Samu Pitkäsen taival kokeneeksi Mestis-pelaajaksi alkoi varsin perinteisellä tavalla: pienestä pitäen hokkarit jalkaan ja elämäntapa oli valittu.
− Alkusysäyksensä koko homma sai siitä, kun isä vei minut luistelukouluun. Siitä asti tämä on ollut intohimo.
− Mitään sen suurempaa syytä en osaa siihen sanoa, miksi kentällä olosta tuli lopulta niin tärkeää, mutta kyllähän ulkojäillä tuli oltua paljon. Ehkä vain kasvoin siihen, Pitkänen muistelee.
Täysin päivänselvää ei jääkiekkoilijan ammatti nuorelle Pitkäselle kuitenkaan ollut. Vasta A-juniori-ikäisenä hyökkääjä alkoi löytää vahvuuksiaan.
− Juniorivuosissa minulla oli jonkin verran vaikeuksia, en ollut oikein esillä ja pelasin joskus kakkosjoukkueessakin. Silloin en voinut kuvitellakaan, että tästä tulisi ammattia, Pitkänen kertaa.
− A-junioreissa sain lopulta roolia, ja kun kentällä alkoi tapahtua hyviä asioita, siinä vaiheessa aloin miettiä, että ehkä tästä voisi sittenkin tulla jotain.
Pitkänen on perheensä ainoa kiekkoilija. Jääkiekko on kuitenkin tuttu juttu kotona, sillä alkuinnostuksen ammatinvalinnalle antanut isä on täysillä lajissa mukana.
− Isäni on todella intohimoinen lätkäjätkä. Hän on ulkokenttien kasvatti ja kova penkkiurheilija.
− Kova intohimo lajia kohtaan löytyy, mutta ei hän korkeilla tasoilla ole pelannut. Jonkin verran kakkos- ja kolmosdivaria, Pitkänen kertoo.
Urheilullinen poika pelasi toki muutakin kuin kiekkoa.
− Uintia harrastin jonkin verran ja jalkapallo oli mukana hyvinkin vahvasti. C-ikäiseksi asti pelasin kaikki kesät jalkapalloa.
− Tein kuitenkin jo hyvin nuorena selkeän ratkaisun jääkiekon ja jalkapallon välillä.
Ja loppu on historiaa. Jalkapallo ei kuitenkaan täysin jäänyt pois Pitkäsen elämästä. Lajin seuraamisen lisäksi sitä tulee pelattua itsekin. Tosin vain kaveriporukassa kesällä.
− Entisten jokipoikien kanssa tulee edelleen pelattua puulaakijalkapalloa. Sami Puruskainen, Miika Haapala ja Tapio Ahtonen ovat ainakin mukana.
Pitkänen opiskelee tälläkin hetkellä yliopistossa, joten koulunkäynti ja opiskelu ovat aina olleet hyökkääjälle tärkeitä. Jääkiekon ja koulun yhteensovittaminen ei ollut lapsenakaan ongelma.
− Koulussa olen aina ollut melko hyvä. Tunneilla kuuntelu riitti minulle opiskeluksi, joten muu aika jäi urheilulle.
− Yliopistossa ollessa molemmat syövät hieman toisiaan. Jos saisi keskittyä täysillä vain jompaankumpaan, tulos olisi varmasti vielä hieman parempi, Pitkänen myöntää.
"Nykyään henki on aivan erilainen"
Samu Pitkänen jakoi mietteitään juniorivuosistaan ja ensimmäisistä edustusvuosistaan Jatkoajalle viisi vuotta sitten. Silloin hyökkääjä kertoi, että ensimmäinen vierailu edustuksessa oli nuoren ja innokkaan hyökkääjän silmissä melkoinen pettymys.
Pitkänen pitää toki suuressa arvossa sitä, että pääsi vielä kehittymään junioreiden pariin, mutta silloinen yleinen mentaliteetti junioreiden peluutuksessa on jäänyt mietityttämään hyökkääjää.
