Jukka Jalosen pelitavan peruspilarina ovat rintamahyökkäykset. Leijonien koko hyökkäyspelaaminen perustuu siihen, että hyökätään kolmelta kaistalta rintamassa. Ne yhdessä lyhytsyöttöjen kanssa tuottavat parhaan mahdollisen hyökkäyspelinopeuden.
Leijonat tykitti rintamahyökkäyksiä Valko-Venäjää vastaan kovalla tahdilla erityisesti toisessa erässä. Koko ottelun aikana Leijonat hyökkäsi onnistuneesti rintamassa kolmelta kaistalta 34 kertaa.
Huomionarvoista on se, että peräti 56 prosenttia rintamahyökkäyksistä syntyi nopean hyökkäykseenlähdön seurauksena. Se kertoo koko viisikon hyvästä pelinopeudesta ja reagoinnista.
Suomi käytti loistavasti koko kentän leveyttä ja kaikkia syöttösuuntia hyväkseen. Puolustaja avasi peliä tasaisesti niin painolliseen kuin painottomaankin laitaan ja keskikaistalle.
Ei kuitenkaan riitä, että levittäydytään koko kentän leveydelle. Syöttöjen ja liikkeiden ajoituksien täytyy olla kunnossa, jotta hyökkäys etenee. Suomi toteutti sitäkin pääosin hyvin.
Ehkä suurin ongelma hyökkäyspelaamisen osalta oli ykkösketjulla. Sen laitahyökkääjät, Mikko Rantanen ja Kasperi Kapanen, eivät olleet tarpeeksi hyvin pelattavissa keskialueella. He aavistuksen karkasivat muulta viisikolta ja hyökkäys usein tyssäsi siihen.
Tärkeintä nopeassa hyökkäykseenlähdössä ei ole se, että pelaajat ovat tiukasti omalla pelipaikallaan, vaan tärkeintä on kiekonriiston jälkeen miehittää kaikki kolme kaistaa ja lähteä hyökkäykseen.
Hyvä esimerkki paikanvaihdosta oli Jesse Puljujärven tekemä avausmaali, joka oli tietenkin seurausta nopeasta rintamahyökkäyksestä ja muutamasta lyhytsyötöstä. Tällä kertaa Puljujärvi ja Sebastian Aho olivat vaihtaneet paikkaa ja Puljujärvi polkaisi keskeltä puolittaiseen läpiajoon.
Tuplaus vaikeuttaa vastahyökkäämistä
Yksi suuri mielenkiinto Jalosen pelitavassa on puolustusalueen puolustuspelaamisen ja nopeiden hyökkäyksiinlähtöjen suhde. Muotina on viime aikoina puolustuspelaamisessa ollut ylimiehittäminen, jota esimerkiksi Kari Jalosen luotsaama miesten maajoukkue on toteuttanut. Jukka Jalosen Nuoret Leijonat luottavat myös niin sanottuun tuplaamiseen.
Kun puolustusalueella puolustaja pakottaa pelin kulmiin ja laidan lähelle, sentteri reagoi. Hän tulee ylimiehittämään kulman ja pyrkii riistämään kiekon. Kiekonriiston jälkeen lähdetään vastahyökkäykseen. Ongelma on se, että keskushyökkääjä saattaa olla todella syvällä omalla alueella, jolloin hän ei ehdi mukaan muodostamaan rintamaa.
Nuorilla Leijonilla on kuitenkin vapaus reagoida tilanteisiin. Jos näyttää siltä, että sentteri ei ehdi mukaan hyökkäykseen, puolustaja nousee tukemaan. Valko-Venäjää vastaan nähtiin muutama tilanne, jossa puolustaja hyökkäsi keskushyökkääjän paikalla.
Kiekonriiston jälkeen laitahyökkääjät eivät saa karata muulta viisikolta. Kun innokkaat laitahyökkääjät malttavat sekunnin murto-osan odottaa, jotta kiekko saadaan liikkeelle, nopea organisoitu hyökkäys kolmelta kaistalta lähtee vyörymään kohti maalia. Maltti on valttia.
Etuna Suomella on se, että joukkueella on varsin luisteluvoimaiset keskushyökkääjät, erityisesti Aho ja Roope Hintz.
Pelirohkeus isossa roolissa
Nuoret Leijonat ei halua luopua kiekosta. Valko-Venäjää vastaan lähes kaikissa rintamahyökkäyksissä Suomen pelaaja kuljetti kiekon siniviivan yli sen sijaan, että olisi luopunut kiekosta ja lyönyt sen päätyyn. Hyvä rakenteen ja pelinopeuden johdosta Suomi pääsi todella usein suoraan murtautumaan maalintekopaikkaan organisoidusta hyökkäyksestään. Päätykiekkoja ei tarvinnut käyttää kuin muutaman kerran.
Toki täytyy muistaa se, että vastassa oli Valko-Venäjä. Suomella oli valtava etu materiaalissa, minkä ansiosta Suomen pelaaja pystyi usein pelkällä luistelunopeudella tulemaan vastustajasta ohi.
Ajatus on kuitenkin tärkein; haastaminen ja kiekossa pysyminen on aina ensisijainen tavoite - ei päätykiekko ja kiekosta luopuminen.
