USA-kiekkoilun sydänmailla
Ensimmäinen havaintoni oli, että puutteellisesta valtavirtamedianäkyvyydestä (se vaikuttaa seuraavan lähinnä eri lajien pääsarjoja) tarjontaa on nimenomaan Bostonin alueella todella runsaasti. AHL-joukkueita löytyy Massaschusettsista reilun tunnin ajomatkan sisalta kolme: Lowell, Worcester ja Springfield. Hieman kauempaa naapuriosavaltioista, mutta edelleen hyvin ajomatkan sisältä löytyisi kolme lisää: Providence, Hartford ja Portland. Muutenkin kiekkoilu tuntuu olevan ihan kunnolla osa paikallista kulttuuria täälläpäin; ihmiset ovat pelanneet itse, pelaavat edelleen ja seuraavat lajia. Samaa ei voi sanoa ihan kaikkialla (noh, ollaan rehellisia: käytännössä ei juuri missään muualla...) USAssa, vaikka kaupungista löytyisikin NHL-joukkue.
Ensivaikutelma
Ensimmäinen pelivalintani osui Worcesteriin. Joukkueen nimi näytti olevan Ice Cats. Amerikkalaisen sujuvaan tapaan halli löytyi näppärästi keskelta keskisuuren (en nyt jaksa tarkistaa lukuja, mutta arviolta voisi olla parisataa tuhatta asukasta) kaupungin keskustaa. Pysäköintitalo jaettiin suomalaisittain erittäin suuren ostoskeskuksen kanssa ja tuntia ennen peliä kadut olivat lupaavasti täynnä fanipaitaista väkeä.
Lipunosto onnistui mainiosti: noin kolme varttia ennen peliä irtosi 13,5 dollarilla hyväntuntuinen paikka alakatsomosta. Sisällä hallissa paikka osoittautui ilmiömäisen hyväksi: noin kymmenes rivi suunnilleen keskiviivan kohdalla. Sinänsä kummallista: suurehko halli tuli melkein täyteen eikä paikkojen hinnoissa ollut lainkaan eroa. Saman verran maksoivat yläkatsomon penkitkin. NHL:ää saattaa päästä katsomaan yhtä hyvältä paikalta viime hetkessäkin, mutta silloin saa pulittaa lipustaan kolminkertaisen määrän dollareita.
Itse Worcesterin halli oli virkistävä kokemus ja tuulahdus vanhoilta hyviltä ajoilta. Ilmapiiri oli melko lähella remonttia edeltänytta Helsingin vanhaa jäähallia: likaista maalaamatonta betonia, kuluneet penkit, ei mitään tyhjänpäiväisiä aitioita yms. Myös yleisö oli ainakin ulkoisesti lähempänä "aitoa jääkiekon ystävää" kuin NHL-peleihin rahaansa kuluttamaan tulevat satunnaiset ihmettelijät. Ihan vanhaan kunnon "toppatakki-äijät seisomakatsomossa" tunnelmaan, jossa ainoana oheispalveluna on taukomakkara, ei päästy - ei edes lähelle. Tämä halli oli kuitenkin askel oikeaan suuntaan. "Pienen" kaupungin ilmapiiriin kuului etta ihmiset katsomossa tuntuivat jopa tuntevan toisiaan.
Yllämainitusta huolimatta kyseessä ei ainakaan suomalaisittain ollut mikaan pikkuhalli. Kapasiteettia en ehtinyt mistään tarkistaa, mutta yleisömääräksi ilmoitettiin reilu 12 000. Silmämääräisen arvion mukaan ehka tuhat lisääkin olisi sopinut. Ihan vaikuttavaa, vaikka kuuluttaja hehkuttikin että kyseessa oli kauden suurin yleisömäärä. Katsomoita oli koko kentän ympäri kahdessa kerroksessa ja kentän sivuilla molemmin puolin vielä kolmannen kerroksen piippuhyllyt.
