Janne Ojanen varattiin NHL:n vuonna 1985 kolmannella kierroksella New Jersey Devilsiin. Draftin suurimmat tähdet olivat lopulta draftiin kuutosvaraus, sentteri Vincent Damphousse, puolustaja Brian Leetch ja suomalaispuolustajat Teppo Numminen ja Jyrki Lumme.
Tamperelaisten hienosta draft-menestyksestä ja Ojasen hyvästä alku-urasta Suomessa ei ollut kuitenkaan apua Ojaselle, kun tamperelaisnuori kohtasi Pohjois-Amerikan kovan arjen. Alku näyttikin vielä hyvältä.
- Lähdimme Nummisen Tepon kanssa samana vuonna NHL:n. Meillä oli yhteinen agentti, Don Baizley, joka valitettavasti menehtyi tässä taannoin. Don teki meille molemmille identtiset sopimukset.
- Teppo sanoi, että tulee heti ensimmäisen sopimuksen jälkeen takaisin Suomeen. Ei ole vielä tullut, nauraa Ojanen hyvälle ystävälleen.
"Sanoivat, että kakkossentterin paikka on varma"
Yli 1400 NHL-ottelun veteraaniksi yltänyt Numminen teki kuitenkin jotain toisin. Tuli varatuksi seuraan, joka oli aikaansa edellä. Winnipegissä ymmärrettiin eurooppalaisia, New Jerseyssä ei.
- Devilsissä luvattiin paljon ja eurooppalaiset scoutit tunsivat minut hyvin. Sanoivat, että kakkossentterin paikka on varma. Harjoituspelit kulkivat hyvin, mutta sitten jo sanottiinkin, että farmi kutsuu.
- Olin ihan ok lähdön kanssa, vaikka sainkin soitella perään, että joko tänne saisi kamani lähetettyä, kalsarit loppuvat kesken. Matkalaukut tulivat ja siellä olinkin jouluun saakka, miettii Ojanen.
Ketjukaverini olivat hyviä, Kirk Mulleria ja Peter Stastnya. Sitten polveni eturistiside meni melkein poikki, se hieman hidasti menoa.
No, jos jotain huonoa niin jotain hyvääkin. Keskushyökkääjä tapasi farmijoukkue Utica Devilsissä mielenkiintoisen tuttavuuden.
- Utica Devilsissä pisteitä kertyi, ei se sentään ihan shokki ollut. Asuin neljä kuukautta Howard Johnsonin motellissa samassa, pienessä huoneessa George McPheen kanssa, joka on nykyään Washington Capitalsin GM. George oli silloin kova tappelija, joka oli kuntoutuksessa farmissa. Suhasimme pitkin USA:ta ja Kanadaa bussilla.
- McPhee oli todella mukava kaveri. George oli New Yorkin poikia niin siellä kävi näyttelijöitä moikkaamassa miestä ja tuli jos jonkunlaista näyttelyä ja vaatetta hotelliin, paljastaa Ojanen.
Ensimmäinen visiitti jää tyngäksi – "Playoffeissa en pelannut minuuttiakaan"
Ojanen sai mahdollisuutensa ylhäällä toisella kaudellaan 1989-90. Ojanen pelasi 64 runkosarjaottelussa ja teki mukavat tehot 17+13=30. Tehot kuitenkin painottuivat alkukauteen.
- Devils ei ollut tuolloin vielä oikein lähtenyt käyntiin. Alkukausi meni pirun hyvin ja tuli pisteitä, mutta sitten valmentaja vaihtui ja minut siirrettiin laituriksi. Tosin ketjukaverini olivat hyviä, Kirk Mulleria ja Peter Stastnya. Sitten polveni eturistiside meni melkein poikki, se hieman hidasti menoa.
- Playoffeissa en pelannut enää minuuttiakaan. Siinä ajattelin, että lähden nyt Eurooppaan, vaikka sopimusta olikin jäljellä. Sovimme GM Lou Lamoriellon kanssa, että tulen takaisin kyllä, kertoo Ojanen.
Kuvaavaa on, että viimeisimmällä täydellä NHL-kaudella 2011-12 Ojanen olisi 17 maalillaan ollut viidenneksi paras suomalainen maalintekijä NHL:ssä, vaikka Ojanen pelasi sen ajan pelimäärien vuoksi vain mainitun 64 ottelua.
Nykyään nuori Ojanen olisikin mukana Sotšin olympiajoukkueessa NHL-tähtenämme, mutta aika oli toinen 80- ja 90-lukujen taitteessa.
- Meillä ei ollut New Jerseyssä ketään muuta eurooppalaista, ja eurooppalaisia syrjittiin NHL:ssä siihen aikaan. Ruotsalaisen "Reksa" [Reijo] ja venäläiset tulivat seuraan vasta myöhemmin. Meillä oli valmentajana vielä kunnon "old time hockey"–koutsi(toim. huom. John Cunniff). Ei ollut helppoa.
- Jos vastustajalla oli pari tappelijaa rosterissa, jouduin nopeasti polkemaan pyörää ja paitaa ei löytynyt kopista.