− Nykyään henki on aivan erilainen. Junnut pääsevät haistelemaan uusia tuulia ja saavat alleen kovia harjoituksia. Se on todella positiivista, että sitä on nyt, sillä minun aikanani sellaista kulttuuria ei ollut ollenkaan, Pitkänen kertoo.
− Kukaan A-junioreiden pelaajista ei päässyt edustuksen mukaan harjoittelemaan. Se oli todella harvinaista.
Pitkäsen edustusjoukkuedebyytin (2005−2006) voi sanoa olleen melkoinen syvään päähän hyppääminen, sillä nuorukainen asteli kaukaloon melko kylmiltään.
− Silloin, kun minäkin sen yhden pelin pelasin, ei minulla ollut edes edustuksen harjoituksia alla. Menin vain suoraan pelaamaan, Pitkänen muistelee.
− Silloinen kulttuuri oli huono. Se ei kasvattanut junioreita sillä tavalla kuin sen olisi pitänyt. Siinä mielessä täällä on kehitytty todella paljon.
Pitkänen on hyvin mielissään siitä, mihin suuntaan joensuulainen juniorityö on mennyt.
− Tällä hetkellä meillä on paljon juniorisopimuksia, ja jätkät käyvät sekä A:ssa että edustuksessa pelaamassa. He saavat siitä paljon kokemusta.
− Pelaaminen omavaraisella joukkueella on mielestäni positiivista ja on mukavaa myös katsojille, että kentällä on enemmän joensuulaisia kuin entuudestaan täysin tuntemattomia pelaajia, Pitkänen toteaa.
Jokipoikien päävalmentaja Jouni Varis on Pitkäselle tuttu valmentaja jo juniorivuosilta. Varis itse pitää junioreiden mukaan ottoa tärkeänä ja positiivisena asiana, ja myös Pitkäsellä on valmentajastaan hyviä muistoja jo junnuvuosiltaan.
− Junioripuolella "Jone" oli enemmän kasvattaja, mikä hänen kuuluikin olla. Junioreissa kuitenkin kasvetaan urheilijoiksi ja jääkiekkoilijoiksi. Siellä kasvaminen ja kehittyminen on varsinaista tulosta tärkeämpää.
Variksen työ myös edustuksen puolella on miellyttänyt Pitkästä.
− Toki edustuspuolella rooli muuttuu väkisinkin, koska täällä taas tulos on se, mikä merkkaa. Hyvä ja vaativa valmentaja hän on ollut, ja sitä kautta tulee myös tulosta, hän tuumaa.
Ulkopaikkakunnille siipiään kokeilemaan
Joensuussa koko junnuvuotensa ja ensimmäiset edustusvuotensa viihtynyt Pitkänen pelasi ensimmäisen kautensa ulkopaikkakunnalla, kun hän vuonna 2012 siirtyi Turkuun TUTOn riveihin. Pitkänen sopeutui Turkuun hyvin, ja Juhani Tammisen silloin valmentamassa TUTOssa kaikki toimi.
− Kausi kokonaisuutena oli hyvä. Meillä oli tosi kova joukkue ja voitimme lopulta pronssia. Sain tutustua myös Tamiin persoonana, Pitkänen kertaa.
Turkuun mennessään Pitkänen oli ehtinyt aloittaa hallintotieteiden opinnot. Vaikka etäopiskelu olisi ollut mahdollista, päätti hän kuitenkin pysytellä Turku-vuotensa työelämässä.
− Toimin yläasteella liikunnan tuntiopettajana kahdeksan kertaa viikossa. Se oli mukavaa ja antoisaa hommaa. Myös ajankäytöllisesti se sopi jääkiekon kanssa paremmin yhteen kuin opiskelu.
Vaikka Pitkänen viihtyikin Aurajoen rannoilla, jäi elo Turussa vain yhteen kauteen.
"Kyllä minulla on Jokipo-sydän."
− Minulle ei löytynyt enää kunnollista pelipaikkaa, ja se tehtiin melko selväksi. Marraskuulle asti taisin silloin joutua odottamaan, että uusi pelipaikka löytyisi, hyökkääjä muistelee.
