>> Lue viikko sitten julkaistu haastattelun ensimmäinen osa tästä.
On elokuu 2010. Matt Nickersonin elämä pysähtyy. Rakkaan ja läheisen äidin yllättävä poismeno romahduttaa 25-vuotiaan yhdysvaltalaisen.
Äiti-Nickerson oli ollut viikkoa aiemmin leikkauksessa ja kaiken piti olla kunnossa, mutta hänen kunto heikkenikin äkisti. Potilas otettiin takaisin sairaalaan, mutta mitään ei ehditty tehdä. Jo seuraavana yönä lohduton puhelinsoitto herätti Matthew'n ja vaimo-Nooran – ”tulkaa nopeasti, jotta ehditte hyvästellä.”
Lapsuudessaan Nickersonilla oli ongelmia väkivaltaan taipuvaisen isänsä kanssa, mutta äitiin ja viisi vuotta nuorempaan pikkusiskoon muodostui todella läheinen suhde. Äidin menetys olikin nuorelle jenkille äärimmäisen kova paikka.
– Äitini oli paras ystäväni. Kun muutin pois kotoa 16-vuotiaana, puhuin hänelle puhelimitse ensimmäisenä vuonna joka päivä. Se oli rankkaa aikaa ja ajattelin jo, että minulle riittää, haluan takaisin kotiin, mutta äitini sai minut jaksamaan, nykyisin 27-vuotias Nickerson muistelee.
Alkoi selviytymistaistelu, jossa ei ollut sijaa jääkiekolle. Edelliskaudella Edmonton Oilersin organisaatiossa kiekkoillut puolustaja lopetti uransa - 25-vuotiaana. Syksyllä oli tarkoitus hakea uutta NHL-saumaa harjoitusleiriltä, mutta toisin kävi.
– Olin suunnitellut yhä pelaavani, mutta äidin kuolema ikään kuin pysäytti kaiken. Jääkiekko oli viimeinen asia, jota pystyin silloin ajattelemaan. Silloinen agenttini soitti minulle syyskuun puolivälissä ja kysyi olenko valmis menemään NHL-harjoitusleirille Binghamptoniin. Sanoin, että hei George, en ole noussut sängystä neljään viikkoon.
Elämää pohtiessa meni kaksi kiekkokautta, mutta Nickerson otti masennuksesta lopullisen niskalenkin keväällä 2012. Pikkuhiljaa hän pääsi kiinni elämään ja alkoi käydä tutulla kuntosalilla, joka oli myös monien muiden paikallisten kiekkoilijoiden suosiossa.
– En harjoitellut tosissani ennen viime huhtikuuta. Winnipegin Ron Hainsey, Anaheimin Nick Bonino ja AHL-pelaaja Jon DiSalvatore ovat kaikki paikallisia, connecticutilaisia jätkiä ja kun he tulivat omien kausiensa jälkeen takaisin kotiin ja salille, minä olin jo siellä. Aloimme myös käydä yhdessä jäällä ja siitä se lähti.
Juujärven perässä Kouvolaan
Nickersonin paluuprojekti konkretisoitui toukokuussa, kun Mestis-joukkue KooKoo pudotti yhden kesän sopimusmarkkinoiden mielenkiintoisimmista pommeista. Seura tiedotti entisen kohupuolustajan tekevän paluun sen oranssimustissa väreissä yksivuotisella, joskin koeajan sisältävällä sopimuksella.
Kahden kauden tauon aikana Matt löysi taas elämänhalunsa ja uudestaan intohimon myös jääkiekkoon. Liekki syttyi ja keväällä allekirjoitettu KooKoo-sopimus sai tulen roihuamaan iloisesti, mutta myös pelokkaasti.
– Muistelin juuri eilen, miten peloissani olin, kun tulin tänne. Olin todella hermona, koska olin ollut poissa jo niin pitkään. Pohdin, että mahtavatkohan he haluta minut tänne oikeasti.
Kouvolalaisjoukkue kaipasi nuoreen pakistoonsa fyysisyyttä ja kokemusta, mitä päävalmentaja Juha Juujärvelle jo entuudestaan Ilveksestä tutun miehen tiedettiin parhaimmillaan tarjoavan reilusti. Eikä oldlymeläinen ole kiekonkaan kanssa ihan tyhjä arpa.
