Liian hidasta. Liian passiivista. Liian vähän tunnetta.
Muun muassa tällä tavalla on Leijonien pelaamista arvosteltu turnauksen alussa. Sittemmin Lauri Marjamäki valmennustiimeineen on saanut aktiivisen leijonajoukkueen esiin. Norja-, Sveitsi- ja Kanada-ottelut olivat Suomelta aktiivista ja rohkeaa jääkiekkoa.
Kylmä totuus nopeasta kiekkokontrollijääkiekosta Suomen tasoisella pelaajamateriaalilla nähtiin Kanadaa vastaan. Jos joukkueiden pelitavoissa ei ole merkittävää eroa, paremman pelaajamateriaalin ja maalivahdin joukkue voittaa.
Niin myös kävi. Suomi pyrki pelaamaan aktiivista, kovatempoista kiekkokontrollipeliä, mutta Kanada osasi sen paremmin ja voitti ilman vaikeuksia.
Suomi paineisti, mutta Kanadan puolustajat lähinnä leikittelivät paineen alta pois. Suomi hyökkäsi pääsääntöisesti kahdella rytmillä eli nopeasti tai nopealla kontrollilähdöllä. Hitaat viivelähdöt olivat vähissä.
Toki Kanada paineisti, mikä osaltaan hieman muutti pelin rytmittämistä omalla alueella, mutta paikkoja myös hitaille lähdöille oli. Niitä vain ei käytetty.
Leijonat hyökkäsi repaleisilla viisikoilla ja pyrki pitämään temmon kovana. Leijonat ei onnistunut luomaan riittävästi laadukkaita hyökkäyksiä ja pitkiä kulmapelejä. Kanada sen sijaan huomattavasti paremman pelaajamateriaalinsa turvin pystyi kovassa pelitemmossa hyökkäämään laadukkaasti ja vaarallisesti.
Muuttaako Suomi pelaamistaan?
Marjamäki valmennustiimeineen on pahan kysymyksen edessä: kuinka Leijonat pärjää vauhtilätkässä? Torstain puolivälierässä vastaan astuu Yhdysvallat, joka yhtälailla pelaa kovatempoista, suoraviivaista ja nopeaa jääkiekkoa, kuten Kanada.
Marjamäki totesi Kanada-ottelun jälkeen, että ottelu oli hyvä opetus joukkueelle. Mitä johtopäätöksiä opetuksesta tehdään? Uskotaanko, että Yhdysvallat on kaadettavissa tempolätkällä?
Toki aina on mahdollisuus vetäytyä kuoreen, puolustaa tiiviisti ja toivoa parasta. Kilpikonnapuolustukseen vetäytyminen on aina yksi vaihtoehto, kun pelataan ratkaisupelejä paras yhdestä. Silloin sattuman, hyvän päivän ja onnen osuus on suuri.
Siinä tapauksessa maalivahtipelin olisi onnistuttava täydellisesti, erikoistilanteiden oltava timanttia ja maalinteon tehokkuuden huipputasoa. Suomen aikaisempia otteluita tarkastelemalla mikään edellämainituista ei ole varsinaisesti loistanut.
Kiekollisen pelin kannalta kilpikonnapuolustus tarkottaisi suurta määrää siirtokiekkoja etenkin omalla alueella. Hyökkäyssiniviiva pystyttäisiin ylittämään kiekon kanssa suhteellisen usein, mutta hyökkäykset olisivat vähissä. Maalipaikkojen osalta suurin toivo olisi ylivoimapelissä.
Tai sitten vaihtoehtona on kiekkokontrolli ja pelin temmon hidastaminen eli ikään kuin paluu "tylsään, passiiviseen ja hitaaseen". Se vaatisi äärimmäistä sitoutumista ja malttia joukkueelta. Jokainen tilanne omalla alueella tulisi tunnistaa äärimmäisen hyvin: milloin lähdetään nopeasti ja milloin otetaan viivelähtö?
Keskialueella pelin ja viisikon tulisi lähteä kiihtymään kohti vastustajan päätyä, jotta päätykiekoille ehdittäisiin ja kulmapeli saataisiin käyntiin.
Illan kamppailussa pelillisesti isoon rooliin nousee se, että kun Yhdysvaltojen viisikko menee vaihtoon, mitä Leijonat tekee. Lähteekö se nopealla kontrollilähdöllä, kuten Kanadaa vastaan, vai viivytteleekö se oman maalin takana samalla tappaen pelistä tempoa?