Lopulta uusi pelipaikka löytyikin hieman lähempää kotiseutua, sillä Pitkäsen tie vei Kajaaniin.
− Ihan hirveästi ei puhelin ennen sitä soinut, mutta Hokilla oli paljon loukkaantumisia ja menin sinne paikkailemaan.
− Ensin sain parin viikon sopimuksen ja kun pelit menivät hyvin, sitä jatkettiin loppu kausi. Hokki on aina ollut kova joukkue, joten mielellään menin auttamaan.
Kahden kauden ajan Pitkänen oli urallaan uudessa tilanteessa. Nyt se olikin vastustaja, joka pukeutui punamustaan.
− Olihan Jokipoikia vastaan pelatuissa peleissä aivan erilainen tunnelataus ja sellainen olo, että halusi onnistua heitä vastaan. Tärkeää on kuitenkin muistaa sekin, että se on vain peliä.
− Ja kyllähän Jokipoikia aina kannustin, vaikka muulla paikkakunnalla olinkin, Pitkänen muistuttaa.
Epävarmoja aikoja Joensuussa
Kauden 2013-2014 päätteeksi Joensuusta kuului ikäviä uutisia: Jokipojat ei saanut Mestis-lisenssiä. Joensuulaisseura oli kamppaillut talousongelmien kanssa koko kauden ja lopputulos oli perinteikkään joensuulaiskiekkoilun kannalta surullinen.
Pitkänen siviilielämän kannalta uutiset konkurssista iskivät ikävään väliin.
− Hieman ristiriitaiset tunnelmat oli, sillä olin jo tehnyt sen päätöksen, että palaan Joensuuhun, mutta eihän se siinä vaiheessa ollut vielä varmaa, pelaako Jokipojat ollenkaan.
− Piti vain toivoa, että toimintaa päästäisiin jatkamaan mahdollisimman korkealta.
Jos Suomi-sarja -paikkaa Jokipojille ei olisi herunut, olisi Pitkäsen ura ollut hyvin lähellä päätepistettä.
− Itsekin oli juuri silloin päässyt Joensuuhun oikeustieteitä lukemaan, joten olin joka tapauksessa tulossa takaisin. Jos pelipaikkaa ei silloin olisi ollut, olisi uran lopettelut ollut aika lähellä, Pitkänen muistelee.
Jokipojat sai kuitenkin toisen mahdollisuuden ja sarjapaikka Suomi-sarjasta varmistui. Kausi 2014-2015 tarkoitti siis kovaa taistelua takaisin Mestikseen.
− Olin ensimmäisiä, jotka solmivat sopimuksen sen joukkueen kanssa. Silloin puhuimme, että teemme kaikkemme, että saamme kasaan kilpailukykyisen joukkueen, joka pääsee takaisin jaloilleen mahdollisimman nopeasti kestävältä pohjalta, Pitkänen kertoo.
Vaikka alkuun uutiset konkurssista olivat joensuulaisille lamaannuttavia, osoitti ärjy-yhteisö todellista uskoa ja sitoutumista punamustiin väreihin.
− Täällä on kuitenkin pelattu liigaa ja ihmiset muistavat sen. Täällä ylpeyden aiheena on aina ollut se, että seura seisoo omilla jaloillaan ja taistelee omilla jätkillään. Ja sellaisena tämä halutaan pitää.
Lopulta kävikin niin, että Jokipojat marssi vahvan kevätkautensa turvin Suomi-sarjan mestareiksi ja oli oikeutettu jälleen Mestis-lisenssiin. Oliko Suomi-sarjassa lopulta tarpeeksi vastusta?
− Joukkueiden välillä tasoerot ovat isoja, mutta Suomi-sarja on myös täynnä loistavia yksilöitä. Meidänkin kaudelta muistan, että melkein joka joukkueesta löytyi huippuja, aivan Mestis-tason pelaajia, Pitkänen toteaa.
− Ville Rajala oli Hermeksessä, Mika Halava pelasi Red Ducksissa ja Ossi Pellinen oli HC Satakunnassa. Nokian Pyryn muistan kokonaisuudessaan kovana joukkueena.