Vierasjoukkueena luisteli jäälle Providence Bruins tunnetumman kaimansa peliasuja voimakkaasti muistuttavissa (rintamuksessa P B:n sijasta) paidoissa. Itse pelissä kuvittelin kotijoukkueen (taisi johtaa lohkoaan tai koko AHL:aa) olevan jonkinlainen ennakkosuosikki. Pari ensimmäistä erää olivat pelillisesti aika tasaisia ja ihan pelattavaa jääkiekkoa, mutta jotenkin kiekko ei pomppinut kotijoukkueelle ja Providence päätyi 0-3 -johtoon. Kolmannessa erässa pääsinkin sitten jo korjaamaan käsitykseni siistista, hyvätempoisesta ja ajoitain tasokkaastakin pelistä takaisin ennakkoasennettani vastaavaksi.
Pelkkä kolmas erä riitti viemään tämän pelin näkemistäni SM-liiga, NHL ja kansainvälisista peleistä ylivoimaisesti väkivaltaisimmaksi. Liki toistakymmentä ukkoa taisi päätyä suihkuun kotijoukkueen - joko tietoisesti tai tiedostamatta - ryhdyttyä rikkomaan peliä useammassa eri tappelussa. Mitenkään erityisen "reiluna" en noita tappeluita menisi pitämään; kyllä sinne mukaan mahtui keihästämisiä yms. raakuuksia ihan kylliksi, eivätkä kaikki mukiloidut mitenkään hirveän halukkaasti näyttäneet kuonoonsa ottavan.
Yleisö (sanotaan nyt että ainakin kaksi kolmasosaa siitä) sen sijaan tuntui olevan kiinnostuneempia tappelusta kuin itse pelistä ja jaksoi kiitettävästi huudella tappelijoille kannustavia "kill him"-huutoja. Mahtui joukkoon tosin niitäkin, jotka luonnehtivat lopun tapahtumia "fiascoksi". Lopulta pelikin saatiin päättymään; Bruins vei voiton luvuin 1-6.
Valtaosin olin näkemääni tyytyväinen: lopun tappelusta huolimatta voi hyvin sanoa että kyllä siellä aivan tosissaan kiekkoakin pelattiin, eika välttämättä lainkaan huonosti.
Ja haluaa lisää
Näkemästäni innostuneena päätin jatkaa tutkimuksiani: seuraavana päivänä näytti olevan peli Lowellissa. Kotijoukkueen nimi on Lock Monsters (Mitä lienevat nuo lukkohirviöt? Jäi minulta selvittämättä; maskotti vaikutti joltakin torakalta tms...). Vastaan luistelivat tutut miehet edelliselta päivältä: Providence Bruins oli jatkanut bussimatkaansa Worcesterista Lowelliin. Ilmeisesti AHL:ssä pelataan paljon lohkojen sisällä, joten Uuden Englannin lohkon joukkueiden bussimatkailu ei liene paljon SM-liigaa kummempaa.
Lowell on jonkin verran Worcesteria pienempi kaupunki. Halli ("Tsongas Areena", paikallisen napamiehen Paul E. Tsongasin mukaan) sijaitsi täälläkin keskustan liepeillä ja oli selvästi uudempi ja siistimpi kuin Worcesterin halli. Betoni oli puhdasta ja maalattu kirkkain värein ja suurin osa penkeista oli kangaspäällysteisiä. Tyyliltään, kooltaan ja rakennusratkaisuiltaan Lowellin hallia voisi sanoa Kouvolan jäähallin ja Länsiautoareenan risteytykseksi.
Tällä kertaa pääsin paikalle aika lailla viime tipassa; liittyessani lippuluukkujen tienoilla maleksivaan ihmisjoukkoon kuulin pari kertaa sanottavan "sellout" ja lippuluukkujenkin päällä näkyi uhkaavasti tekstit "standing room only". Sen verran olen tottunut siihen kuinka USA:ssa asiat toimivat, etten edes ehtinyt antaa tuon häiritä itseäni, sillä pian viereeni lyöttäytyi heppu, joka myi minulle lipun 10 dollarilla. Ohjehinta näytti olevan 15 taalaa ja paikka oli jälleen ilmiömäisen hyvä.
