollut koskaan aiemmin pelannut viivalla.
80 maalin NHL-kausi ja siirto Winnipegiin jäivät toteutumatta
Ruutun vuosina Liigassa pelattiin 36 ottelua ja pelaajat olivat puoliammattilaisia, joten siirtyminen 80 ottelun runkosarjaan ja täysammattilaisuuteen oli yksi muutos Suomeen verrattuna.
– NHL:ssä ymmärsin heti, ettei ollut mitään merkitystä, kuinka olin pelannut Euroopassa tai maajoukkueessa. Olin eurooppalainen, joka oli tullut viemään jonkun pohjoisamerikkalaisen työpaikan. Kunnioitusta sai vain tekemällä tulosta jäällä eikä auttanut, vaikka olisi kopissa ollut kuinka hyvä jätkä.
– Sen oppi NHL:ssä, että häviäminen on raakaa. Suomessa häviäminen oli tuntunut pahalta, mutta NHL:ssä häviäminen tarkoitti muutoksia joukkueessa. Pelaajia liikkuu NHL:n ja AHL:n välillä, pelaajia kaupataan, valmentajia vaihdetaan. Isoin ero Liigan ja NHL:n välillä oli häviämisen raakuus. Vanhan sanonnan mukaan "losing is a business, winning is fun".
Ruuttu sai ensimmäisessä NHL-pelissään laidoilleen Gilbert Perreault'n ja Wilf Paiementin. Perreault oli ykkösvaraus vuodelta 1970, joka teki NHL-urallaan yli 1 300 pistettä, voitti Calder Trophyn ja Lady Byng Trophyn, on valittu Hockey Hall of Fameen, ja Sabres on jäädyttänyt hänen pelinumeronsa.
Paiement puolestaan oli Kansas City Scoutsin kakkosvaraus vuodelta 1974, joka pelasi neljä yli 30 maalin kautta ja oli tehokkaimmalla kaudellaan koko sarjan pistepörssin neljästoista.
– Perreault syötti ensimmäisen NHL-maalini, joka oli vielä alivoimalla. Hän teki kaiken työn, ja minä sain lyödä takatolpalta tyhjiin. Runkosarjassa pelattiin silloin 80 ottelua, ja Perreault tuli avausmaalini jälkeen sanomaan, että teen tällä kaudella 80 maalia. Se oli hänen huumoriaan.
Tulokaskaudellaan Ruuttu teki tehot 22+43, joilla suomalainen ylsi tulokkaiden pistepörssissä kolmanneksi – edellä olivat Luc Robitaille ja Jimmy Carson. Ruutun kanssa Belmont Hillissä pelannut ja ensimmäisellä kierroksella varattu David Jensen pelasi ainoan edes puolikkaan kautensa eli 46 ottelua tehoin 8+8.
– Mulla ei koskaan ollut tunnetta, etten pärjäisi NHL:ssä. Ehkä en ajatellut sitä työnä, vaan pelaaminen oli kivaa.
olin kukonpoika, kun Pyydettiin esimerkiksi viemään Levon varusteet kuivuriin, niin vastasin, että vieköön itse.
Ruuttu sai jatkossakin pelata varsin meritoituneiden pelaajien kanssa.
– Sabresissa ketjukaverini olivat useimmiten Dave Andreychuk ja Foligno tai Scott Arniel ja Rick Vaive.
Andreychuk on jälleen Hockey Hall of Fame -pelaaja, joka johti pitkään NHL:n kaikkien aikojen ylivoimamaalitilastoa, kunnes Aleksandr Ovetškin ohitti hänet. Foligno kuului vuosia Sabresin kapteenistoon ja hän oli parhaimmillaan myös erinomainen maalintekijä. Vaive oli ensimmäinen 50 maalia kaudessa tehnyt Toronto Maple Leafs -pelaaja.
– Erityisellä lämmöllä muistan Housleya, koska hänen ansiostaan pääsin tähdistöotteluun 1988. Hänen hyökkäävä pelityylinsä ja loistava peliälynsä tuotti minullekin pisteitä. Lisäksi asuimme naapureina ja vietimme paljon aikaa yhdessä.
Huipputehokas puolustaja Housley on Sabresin kaikkien aikojen pistepörssissä viidennellä sijalla – koko uransa aikaisella pistemäärällä yhdysvaltalainen olisi toisena Perreault'n jälkeen, mutta Housley kaupattiin Winnipeg Jetsiin kesällä 1990.
