Mikä yhdistää Vasili Tihonovia, Ismo Lehkosta, Jukka Rautakorpea, Jarmo Tolvasta, Jukka Koivua, Mika Toivolaa, Rauli Uramaa, Risto Dufvaa, Juha Vuorta ja Kari Heikkilää?
He kaikki ovat toimineet Rauman Lukon päävalmentajana tällä vuosituhannella. Kukin vaihtelevalle aikavälillä ja menestyksellä.
Mitään pelitavallista liimaa tästä kymmenen hengen porukasta on vaikea löytää. Kukin heistä on pyrkinyt muovaamaan Lukkoa itselleen mieluisaksi ilman, että ylemmästä johtoportaasta oltaisiin annettu yksityiskohtaisia ohjesääntöjä siitä, että minkälaista jääkiekkoa raumalaisryhmältä halutaan nähdä.
Tämän päämäärättömyyden seuraukset näkyivät karusti viime kaudella: Risto Dufva ehti luoda neljän vuoden aikana pelitavallisen selkärangan Lukolle, joka alkoi jo muistuttamaan peli-identiteettiä. Kun Dufva palasi Mikkeliin, hänen perintö laitettiin sivuun ja uudeksi päävalmentajaksi noussut Juha Vuori mullisti kaiken.
Kunnianhimoinen pelitavallinen tavoite ei lähtenyt missään vaiheessa toimimaan kunnolla. Hetkittäin raumalaisten pelaaminen oli näyttävää, mutta lopulta totuus näyttäytyi kaikille: pelaajat eivät kyenneet toteuttamaan Vuoren haluamaa vaativaa pelitapaa kentällä.
Tappiot seurasivat toistaan, pistetili karttui verkkaisesti. Yhteisö antoi pitkään kovaa painetta seurajohdolle, jotta päävalmentaja pantaisiin sivuun. Toive toteutui 21. marraskuuta, kun Juha Vuori vapautettiin Lukon päävalmentajan tehtävistä. Kahta päivää aiemmin Lukko oli kokenut nöyryyttävän 1-7-kotitappion sarjanousija Mikkelin Jukureille.
Pitkäksi tarkoitettu projekti mureni muutamassa kuukaudessa murusiksi ja Kari Heikkilä pestattiin tekemään voitavansa. Sarjasijoitus koheni kokeneen kangasalaisen komennossa hieman, mutta pudotuspelipaikka jäi saavuttamatta.
Kauden jälkeen heräsi tuttu kysymys: Quo vadis, Lukko?
Vuosi nolla
Tällä kaudella kaikki alkaa jälleen alusta Raumalla. Äijänsuolla on uusi käskijä, tukku uusia pelaajia ja kukaan ei tiedä, että miten uusi projekti lähtee käyntiin.
Tällä kertaa ilmassa on kuitenkin pysyvyyden tunnetta. Uusi päävalmentaja Pekka Virta kiinnitettiin 2+2-vuotisella sopimuksella, joka kielii pitkäkestoisen ratkaisun halusta. Lisäksi Virta ei ole keltanokka, joka olisi tullut liigaympyröihin opettelemaan päävalmentajan tontin saloja. Päinvastoin: hän on kannuksensa hankkinut valmentaja, joka luottaa itseensä ja haluamansa pelitavan toimivuuteen. Siitä osoituksena on SM-hopeaa viime keväältä sekä pronssia vuodelta 2009.
Toinen jatkuvuuden halusta kertova tekijä on Kalle Sahlstedtin palkkaaminen urheilujohtajaksi. Hänen pelaajaura, koulutus ja nykyinen työ antavat erinomaiset eväät kehittää koko raumalaisen jääkiekon lippulaivan toimintaa. Pelaajaurallaan viidesti Suomen- ja kerran Ruotsin mestaruuden voittanut "Killeri" on koulutukseltaan luokanopettaja, joka tietää ammattilaisjääkiekon vaatimukset. Hän on toiminut Turun seudun urheiluakatemian jääkiekkolehtorina ja tehnyt tiivistä yhteistyötä erityisesti TPS:n lahjakkaimpien junioreiden kanssa.
Raumalla päävalmentaja on vaikeina hetkinä jäänyt liian yksin. Nyt sitä ongelmaa ei ole, kun Sahlstedt antaa Virralle tukensa. Sahlstedt edusti KalPaa kahden kauden ajan vuosikymmenen vaihteessa ja Virta oli tuolloin kuopiolaisten päävalmentaja. Urheilujohtaja ja päävalmentaja ovat siis samalla sivulla sen suhteen, että miten Lukon pitää pelata.