Pitkäsen mielestä Jokipoikien tarinassa sekoittuivat hyvin loistavat yksilöt ja loistava yhteishenki.
− Meidän ehdoton vahvuutemme sillä kaudella oli se, että kasvoimme joukkueena. Meillä oli paljon ulkopaikkakuntalaisia, toisilleen tuntemattomia pelaajia, joten kyseessä oli ennen muuta meidän kohdalla kasvutarina.
− Siinä joukkueessa oli Jesse Paukku, Janne Väyrynen, Ville Halonen ja Heikki Puustinen, joka sylki myös hirveän määrän maaleja, Pitkänen kertoo.
Pitkänen haluaa kuitenkin muistuttaa, ettei Jokipoikien koko Suomi-sarja-kausi ollut läheskään pelkkää ruusuilla tanssimista. Vasta kevätkausi osoitti, mille sarjatasolle joukkue todella kuuluu.
− Kauden alussa meiltä ei paljoa odotettu. Ehkä osittain siksi, että mukana oli paljon niitä, jotka eivät olleet Mestiksessä kovin paljon pisteitä tehneet.
− En usko, että alkukaudesta olimme edes ennakkosuosikin asemassa. Muistan jostain lukeneeni, että meidät arvioitiin runkosarjassa kuudenneksi, Pitkänen toteaa.
Suomi-sarja-kauden jälkeen Pitkänen viihtyi kotipaikkakunnallaan vielä yhden kauden verran. Tämän jälkeen maisemat vaihtuivat: enää ei riittänyt ulkopaikkakunnat, vaan piti lähteä ulkomaille asti. Pitkäsen seuraava osoite oli Itävallassa EC Bregenzerwaldin riveissä. Ulkomaille lähtö oli aina ollut hyökkääjällä enemmän tai vähemmän mielessä.
− Siinä tilanteessa yritin kyllä kovasti lähteä, kun sattui sellainen sauma, mutta ei ulkomaalainen seura ennen sitä ollut mitenkään kovassa haussa. Pääajatuksena oli, että olisi kiva nähdä ulkomaita samalla kun pelaa lätkää, Pitkänen tuumaa.
Kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan kuten piti. Pitkäsen kausi Itävallassa jäi vain 19 pelin mittaiseksi ja paluu Suomeen tapahtui vuodenvaihteen tienoilla. Päällimmäisenä muistona Pitkäsellä on hankala valmentajasuhde.
− Valmentaja yritti koko ajan hidastaa peliäni. Hän sanoi, etten saisi pelata niin kovaa ja pitäisi luistella hitaammin.
− Yhdessä vaiheessa hän totesi myös, että minun olisi unohdettava kaikki, mitä olen Suomessa oppinut. En kuulemma tulisi niillä pärjäämään.
Kaikki tämä vaikutti luonnollisesti Pitkäsen motivaatioon ja pelaamiseen. Hän koki myös, ettei hänelle missään vaiheessa löytynyt oikeaa paikkaa joukkueesta.
− Kaiken kaikkiaan sarja oli hyvin erilainen pelata. Saatoin joskus pelata 17-vuotiaiden itävaltalaisten kanssa samassa ketjussa vastustajan ykkösjätkiä vastaan ja pyrimme pitämään 0−0:aa.
− Vaadin kuitenkin hyvät ja toimivat ketjukaverit ympärilleni. En yksin voi vetää koko kenttää läpi ja tehdä maaleja. Harva pelaaja sellainen on, Pitkänen tuumaa.
Ärjypaita vaatii ärjysydämen
Mitä elämä Samu Pitkäsen eteen heittääkään, kulkee Joensuu aina mukana ja sinne on aina hyvä palata.
− Itse koen, että minulle kaikki on täällä hoidettu aina viimeisen päälle. Olosuhteet ovat todella hyvät ja valmennus on jatkuvasti laadukasta, Pitkänen kehuu.
Kaikenlaisille huhuille kokenut ärjypaita viittaa kintaalla.