– Mun piti alun perin siirtyä samassa kaupassa Housleyn kanssa ja vaihdossa olisi tullut Dale Hawerchuk ja Dave Ellett. Kieltäydyin kuitenkin lähtemästä Winnipegiin. Ei pidä ymmärtää väärin, minulla ei ollut mitään Winnipegiä vastaan.
– Olin juuri tullut Suomeen, kun Alpo Suhonen soitti ja kertoi tällaisen kaupan olevan tulossa. Olisin toivonut lojaalisuutta, että omasta seurasta olisi kerrottu asia ensin. Kieltäytymiseni jälkeen kauppaa muutettiin, ja ketjukaverini Arniel lähti Housleyn kanssa Jetsiin.
Hengenvaarasta käytännön piloihin
Sabresin historiassa 22. maaliskuuta vuonna 1989 on omalla tavallaan merkittävä päivä, sillä tuolloin maalivahti Clint Malarchuk selvisi hengissä saatuaan kenttäpelaajan luistimesta osuman kaulaansa – samankaltaiseen vammaan menehtyi viime lokakuussa Iso-Britannian pääsarjassa Adam Johnson.
– Olin vaihtoaitiossa, kun Clintin kaulaan osui luistin. Katsoin, kun huoltajamme Jim Pizzutelli ja Rip Simonick hyppäsivät laidan yli ja lähtivät pelastamaan henkeä. Ilman heitä kahta Clint ei tänä päivänä olisi hengissä.
– Erää oli silloin nelisen minuuttia jäljellä ja muistan, että kysyimme vastustajan valmentajalta, jos olisimme pitäneet siinä kohtaa erätauon ja pelanneet 24 minuutin erän seuraavaksi. Se ei kuitenkaan heille käynyt.
Ruutun mukaan tilannetta ei joukkueen sisällä sen enempää käsitelty, vaikka joukkuekaverin tilasta oli huolta.
– Meillä oli joukkueessa psykologi, kävin häntä tapaamassa ja vein kilttinä poikana omenan ennen kuin alkaisimme keskustella. Hän kuitenkin sanoi, ettei ole tarpeen keskustella. Siis ihan hyvässä hengessä. Ehkä hän näki, että olen sen verran luupää, etten tarvinnut apua.
Emme olleet yhtä hyviä urheilijoita kuin urheilijat tänä päivänä
– Joukkueessa oli myös pappi, joka tuli pelien jälkeen pukuhuoneeseen. Luulen, että hän oli omistajien perhetuttu tai jotain, mutta seuran papiksi häntä kutsuttiin. Papin kaapu ja liperit oli päällä, kun hän tuli koppiin. Mulla on kuva meistä kahdesta, mutta en käynyt ripittäytymässä.
Koska nykypäivänä suursuosion saavuttaneet mausteiset kanansiivet on konseptina kehitetty Buffalossa Anchor Barissa, en voi jättää kysymättä Ruutun kokemuksia.
– En käynyt Anchor Barissa, koska lempipaikkani kanansiipien suhteen on tänäkin päivänä Gabriel's Gate.
Kysymys kanansiivistä saa Ruutun vertailemaan omia pelivuosiaan nykykiekkoilijoiden elämäntapaan.
– Emme olleet yhtä hyviä urheilijoita kuin urheilijat tänä päivänä, eli treenien jälkeen mentiin aina yhdessä lounaalle. Siivet meni alkupalana oikein hyvin. Me olimme enemmän kimpassa kuin kiekkoilijat tänä päivänä.
– Vieraspeleihin esimerkiksi mentiin reittilennoilla ja pyrimme olemaan kaupungissa peliä edeltävänä iltana eli silloin käytiin kundien kanssa syömässä. Samoin pelien jälkeen yleensä jatkettiin matkaa vasta seuraavana aamuna.
Lentomatkat olivat Ruutun mukaan herkullinen ympäristö käytännön piloille.
– Jos nukahdit, niin takuulla oli partavaahtoa päässä tai kengännauha kiinni jossain tuolissa. Kenkiä ei voinut ottaa pois jalasta, koska sitten olisi pitänyt sukkasillaan lähteä koneesta. Räntäsateessa moni on kävellyt sukkasillaan linja-autoon, missä aikaisintaan sai kengät takaisin. Reittilennolla oli muillakin matkustajilla hauskaa katsella sitä touhua.