Omat pojat esiin
Sahlstedtin suurin työmaa tulee olemaan Lukon junioriputken saattaminen kuntoon. Liian moni raumalainen nuori lahjakkuus on lähtenyt vuosien varrella etsimään peliaikaa muualta huomatessaan, että peliaika on kortilla muualta tulleiden viedessä pelipaikan. Monen nuoren raumalaispelaajan unelme kasvattajaseuran edustamisesta on kokenut kolauksen jo ennen kuin ollaan päästy edes harjoittelemaan edustusjoukkueen mukana. Jatkossa omat kasvatit pyritään pitämään Raumalla ja heistä pyritään tekemään liigatason pelaajia Lukossa.
Tämä on kiinteästi sidoksissa seuran pelilliseen identiteettiin ja sen luontiin. Jatkossa sinikeltaiset läpi ikäluokkien pyrkivät pelaamaan samalla tavalla. Menestyksellä ei ole niin suurta merkitystä vaan pelaajan kehityksellä. Tällä ruokitaan omaa järjestelmää ja luodaan pohjaa kestävälle sekä menestyksekkäälle tulevaisuudelle. Samalla eri ikäluokille ja sukupolville syntyy yhteinen käsitys siitä, että millaista on raumalainen jääkiekko.
Lukon junioriputkesta on tulossa kolme nuorten maajoukkueissa esiintynyttä, vuonna 2001 syntynyttä lahjakkuutta: puolustaja Onni Korkka sekä hyökkääjät Rasmus Elo ja Antti Saarela. Kaikki omia kasvatteja. On selvää, että olisi suuri kolaus Lukon imagolle, jos he päätyisivät tekemään läpimurtonsa miesten tasolle jossain muualla.
Totuus on, että Rauman kokoisessa kaupungissa ei ole varaa hukata lahjakkaita pelaajia muihin seuroihin. Pelkkä vilkaisu karttaan kertoo riittävästi. Kun ajaa 50 kilometriä pohjoiseen, tulee vastaan Pori. Sata kilometriä etelään, ja saavutaan Turkuun. Vajaat 150 kilometriä itään, ja ollaan Tampereella. Viisi minuuttia hallilta länteen ja vastaan tulee pauhaava meri, jonka silakkakannasta on turha etsiä tulevia jääkiekkotähtiä.
Puolen vuosisadan metsästys
Raumalla luku 1963 on merkittävä lukema. Se on vuosi, jolloin Lukko on viimeksi juhlinut Suomen mestaruutta. Tuosta hetkestä tulee kuluneeksi ensi keväänä 55 vuotta. Iso osa nykyisestä kannattajakunnasta ei ollut tuolloin edes syntynyt.
Lukon identiteetti on rakentunut - vasten omaa tahtoa - mestaruusjahdin ympärille. Kanada-maljan metsästys on muodostunut jopa pakkomielteeksi. On puhuttu isoon ääneen tavoitteesta voittaa mestaruus. Rahallinen panostus on ollut sen mukaista, mutta vain yksi valmentaja tällä vuosituhannella on ollut lähellä viedä Lukon edes finaaleihin. Risto Dufvan aikana raumalaiset venyivät kahdesti semifinaalien seitsemänteen otteluun. Kukaan muu ei ole vastaavaan pystynyt Lukko-peräsimessä.
Dufvan aikana joukkueeseen panostettiin rahallisesti paljon ja materiaali oli leveä, mutta seuralle oli rakentumassa myös peli-identiteetti. Se oli ero, joka vei hänet lähimmäs mestaruuspyttyä. Ainakin toistaiseksi.
Jos Pekka Virralle ja Kalle Sahlstedtille annetaan työrauha ja aikaa työstää omaa visiotaan, on väistämätön seuraus pelillisen identiteetin kehittyminen. Se on menestymisen edellytys. Vasta sitten voidaan puhua mestaruustavoitteista. Ilman peli-identiteettiä joukkue on kuin juoksuhiekassa rimpuileva tutkimusmatkailija: tuomittu epäonnistumaan tavoitteessaan.
Raumalaiset joutuvat siis odottamaan ainakin vielä vuoden. Edessä on pitkä, kärsivällisyyttä vaativa projekti, jonka lopputuloksesta ei voi kukaan mennä takuuseen.
Aika näyttää, että riittääkö kärsivällisyys. Niin penkin takana, katsomossa kuin aitiossa.