Miracle on New Jersey
Ojanen täytti lupauksensa nykyäänkin Devils-GM:nä toimivalle Lamoriellolle. Kahden Tappara-kauden jälkeen oli aika palata New Jerseyyn, mutta paluu olisi voinut olla toiseenkin NHL-joukkueeseen.
- Toisen kauden harjoitusleirillä kuulin Baizleyltä, että minut myytäisiin viimeisen harjoituspelin jälkeen Winnipegiin, jossa oli enemmän eurooppalaisia ja Teppokin oli siellä. Tekaisin 2+1 ja kaupat peruttiin, kertoo Ojanen.
Stevens ja Eric Lindros ajelivat toisiaan illasta toiseen aivan surutta. Se ei ollut lasten katsottavaa.
Devilsiä valmensi tuolla 1992-93-kaudella muuan Herb Brooks, joka johdatti USA:n nuoren, yliopistopelaajista koostuneen joukkueen sensaatiomaiseen olympiakultaan ohi laatua tihkuneen Neuvostoliiton vuonna 1980 Lake Placidissa.
- Herb Brooks tuli valmentajaksemme. En kuitenkaan ihan päässyt joukkueeseen sisälle ja ensi kesänä oli taas uusi valmentaja. Jacques Lemaire kyllä vei Devilsin mestaruuteen, mutta ei noteerannut minua juurikaan. Kutsu olisi käynyt taas farmiin ja vaimo oli raskaana, joten lähdin jälleen takaisin Tapparaan.
- Brooks oli todella filosofinen valmentaja. Eläytyi todella vahvasti peliin ja vertauskuvat olivat aika henkeviä, kuvailee Ojanen Miracle on ice –valmentajaa.
Devils vilisee legendoja – "Se ei ollut lasten katsottavaa"
Devils ei ollut organisaationa vielä saavuttanut piikkiään, mutta Lemaire onnistui johtamaan kasan tulevaisuuden tähtiä Stanley Cup –mestareiksi kaksi vuotta Ojasen lähdön jälkeen.
Jo 1993 pirujen kokoonpano oli melkoinen jääkiekkonostalgian kehto. Joukkuetta miehittivät Claude Lemieux'n, Scott Stevensin, Stephane Richerin, Peter Stastnyn, 19-vuotiaan Scott Niedermayerin, Bill Guerinin ja Bobby Holikin kaltaiset tulevat legendat.
- Meillä oli monenmoista pelaajaa Devilsissä. Lemieux oli kova tekemään pisteitä (toim. huom. joukkueensa paras 81 pisteellä) ja taistelemaan, mutta NHL:ssä välillä joutuu kulmissa nahistelemaankin. Stevens oli vahvin kaveri ja kovin taklaaja, jonka kanssa pelasin, kehuu Ojanen Devilsin silloista voimakaksikkoa.
Fetisov ja Kasatonov olivat todella mukavia kavereita, mutta vain erikseen. Yhdessä heidän kanssaan ei voinut olla.
Stevensin uran hienoimmat saavutukset ovat kolme Stanley Cup –mestaruutta Devils-paidassa, mutta mies muistettaneen parhaiten yhtenä kaukaloiden pelätyimpänä avojääntaklaajana.
- Yhtenä kautena pelasimme seitsemän peliä Philadelphiaa vastaan ja Stevens ja Eric Lindros ajelivat toisiaan illasta toiseen aivan surutta. Se ei ollut lasten katsottavaa.
- Stevens oli 100-kiloinen lihaskimppu, jonka taklaukset sattuivat todella paljon ja Scott taklasi aina puhtaasti. Ei ihme, että Lindros joutui lopettamaan Stevensin taklauksien vuoksi, parahtaa Ojanen.
Totuus Fetisovista ja Kasatonovista – "he eivät puhuneet toisilleen mitään"
Oman lukunsa muodosti myös Devilsissä jo Ojasen ensimmäisellä visiitillä luutinut puolustajapari Vjatšeslav Fetisov – Aleksei Kasatonov, joka tuli toki tunnetuksi Neuvostoliiton punakoneen kuuluisan Igor Larionov – Sergei Makarov – Vladimir Krutov –linjan puolustuskaksikkona.
- Fetisov ja Kasatonov olivat todella mukavia kavereita, mutta vain erikseen. Yhdessä heidän kanssaan ei voinut olla, koska he eivät puhuneet toisilleen mitään. Pelasivat pakkiparina ja eivät puhuneet sanaakaan. Kasatonov jätettiin ainoana punakoneen ykkösketjusta Neuvostoliittoon aluksi, muut lähtivät Pohjois-Amerikkaan. Aleksei suuttui siitä.
Kaveruus ehti syntyä vasta sen jälkeen, kun Ojanen niittasi 1-0-maalin Neuvostoliiton verkkoon vuonna 1988 Calgaryn olympiakisoissa. Tuolloin Suomi nappasi 2-1-voiton ja Pentti Matikaisen valmennettavat juhlivat Suomen kautta aikain ensimmäistä arvokisamitalia, olympiahopeaa.