Vapaan agentin kompensaatioksi maailman paras maalivahti
Ruuttu pelasi Sabresissa kuusi kautta, minkä jälkeen hän oli tuon ajan NHL:ssä vapaa neuvottelemaan sopimuksesta muiden seurojen kanssa. Ero nykyiseen vapaa agentti -käytäntöön oli kuitenkin merkittävä.
– Olin free agent with compensation, kun siirryin Chicago Blackhawksiin. Donin kanssa kävimme neuvotteluja neljän, viiden seuran kanssa ja Blackhawksin kanssa tein sopimuksen. Kompensaatiokseni sovittiin Dominik Hašek.
– Hän oli Blackhawksissa jäänyt Eddie Belfourin kakkoseksi, niin hän siirtyi Sabresiin. Kausi 1992–93 näytti mun kannalta hyvältä, kun Grant Fuhr oli Sabresin ykkösvahti. Siitä eteenpäin se siirto alkoi näyttää Sabresille paremmalta.
Hašek voitti kaudella 1993–94 ensimmäisen kuudesta Vezina Trophystaan, lisäksi tšekkivahti voitti muun muassa kahdesti arvokkaimman pelaajan Hart Trophyn, kaksi Stanley Cupia, ja hänet on myös valittu Hockey Hall of Fameen.
Ruuttu kuitenkin suhtautuu asiaan huumorilla ja kertoo Hašekin kanssa vuosien varrella naureskelleensa yhteisellä historialla.
– Kun tulin Chicagoon, joukkue oli edellisenä keväänä pelannut Stanley Cupin finaaleissa. Joukkue oli kypsempi ja kokeneempi kuin Buffalossa, lisäksi on syytä muistaa, että kyseessä oli original six -seura. Viihdyin todella hyvin, kuuluin kokeneena pelaajana niin sanottuun johtoryhmään ja opin kapteeni Dirk Grahamilta todella paljon johtajuudesta.
– GM Mike Keenan ja ensimmäistä kauttaan NHL:ssä päävalmentajana toiminut Darryl Sutter loivat joukkueeseen korkean vaatimustason, Bowmanin kanssa olin jo tottunut vastaavaan. Pelasin Greg Gilbertin ja Dirk Grahamin kanssa. Sutter tykkäsi hajottaa ketjuja, mutta me olimme kimpassa puolitoista vuotta.
Lisäksi Ruuttu kertoo osan pelaajista olleen ennestään tuttuja, koska hän oli Sabresissa ollut kuusi vuotta NHLPA:n pelaajaedustaja ja oli tutustunut sitä kautta.
– Me pelaajat olimme 90-luvulla lakossa ennen työsulkua, muistaakseni viikon tai kaksi. Joka tapauksessa Pentti Matikainen oli Leijonien päävalmentajana katsastamassa pelaajia MM-kisoihin eikä hän tainnut nähdä peliäkään, kun reissu osui lakon ajalle.
Lakko, työsulku ja viimeiset NHL-pelit
NHL-pelaajien lakko toteutui 10 päivän ajan huhtikuussa 1992.
– Pelaajayhdistys sai silloin paljon koulutusta, mistä raha NHL:lle tulee, millaista kirjanpito on ja niin pois päin, jotta näkisimme, miten haluamme kakun jaettavan. Kun 1994–95 oli työsulku, niin meitä oli yllättävän monta, jotka eivät olisi ottaneet sitä sopimusta.
– Silloin tuli tulokkaiden palkkakatto, mikä yleensä tarkoitti, että yli 30-vuotiaille vapaille agenteille tulee lähtö. Ja siihen aikaan yli 30-vuotiaista ajateltiin, että he ovat jo menneen talven lumia.
Ruuttu kertoo esimerkkinä, kuinka hänen ketjukaverinsa Vaive teki kauden 1990–91 runkosarjassa 25 maalia, mutta hän ajatteli, ettei kukaan enää palkkaa häntä, koska hän oli tuolloin 32-vuotias.
– Ja lakosta tuli jonkinlaista katkeruutta omistajilta pelaajayhdistystä kohtaan. Meidän omistaja esimerkiksi laittoi lakon minun piikkiini. Vastasin sitten olevani melkoisen vaikutusvaltainen, kun ainoana eurooppalaisena pelaajaedustajana sain lakon aikaan.
Ruuttu myös muistuttaa, että jos Wayne Gretzky olisi kieltäytynyt osallistumasta, lakko ei ehkä olisi toteutunut.
– Gretzky oli juuri siirtynyt isolla rahalla Los Angeles Kingsiin, jai hän oli tärkeä pelaaja tuomaan kotipeleistä rahaa. Mutta hän oli solidaarinen muita pelaajia kohtaan ja tuki enemmistön päätöstä.