– Ilveksessä Nickerson oli aluksi ongelmissa, mutta kun meiltä loukkaantui muutamia kärkipään puolustajia, hänen peliaikansa ja vastuunsa lisääntyi. Hyvin nopeasti kävi selväksi, että fyysisen puolen lisäksi hän pystyy pelaamaan myös hyvää hyökkäyspeliä, Juujärvi muistelee.
– Kun tämän kauden joukkueemme pakistossa alkoi olla ruudut täynnä, niin tiesimme, että tarvitsemme sinne lisää fyysisyyttä. Sitten tuli tietoon, että Nickerson voisi olla saatavilla ja totta kai halusimme sen kortin katsoa. Etenkin, kun hinta oli niin maltillinen jo nykyisiin esityksiin nähden, puhumattakaan siitä, mihin hänellä on potentiaalia.
Päävalmentaja Juujärvi oli suuri ”syyllinen” siihen, että Nickersonin paluujoukkueeksi valikoitui juuri KooKoo.
– Se oli iso asia, että ”Jupe” oli täällä. Tiesin, että paras mahdollisuuteni on ennestään tutun valmentajan alaisuudessa. Hän tunsi minut Ilveksestä ja tiesi mihin pystyn.
KooKoon toiminnanjohtaja Sakari Välimaa jakaa kovaotteiselle puolustajalleen kehuja varauksetta.
– Matt on kaikin puolin loistava poika, hyvä persoona ja hyvä jääkiekkoilija. Hyvä osoitus sellaisesta pelaajasta, johon vanha fraasi osuu kuin naulan kantaan: omat rakastaa, muut vihaa. Mielestäni jokaisessa työkalupakissa pitää olla tietynlaisia työkaluja, ja se oli yksi syy miksi Mattin halusimme, Välimaa kertoo.
– Hän on käynyt tosi kovan elämänkoulun ja varsinkin sinä yhtenä vuonna tapahtui elämässä niin paljon, että jääkiekko oli ymmärrettävästi pieni asia. Tiesimme kyllä taustat, miksi mies oli pelaamatta, ja tiesimme myös, että hän on mainettaan parempi pelaaja.
Asenne ratkaisi
Nickerson saapui Suomeen aivan heinäkuun lopulla ja oli mukana, kun KooKoo aloitti jääharjoittelun elokuun alussa. Takaisin pukukoppielämään ja jääkiekkojoukkueeseen pääseminen oli tunteikkaalle partasuulle valtava asia.
– Voi pojat, se oli mieletöntä! On mahtavaa pelata taas jääkiekkoa ja tulla hallille joka päivä. Etenkin kaipasin sitä yhteenkuuluvuutta muiden jätkien kanssa. Se on klisee, mutta tässä kohtaa se pitää paikkansa: sitä ei tajua, mitä on, ennen kuin se on mennyttä, jenkkipuolustaja sanoo.
– Se on ainutlaatuista, kun voitetun pelin jälkeen ollaan pukukopissa ja kaikki ovat antaneet kaikkensa. Olen todella kiitollinen mahdollisuudesta, jonka täältä sain.
Yli kahden vuoden pelitauko päättyi elokuun kahdeksantena päivänä, kun Nickerson palasi kaukaloon Kajaanin Hokkia vastaan. Peli ja pelinjälkeiset rutiinit olivat monenlaisten tunteiden sävyttämät.
– Soitin kotiin äidilleni ensimmäisestä Teksas Tornadossa pelaamastani vuodesta lähtien jokaisen pelin jälkeen, eli 16-vuotiaasta lähtien. Myös silloin, kun pelasin Springfieldissä vajaan tunnin päässä kotoani, vaikka kävin siellä viikoittain.
– Ensimmäisen KooKoo-pelin jälkeen olin todella surullinen, koska olin niin tottunut pelien jälkeen kävelemään ulkona ja soittamaan kotiin. Tällä kertaa soitinkin siskolleni, ja olen soittanut sen jälkeen muidenkin pelien jälkeen. Yritän pitää kiinni vanhoista rutiineista ja perheen koossa. Sen mitä siitä on jäljellä.
Kevään ja kesän kovasta harjoittelusta huolimatta Suomeen saapui vielä varsin vajaakuntoinen pelaaja. Nickerson itse kantoi kunto-ongelmistaan suurta huolta, mutta valmennus- ja seurajohdossa otettiin rauhassa.