Peli oli todentotta liki loppuunmyyty: yleisömääräksi ilmoitettiin reilu 7000. Varsinaista seisomakatsomoa hallissa (ei taida juuri amerikkalaiseen penkkiurheilukulttuuriin kuulua) ei ollut; ilmeisesti seisomalipuilla pääsi katsomoiden takana olevalla tasanteelle, joka toimi myös aulana. Nyt väkimäärän ilmoitettiin olevan koko Lock Monstersin "franchise record", joten jotakin erityista tuossa viikonlopussa tai sitten vierailevassa joukkueessa oli.
Sympaattinen pikkukaupungin ilmapiiri oli aistittavissa myös Lowellin hallissa. Osa mainostajista oli selvästi paikallisia, yleisö jutteli keskenaan ja tuntui olevan jonkin verran perillä pelistäkin. Worcesteriin verrattuna Lowellilin peliin tuli vielä enemmän amerikkalaisia perheita tai ehkä kokonaisia juniorijoukkueita.
Itse peli oli tällä kertaa melkoisen siisti: edellisen päivän tappelijat (noh, aloittajat taisivat olla vastapuolella) Providencesta keskittyivät pelaamiseen. Jatkoajankin jalkeen oltiin tasaluvuissa 2-2. Aivan pelin lopussa, kun kotijoukkue pääsi yrittämään jatkoajalla ratkaisua ylivoimalla, yleisökin alkoi marginaalisesti kiinostua pelistä ja jopa kohahti pari kertaa spontaanisti.
Kolmas kerta toden sanoo?
Kaiken kaikkiaan olin tyytyväinen ensimmaisen viikonlopun havaintoihini, joten syvensin niitä viela kolmannnella pelillä seuraavana viikonloppuna. Tälläkin kerralla suuntasin Lowelliin. Erinomainen paikka irtosi nyt lippuluukulta 15 taalalla puolta tuntia ennen peliä (ilmeisesti amerikkalaiset eivät pidä keskiviivan kohdalle pääsemistä juurikaan arvossa?). Yleisömäärää en kuullut sanottavan ääneen tällä kerralla, mutta silmämääräisesti halli ei tullut edes puolilleen, joten veikkaisin että jäätiin alle kolmen tuhannen.
Tällä kerralla vierasjoukkueeksi saapui Portland Pirates, jolta maalinteko onnistui tasaisessa pelissa paremmin. Tappion kunniaksi (luvut 2-5) kotijoukkue järjesti päätossummerin soidessa tappelun, johon kaikki kentällä olleet pelaajat osallistuivat. Vaihtoaitoissa lopputappelua seurattiin lähinnä pitkästyneinä, mutta sainpahan nähdä kuinka vierailijoiden maalivahti ilmeisesti paikallisen tappelukoodin mukaisesti ryntäsi koko kentän läpi virkaveljensa kimppuun heti kun tämä osallistui kolmantena miehena johonkin nujakkaan. Hohhoijaa...
Miestä motoon ja moloa pussiin
Ylläkuvattujen havainnointimatkojen perusteella olenkin sitten valmis tekemään johtopäätöksiä AHL-kiekosta eri tasoilla: Kannattiko mennä? Ilman muuta kannatti. Jos jääkiekko pelinä kiinnostaa niin kyllä AHL:ssä hyvää peliä saa nähdä. Jos haluaa nähdä pelkästään "TV:stä tuttuja" nimiä tai suomalaisia ylipäänsä niin saa seurata NHL:ää aika tarkasti tunnistaakseen AHL-miehia. Nimienbongaajalle AHL-peli saattaa olla pettymys. Marko Tuomainenkin oli edellisella viikolla kutsuttu takaisin Los Angelesiin Lowellista. Lippujen saanti (ainakaan yksittäisen lipun) ei vaikuttanut olevan mikaan ongelma ja Bostonin ymparistösta peleja löytyy varmaan kauden joka ikisena päivänä.