Työsulkukaudella Ruuttu pelasi monen muun NHL-pelaajan tavoin alkukautta Liigassa.
– Kun työsulkukauden harjoitusleiri alkoi, mulla oli joku tauti, johon sain sulfaa sisältävää lääkettä. Sitten nousi korkea kuume ja kroppa oli aivan punainen. Olin ollut varmaan viisi päivää 40 asteen kuumeessa, kun yritin ottaa yhteyttä seuran lääkäriin. Sain vastauksen, että työsulun takia hän ei voi olla missään tekemisissä.
– Hakeuduin toiselle lääkärille, ja kävi ilmi, että olen sulfalle allerginen. Olin siitä sairastelusta niin poikki, etten jaksanut sataa metriä kunnolla kävellä. Ja sitten tuli tieto, että lähdetään Suomeen pelaamaan lätkää. Jos olisin ollut järkevä, en olisi lähtenyt, vaan olisin hoitanut itseni kuntoon.
lakosta tuli jonkinlaista katkeruutta omistajilta pelaajayhdistystä kohtaan, Meidän omistaja esimerkiksi laittoi lakon minun piikkiini.
Kun NHL-kausi lopulta käynnistyi, Ruutulle koitti ensimmäinen kontrolloimaton siirto, kolmas NHL-seura ja viimeiset pelit tarunhohtoisessa.
– Sitten kun palasin Chicagoon, ja NHL-kausi alkoi, ilmoitin Darryllille, että pelaajakauppa sopii. Se oli ensimmäinen kerta, kun en tiennyt, mihin olen menossa. Ja Vancouveriin sitten päädyin.
– Seuraavana kesänä sain vielä sopimustarjouksia monelta seuralta, New York Islanders taisi olla lähimpänä. Se oli taloudellisesti houkutteleva tarjous, mutta Islanders ei silloin ollut hyvä joukkue.
Myös perhesyyt vaikuttivat, ettei Ruuttua kiinnostanut enää lähteä Pohjois-Amerikkaan.
– Seuraavana vuonna Pat Quinn pyysi takaisin Vancouveriin, kun olimme World Cupissa Ottawassa. Olin kuitenkin jo suullisesti sopinut pelaavani sen kauden Sveitsissä. HIFK-kauden jälkeen sain vielä Nashville Predatorsilta tarjouksen, mutta olin siinä vaiheessa jo alkanut suunnitella pelaajauran lopettamista, niin kieltäydyin kohteliaasti.
Vankilasäännöillä hävitty mestaruus
Kauden 1995–96 Ruuttu pelasi Elitserieniä Västra Frölundassa.
– Neuvottelin ruotsalaisseuroista Färjestadin ja Frölundan kanssa, ja Sabres-vuosien pelikaverini Calle Johansson houkutteli minut Frölundaan, kun hän oli Göteborgista kotoisin. En ottanut ennakkoon selvää, että seura oli edellisenä keväänä ollut karsinnoissa.
Muistelen lukeneeni vuosituhannen vaihteen Jääkiekkolehdestä haastattelun, jossa Ruuttu olisi vastannut joukkueelle asetettuun tavoitteeseen päästä pudotuspeleihin, ettei mitään muuta kannata tavoitella kuin mestaruutta. Tässä haastattelussa Ruuttu ei suoraan tätä kommentoinut, mutta muisteli Göteborgin-vuottaan muuten vuolaasti.
– Meillä oli ulkomaalaisvahvistuksia mun lisäksi Petteri Nummelin ja Marko Jantunen, ja kauden aikana me kasvoimme hyväksi joukkueeksi. Uskon, että olisimme voittaneet mestaruuden, jos finaaleissa ei olisi ollut niin paljon loukkaantumisten takia poissaoloja.
– Muistaakseni Nummelinilla oli jo kolmas aivotärähdys finaalien aikana. Finaaleissa Luulajaa vastaan oli vankilasäännöt, ja heiltä yksi pelaaja jahtasi pelkästään Nummelinia kyynärpää ylhäällä. Kyllä mä näen, että Frölundan kasvu nykyiseksi suurseuraksi lähti tuosta kaudesta.
Kaudeksi 1997–98 Ruuttu palasi Suomeen ja voitti HIFK:ssa mestaruuden. Sen jälkeen vielä kausi Bluesissa, välivuosi ja Espooseen toimistohommiin.