– Matt sanoi koeajan jälkeen, että hänen ei olisi pitänyt olla ensimmäiseen pariin viikkoon lähelläkään tällaista ammattilaisjoukkuetta. Häntä hävetti. Me kuitenkin tiesimme, että meillä oli ihan hyvin aikaa katsoa tilannetta ja laittaa mies kuntoon, toiminnanjohtaja Välimaa kertaa.
– Hän oli valmis laittamaan itsensä 110-prosenttisesti likoon ja se on meille tärkein asia. Kun laitat itsesi ihan satasella likoon joukkueen ja muiden pelaajien puolesta, niin varmasti saat meillä pelata. Jos olisimme alussa linjanneet, että painosta pitää saada heti viisi kiloa pois, Matt olisi sanonut, että antakaa minulle avaruuspuku, niin menen saunaan.
Kesän ensimmäisissä peleissä parannettavaa riitti lähes kaikessa, mutta koeaika tuotti silti loppukauden pestin. Kehityskaari on ollut kova, sillä 24 ottelun jälkeen Nickerson on joukkueensa puolustajista paras pistemies ja koko Mestiksenkin puolustajapörssissä sijalla 19. Tehotilasto näyttää lukemaa +6.
– En pelannut parin ensimmäisen kuukauden aikana kovinkaan hyvin. Vasta viimeisen kuukauden aikana olen alkanut liikkua ja lukea peliä paremmin, siihen vain meni hetki aikaa. Olen kiitollinen siitä, että täällä oltiin niin kärsivällisiä, Matt itse kiittelee.
– Olimme alussa kärsivällisiä, halusimme rauhassa katsoa, että mies varmasti pääsee rytmiin kunnolla kiinni. Homma lähti vähän huonosti liikkeelle, mutta nyt hän on omalla tekemisellään ottanut paikkansa meidän joukkueessa, päävalmentaja Juujärvi summaa.
Tappavat säännöt
Nickerson nousi kulttipelaajaksi ensimmäisen Ässä-vuotensa tempauksilla, jotka poikivat lopulta SM-liigan jäähykuninkuuden. Kausi 2005-06 toi Nickersonille pysyvästi varsin mairittelemattoman etuliitteen, mutta kohu-Matt on seitsemässä vuodessa rauhoittunut.
Yksi kauden puhutuimmista tapahtumista nähtiin marraskuussa 2005, lauantai-illan hegemoniaottelussa Ässät-HIFK. Nickerson ja Patrik Lostedt tappelivat jo viiden minuutin kohdalla, ja yhdysvaltalainen villitsi kotiyleisöä tuulettamalla ja tekemällä kurkunleikkauseleen. Omien sanojensa mukaan mieheltä ei tulla enää koskaan tulla moista näkemään.
– Ei, ei todellakaan. HIFK yöpyi Porissa ja harjoitteli aamulla. Katsoin heidän aamujäätä ja teippasin mailaani, kun [Ässien päävalmentaja] Mika Toivola tuli sanomaan, että on huhu, jonka mukaan numero 61 aikoo tapella kanssani. No, minä sitten teippasin lämmittelyyn mailaani sen numeron, koska tiesin mitä on tulossa, Nickerson muistelee nauraen.
– Ehdin pelata muistaakseni kolme vaihtoa ja lauoin kerran tolppaan, ja sitten seuraavassa vaihdossa Lostedt tuli jäälle ja kysyi, että oletko valmis. Vastasin, että tietysti. Fanit sekosivat täysin. Yritin poistua jäältä nopeasti, mutta minua ei päästetty heti ja sitten tuli tehtyä typeriä juttuja. Sitä ei enää tapahdu.
Tällä Suomen-visiitillään Nickerson on toistaiseksi keskittynyt pelaamiseen, eikä mieheltä olla nähty vielä yhtäkään ”myllyä” saatikka otsikoihin päätyvää ylilyöntiä. Puolustaja haluaa osoittaa osaavansa myös pelata ja jättää kohut muille.
– Haluan todistaa, että osaan yhä pelata tätä peliä, ja ettei mikään ole muuttunut. Olen edelleen sama kaveri kuin Porissa, mutta viisaampi. Tulen yhä pelaamaan kovaa, mutta haluan korostaa, että en ole vain tappelija, vaan osaan myös pelata.