Pelin taso? Minun mielestäni ihan kohtuullista. Vauhti ja yritys tuntuivat säilyvan hyvinä melkein koko ajan. Ehkä mennään jopa aavistuksen lujempaa kuin SM-liigassa. Kuviot olivat minun makuuni turhan suoraviivaista päätyynheittämistä tai laukauksia suoraan siniviivalta. Ilmeisesti hyvät laukojat napataan NHL:aan, sillä osa vedoista oli hyvinkin huonoja (käyttääkseni subjektiivista SM-liigavertailua: kyllä Suomessa noista tilanteista paremmin vedetään). Myöskin hyökkäyskuviot olivat valtaosin yksiviivaisia: laukaistaan aina heti, eikä poikittaissyöttöön ja vetoon suoraan syötösta edes pyritä. Ehka osittain yllämainitun vuoksi maalivahdit vaikuttivat koko lailla hyviltä: laukaukset peitettiin hyvin ja vaikka niitä tuli paljon, niin vaarallisia maalitilanteita ei ollut kuitenkaan niin hirveästi.
Pahiten ero taitotasossa näkyi kiekon hallussapidon vaikeutena erityisesti ylivoimapelissa: pelaajat, joilla on kyky pitää kiekkoa ja katsoa kenelle syötetään taidetaan viedä täältä muihin peleihin. Taitavat kiekon hallussapitoon pystyvät pakit ja keskushyokkääjät tuntuivat puuttuvan lähes kokonaan. Lowellissa pelasi Ruotsin mies Andreas Lilja, joka ainoana (haa, eurooppalaistausta!) malttoi pitää kiekkoa useita sekuntejakin ja saikin kylla sitten vastuuta aika lailla. Joka tapauksessa: jos eväät riittavat tekijämieheksi AHL:ssa, niin kyllä pitäisi SM-liigassakin pärjätä.
Fyysisyyys? Hieman enemmän (muttei mitenkaan ratkaisevasti) taklataan kuin SM-liigassa. Sanoisin että menee melkein kokonaan kaukalon ahtauden piikkiin. Poikittaista yms. sikaa näytetään pelattavan täällä siina missä Suomessakin.
Asenne ja tsemppi? Amerikkalaisilla on maine kovina tsemppaajina (No joo. Maan tavat jo jotenkin tuntien sanoisin, etta tärkeintä on se, etta näyttää siltä että yrittää lujasti...) ja kentällä laiskottelua (siis katsomoon siltä näyttävää tyyliin esim. Matti Hagman, Martti Jarkko yms. vanhan ajan nimet) esiintyy kylla SM-liigaa vähemman, mutta jonkin verran kyllä.
Tappelut? Tämän statistiikan mukaan AHL:ssa tapellaan paljon. Ei sinänsä minua häiritse hirveasti. Ärsyttävintä on että valtaosaa yleisösta tuntuivat tappelut kiinnostavan maaleja enemmän.
Tunnelma? En ole koskaan pahemmin arvostanut amerikkalaisten ammattiurheilutapahtumien tunnelmaa ja yleison eläytymista. AHL ei ole poikkeus. Lippujen myynti ihmisille, jotka eivät tunne lajia, ja joille lopputuloskin on yhdentekevä on onnistunut aivan liian hyvin. Tässä suhteessa ero jopa jäyhien suomalaisten eduksi on suuri. Joskus on ollut tilaisuus nähdä peräkkäisina viikonloppuina Bundesliigan jalkapalloa ja NHL:ää ja täytyy sanoa, että saksalaiset osaavat katsomokulttuurin. Amerikkalaisista löytyy kylla ääntä kun kuuluttaja käskee huutamaan että saataisiin äänenvoimakkuusmittari heilahtamaan, tai kun taukoviihteena kentän keskeltä heitellään ilmaisia sponsorin T-paitoja äänekkäisiin katsomonosiin, mutta aito mielenkiinto siihen kuka minkäkin pelin voittaa puuttuu lähes kokonaan. Välillä saattaa katsomo heräta viimeisen parin minuutin aikana, mutta useimmiten ei.
Pienena tunnelmabonuksena AHL-peleistä on mainittava vierasjoukkueiden fanien paikallaolo (jonkin verran, muttei mitään bussilasteja) kun matkoja ei tehdäkään lentokoneella. Välilla katsomosta jopa kuuluu vaimea kohahdus vierasjoukkueen tehdessa maalin. NHL:ssä moista ei kovin usein pääse tapahtumaan.