– Bluesissa oli mielenkiintoiset ja opettavat vuodet GM:nä, mutta tänä päivänä tekisin joitain asioita toisin. Totta kai tässä on ymmärrys lisääntynyt, kun olen 20 vuotta ollut NHL:ssä töissä.
– Duuni Bluesissa oli kokopäiväistä, enkä olisi sitä varmaan yhtään enempää jaksanut. Työpöydälläni oli jäähallin asioita, junnupuolta, rahankeruuta, niin järjestäisin organisaation ihan eri tavalla.
Johtava kykyjenetsijä ja lupaava visailija
Ruuttu on toiminut Los Angeles Kingsin Euroopan-kykyjenetsinnän johtajana yli kymmenen vuotta, ja pelaajatarkkailijana hän aloitti lähes 20 vuotta sitten Phoenix Coyotesissa – siinäkin organisaatiossa hän toimi Euroopan-toimintojen johtajana usean vuoden ajan.
– Gretzky pyysi minua heille hommiin jo kerran aiemmin, mutta silloin kieltäydyin, kun Bluesissa oli niin paljon töitä. Kun sitten lopetin Espoossa, ja kysyttiin uudelleen, niin suostuin. Enkä tiennyt yhtään, mitä kykyjenetsintä on. Piti opetella uusi asia, ja olin Coyotesin ainoa kykyjenetsijä Euroopassa oikeastaan koko sen seitsemän vuotta.
– Kingsissä mulla on viis kundia Euroopassa, itse käyn peleissä sekä Euroopan sarjoissa että Pohjois-Amerikassa. Kaikki kisat kierretään kimpassa ja yritetään löytää se meille sopivin pelaaja. GM Rob Blakella on viimeinen sana, kenet varataan. Enemmän hän ehkä ohjaa meidän työtä ja sanoo, että tarvitaan vasemmalta laukova pakki tai jotain vastaavaa.
Sen oppi NHL:ssä, että häviäminen on raakaa.
Suomalaisen kykyjenetsinnän pioneeria, Matti Väisästä, Ruuttu kehaisee spontaanisti.
– Kykyjenetsintä on muuttunut älyttömästi Väisäsen vuosista, kun hän oli ainoa koko Euroopassa. Enkä voi ymmärtää, kuinka hän on löytänyt ilman tietokoneita ja nettiä oikeisiin paikkoihin. Hatunnosto, millaisen työn hän on tehnyt.
– Toki vaatimustaso oli silloin matalampi Euroopan suhteen. Tänä päivänä jokaisella joukkueella on kolmesta kuuteen jätkää Euroopan sarjoissa, joillain on lähemmäs kymmenen. Lisäksi on videot ja analytiikka.
Ruuttu aloitti Kingsissä kaudella 2011–12, ja kausi päättyi seuran ensimmäisiin kannujuhliin. Myös Ruuttu on saanut viettää päivänsä himoitun pokaalin kanssa.
– Olen saanut kaksi kertaa viettää päivän Stanley Cupin kanssa. Vuonna 2012 omistaja Philip Anschutz lähetti kannun mulle erikseen syyskuussa. Kiitin totta kai kunniasta ja pidin juhlat, joihin kutsuin muun muassa suomalaisia Stanley Cup -voittajia.
– 2014 kannu tuli Suomeen Venäjältä, missä se oli Vjatšeslav Voinovin tykönä. Täältä se jatkoi matkaa Marián Gáboríkille Trenčíniin.
Tässä vaiheessa haastattelua Ruuttu päätti ottaa kysyjän roolin ja heitti suorastaan pubivisakysymyksen.
– Keiden pelaajien mukana Stanley Cup meni monena vuonna peräkkäin Trenčíniin?
Haarukoimme yhdessä Marián Hossan Blackhawksin mestaruuksista vuosina 2010, 2013 ja 2015, Zdeno Cháran ja Boston Bruinsin vuodelta 2011 sekä Gáboríkin Kingsistä 2014.
Tomáš Kopecký itse asiassa aloitti Trenčín-trendin vuonna 2008, kun Detroit Red Wings voitti. Vuonna 2009 Pittsburgh Penguinsia edustanut Miroslav Šatan jatkoi Stanley Cupin Trenčín-vierailuja. Vuosi 2012 jäi välistä, mutta seitsemät kannujuhlat vuosina 2008–15 on kova saavutus alle 60 000 asukkaan kaupungille.
Juttua muokattu 28.3. klo 14.44: Korjattu kakkossyöttöjen käytäntöä Ruutun liigauran ajalta.