Tappelukutsuja Nickerson on tosin silti lähetellyt, mutta sopivaa tanssiseuraa ei ole Mestiksestä toistaiseksi löytynyt.
– Esimerkiksi edellisessä kotipelissämme Peliittojen [Henri] Manninen ajoi meidän [kapteeni Jarno] Lippojokea rumasti ja jos säännöt sallisivat sen, hänen olisi täytynyt tapella minun kanssani välittömästi. Kysyin häntä lähtemään jotain kymmenen kertaa, mutta ei. Säännöt tappavat minut nyt, koska en voi puolustaa joukkuettani niin hyvin kuin haluaisin.
Pelikiellossa Nickerson on tosin silti ehtinyt jo olla – vieläpä ennen ensimmäistäkään sarjaottelua! Miehen kymppitili täyttyi harjoitusotteluissa, mikä tiesi yhden matsin kieltoa ja päälle tuli vielä toinen, koska KooKoo oli epätietoinen siitä, missä ottelussa ensimmäinen kielto piti kärsiä ja peluutti Nickersonia pelikelvottomana.
– Kielto oli iso pettymys, koska meillä oli heti iso kotipeli Jukureita vastaan ja odotin sitä todella innolla. Hävisimme sen sitten 6-1 ja katsomossa istuminen oli todella, todella rankkaa.
Maanmiehiä ja nuorukaisia
Nickerson on yksi KooKoon kolmesta yhdysvaltalaispelaajasta. Samaan aikaan joukkueeseen liittyi myös nuori keskushyökkääjä Nick Dineen ja kauden alussa vielä työsulkupelaaja Tommy Wingels. Kahden maanmiehen kanssa pelaaminen on Nickersonille uusi kokemus.
– On mukavaa, että on kaksi muuta amerikkalaista - olisi yhdelläkin! Aiemmin kun olen pelannut Suomessa, muut ulkomaalaiset ovat olleet pääasiassa kanadalaisia. Porissakin asuin samassa kämpässä kahden kanadalaisen kanssa ja se oli aina sitä ”Kanada on parempi kuin USA”-juttua!
– Nyt on mukavaa, kun voimme porukalla nauraa Kanadalle ja muutenkin puhua välillä siitä, miten kotipuolessa menee. ”Deener” ja Tommy ovat mahtavia jätkiä, joten tämä on oikein mukavaa.
San Jose Sharksista KooKoohon saapunut Wingels on ollut Mestis-organisaatiolle luonnollisesti mieletön vahvistus.
– Tommy on ollut meille valtava apu. Hän ei ole pelannut keskellä pitkään aikaan, mutta hän hyppäsi suoraan sentteriksi ja näyttää nyt jo siinä aivan luonnolliselta. Hänellä on hyvä laukaus ja peliäly, hän on ollut todella hyvä, Nickerson kehuu vuolaasti.
Jenkkikolmikko pärjää kopissakin hyvin, vaikka esimerkiksi KooKoon huoltajakaksikolta ei "lontoo" suuremmin taivukaan.
– Nickersonista on varmasti meille paljon iloa pitkässä juoksussa. Hän on tärkeä paitsi kaukalossa, myös pukukoppipelaajana ja hengennostattajana. Meidän huoltajat eivät käytännössä osaa englantia kuin ”yes” ja ”no”, mutta hekin pärjäävät ihan loistavasti Mattin kanssa. Joskus aika värikkäästikin, toiminnanjohtaja Välimaa naurahtaa.
Nickerson on uudessa tilanteessa myös ikänsä puolesta. Entinen nuori lupaus onkin nyt joukkueensa vanhinta kaartia. Marko Kiprusoffin lähdön myötä Matt on KooKoon vanhin puolustaja. Rajuimmillaan joukkueella on ollut kuluvalla kaudella kokoonpanossa neljä alle 20-vuotiasta puolustajaa.
– Se on hullua! Olen tottunut olemaan se nuori jätkä, mutta nyt olenkin ihan vanhimpien joukossa. Kun tulin ensimmäistä kertaa Poriin, ei minulla ollut lainkaan paineita. Minä vain pelasin, ”olen 20, mitä minun muka pitäisi tietää?”
