Hädin tuskin elämäkerta − ”Jere” on pelkkää päihteillä rehentelyä

LIIGA, MAAJOUKKUE, NHL, KHL / Artikkeli
Aki Linnanahde kirjoitti Jere Karalahden elämäkerran "Jere".
Kuva © Jan Lönnberg
Jere Karalahden uraan ja elämään on mahtunut kohuja ja käänteitä. Siksi on erityisen harmillista, että Karalahden elämäkerta ”Jere” keskittyy päihteidenkäyttöön − vieläpä varsin myönteisellä näkökulmalla.

Jere Karalahden elämäkerrasta kohistiin jo ennen julkaisua, ja kirjan ilmestymisen jälkeen ei julkiseen keskusteluun juuri muita aiheita mahtunutkaan. Oma ajatukseni "Jeren" luettuani on, että onneksi en joutunut kirjasta maksamaan mitään.

Toimittaja Aki Linnanahteen kirjoittama kirja nimittäin täyttää hädin tuskin elämäkerran kriteereitä. Enimmäkseen "Jere" tuntuu jääkiekkomaailmaan sijoitetulta Juoppohullun päiväkirjalta – tosin Karalahti ei enää teini-iän kokeilujen jälkeen ole tyytynyt pelkkään alkoholiin, vaan kokeillut ja käyttänyt säännöllisesti eri huumeita.

Inhimillisempi ja syvempi kuva Karalahdesta syntyy vasta kirjan loppupuolella, kun ihmissuhteet nousevat päihteiden ohi Karalahden elämän keskipisteeksi. Parisataa ensimmäistä sivua kirja keskittyy kuvaamaan Karalahden päihteidenkäyttöä ja siitä johtuvaa erilaista asioiden mokaamista.

Karalahti ei mitenkään peittele päihteiden mukanaan tuomia lieveilmiöitä, kuten rikollisuutta, talousvaikeuksia ja terveysongelmia. Rehellisyys on kuitenkin eri asia kuin rehentely.

Poikkeusyksilö

"Jere" kuvaa Karalahden olevan ihmisenä poikkeuksellisen herkkä ja jääkiekkoilijana ainutlaatuisen hyvä. Jälkimmäinen tuodaan toistuvasti esille kertaamalla Karalahden saavutuksia, joista merkittävimpinä esimerkkeinä käytetään puolustajien pistepörssin voittoa vanhimpana liigapelaajana ja MM-kisakomennusta vanhimpana leijonapelaajana.

Herkkyyttä on vaikeampi havaita, kun päällimmäinen mielikuva Karalahdesta on elämäkerran perusteella erityiskohtelua odottava ja vastuutaan pakoileva uhriutuja, joka kuittaa tekemänsä virheet rahalla eikä mietikään oman käytöksensä muuttamista.

Esimerkiksi NHL-uransa päättymisestä Karalahti ottaa syyt niskoilleen, mutta heti sivulauseessa kuitenkin kyseenalaistaa hoito-ohjelman ja tuo esille omalla kohdallaan paremmin toimivan vaihtoehdon.

Karalahden tarinaa vertaa väkisinkin toiseen päihdeongelmista huolimatta tehokkaan uran luoneeseen kiekkoilijaan, Marko Jantuseen.

Kaksikon elämäkerroissa on kuitenkin dramaattinen sävyero. Jantunen katuu valintojaan ja tiedostaa ongelmansa. Karalahti ihannoi rokkitähden elämää eikä kirjan perusteella ymmärrä addiktioitaan − kohdistuivat ne sitten päihteisiin, uhkapeleihin tai ylensyöntiin.

Kostea tarina hölskyy onttouttaan

Kirja kuvaa Karalahden uraa ja elämää tämän omasta näkökulmasta. Joidenkin lukujen alkuun on koottu sitaatteja pelikavereilta ja muilta vaikuttajilta uran varrelta. Näin on ilmeisesti haluttu synnyttää illuusio Karalahdesta tarinan kertojana.

Omassa puheenvuorossaan Linnanahde kiittää kaikkia tarinan kerrontaan osallistuneita, koska "Jere ei olisi muistanut puoliakaan". Olisi ollut sekä rehellisempää että toimivampaa tuoda enemmän esille haastateltujen omaa ääntä.

Parhaimmillaan "Jere" on kertoessaan anekdootteja pukukopista, vaihtoaitiosta ja sopimusneuvotteluista. Yhtä kiekkoon liittyvää herkkupalaa kohti joutuu kuitenkin kahlaamaan liikaa läpi päihdehuuruista sekoilua.

Vaikka päihteet olivatkin Karalahden elämässä isossa roolissa, olisi elämäkerrassa suotavaa tuoda kohdehenkilöstä esiin laajempi kokonaiskuva. Tässä Linnanahteen ja Karalahden yhteistyö ei millään tasolla onnistunut.

Luettuani "Jeren" on mielikuvani päihdeongelmaisesta ihmisestä vain vahvistunut. Pari uutta tiedonmurua sentään sain, mutta ne olisivat mahtuneet vaikka muutamaan tviittiin.

Kirjan kirjoittaminen näistä lähtökohdista on sekä tekijöiden että lukijoiden ajan haaskausta.

Aki Linnanahde (2017): Jere. WSOY. 335 s.

» Lähetä palautetta toimitukselle