− Ja jos ulospäin on kuulunut juttua esimerkiksi palkkojen myöhästymisistä tai vastaavista, niin voin sanoa, ettei minulla ainakaan palkka ole kertaakaan ollut myöhässä.
− Mestiksessä tällaisia paikkoja pelata on hyvin vähän. TUTO on Jokipoikien lisäksi toinen, Pitkänen toteaa.
Peli vaatii onnistuakseen myös sydäntä ja sitä Pitkäseltä löytyy.
− Ja olenhan minä Joensuusta kotoisin. Tämä on aina ollut minulle tärkeä seura ja haluan tätä edustaa. Kyllä minulla on Jokipo-sydän.
Kuten todettua, kiekkoilun lisäksi Samu Pitkänen tavoittelee myös akateemista uraa. Yliopisto-opinnot oikeustieteellisessä tiedekunnassa ovat hyvällä mallilla.
− Pari kurssia pitäisi vielä käydä, ja sitten olisi oikeusnotaarin paperit taskussa. Sen jälkeen ensi syksynä pitäisi tehdä gradu. Sitten olenkin jo maisteri, Pitkänen kertoo.
Hyökkääjä aloitti oikeusopintonsa samaan aikaan, kun Jokipojat starttasi Suomi-sarja-kauttaan. Pykälää alempi sarjataso oli opintojen aloituksen kannalta otollinen.
− Vaikka harjoittelimme melkein kuin Mestis-joukkue, oli pelaaminen silti kevyempää. Se oli vähemmän stressaavaa, mikä puolestaan helpotti opintoja.
− Mestiksessä, kun pelejä on keskiviikkonakin, opintojen viikkorytmi katkeaa helposti. Nyt täytyy enemmän suunnitella koska opiskelee, mitä opiskelee ja koska pääsee paikalle luennoilla, Pitkänen tuumaa.
Koska pelaamisen ja opintojen yhteensovittamisessa on jo tarpeeksi hommaa, ei niitä ulkomaille asti haluttu raahata.
− Itävallassa en tehnyt mitään eikä ollut oikeastaan tarkoituskaan, Pitkänen naurahtaa.
− Palasin kuitenkin Suomeen juuri sopivasti niin, että ehdin ilmoittautua Joensuussa kevätlukukaudelle.
Asianajajan urasta haaveileva hyökkääjä on pohtinut tulevaisuuden kuviaan jo pitkään.
− Ei saisi sanoa mihinkään ei, mutta ainakaan tällä hetkellä tuomarin hommat eivät kiinnosta, Pitkänen pohjustaa.
− Rikos- ja prosessioikeutta olen paljon lukenut ja jos tuomioistuinharjoitteluun pääsisi valmistumisen jälkeen, niin sitä kautta voisin varatuomarin nimikkeen saada, hän jatkaa.
Ja jos Pitkänen jossain vaiheessa oikeusalan töihin pääsee, tiedostaa hän myös sen, ettei jääkiekon pelaaminen edes puoliammattilaistasolla asetu kuvioihin. Jääkiekko ei miehestä kuitenkaan hevillä lähde.
− Valmentaminen totta kai kiinnostaa, mutta en ole varma, olenko saanut pelaamisestakaan vielä tarpeekseni. Tai saanko ylipäätään koskaan.
− Joskus sitten tulevaisuudessa, kun tällä tasolla pelit loppuvat, olen miettinyt, että lähtisin harrastesarjoihin pelaamaan, Pitkänen kertoo.
Eikä ole täysin poissuljettua sekään, etteikö tulevaisuudessa asianajajan hommia olisi tarjolla suoraan jääkiekon parista.
− Pelaajayhdistyksellä on oma luotettu asianajajansa, joten sillä puolella on niitä juttuja, joihin oikeusapua tarvitaan. Esimerkiksi pelaajien asemaan liittyvät asiat ja erilaiset työehtosopimukset pelaajayhdistyksen ja liigan välillä.
− Ja onhan tässä KooKoollakin koko ajan oikeusprosessia menossa, Pitkänen kuittaa.