– Nyt olenkin kokenut pelaaja ja jos joukkue ei pärjää toivotusti, minusta tuntuu, että vanhempana ja kokeneempana jätkänä minun pitää olla osa sitä ratkaisua, jolla käännämme kurssin. Mutta onneksi meidän nuoret puolustajat ovat niin hyviä. Joskus minun täytyy muistuttaa itselleni, että nämä jätkät ovat vasta noin 20-vuotiaita.
Sopeutumisessa ei ongelmaa
Suomi ja Kouvola eivät välttämättä ole yhdysvaltalaiskiekkoilijoille unelmapaikkoja, mutta Matt Nickerson ei valita. Päinvastoin. Mies on itse kotoisin noin 8000 asukkaan pikkukaupungista, joten lähes 90 000 ihmisen Kouvola ei järkytä ainakaan pienuudellaan. Suomen syksyihin ja talviinkin Nickerson on ehtinyt tottua, ja sopeutumista entisestään helpottaa suomalainen vaimo.
– Kouvola on mukava paikka, oikeasti tykkään olla täällä! Asumme onneksi rauhallisella alueella, aivan keskustan ulkopuolella. Täällä on sopivan hiljaista ja saa levättyä tarpeeksi, Nickerson sanoo.
– Porissa asuin aivan keskustassa, ja kun perjantai-iltana yritit käydä nukkumaan, ulkona oli aina ihmisiä laulamassa, rikkomassa pulloja tai tappelemassa. Minun täytyi joskus avata makuuhuoneeni ikkuna ja huutaa, että olkaa hiljaa, meillä on peli huomenna! Relatkaa, menkää baariin, tehkää jotain, kunhan menette pois siitä.
Ensimmäisenä vuonna Porissa Nickerson sai kulttimaineen ja lisänimiä, mutta myös elämänkumppanin. Matt ja porilainen Noora menivät naimisiin joulukuussa 2009.
– Noora oli töissä lounaspaikassa, josta joukkue sai alennusta. Paikka oli aivan kämppääni vastapäätä, joten näimme joka päivä. Hetki siihen meni, mutta lopulta sain hänet treffeille. Piiritin tarpeeksi kauan ja lopulta hän ei enää kestänyt, vaan antoi periksi, Matthew nauraa.
Uransa jälkeen Nickerson ei haaveile kiillottavansa urheiluautokokoelmaa, vaan varsin maanläheisistä asioista: perheestä ja omasta rauhasta luonnon keskellä.
– Jonain päivänä haluan omistaa maatilan ja elää metsässä, kaukana kaikesta. Jossain, missä täytyy ajaa löytääkseen ihmisiä. Se olisi hienoa! Minä kasvoin metsässä, pidän ulkoilusta ja retkeilystä. Puhun siitä Nooralle koko ajan, että jonain päivänä hankimme farmin. Hän rakastaa eläimiä, eli se ei ole ongelma, ei häntä haittaa.
Tähtäimessä mestaruus
Mutta uranjälkeiset asiat eivät ole vielä ajankohtaisia. Nickerson on vasta palannut kaukaloon ja aikoo pelata vielä pitkään – ja hyvällä tasolla. Kehityskaari osoittaa tällä hetkellä isosti ylöspäin ja sellaisena Matthew aikoo sen myös pitää.
– Joka päivä tunnen olevani eilistä parempi. Kuka tietää mihin vielä yllän. Ainakin itse toivon kehittyväni paremmaksi kuin parhaina päivinäni, enkä näe, miksi se ei voisi onnistua.
Viimeisen puolen vuoden aikana Nickersonin elämässä on tapahtunut paljon. Ketään ei varmasti yllätä, että ensi kautta ei olla ehditty miettiä, ei lainkaan.
– Minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, missä olen ensi vuonna. Tällä hetkellä yritän vain keskittyä voittamaan tänä vuonna. Meillä on erittäin hyvä joukkue ja uskon, että voimme tehdä tänä vuonna isoja asioita.
– Nautin pelaamisesta täällä ja pelaamme hyvää lätkää, tunnen valmentajat ja ”Sakke” [Välimaa] on myös hyvä tyyppi. Minulla ei olisi mitään ongelmaa jatkaa täällä, mutta se ei ole tämän hetken asia.
Nickersonin ura on ollut todella värikäs, mutta kirkkain menestys siltä vielä puuttuu. Kultamitaleita ei palkintokaapista löydy, ainakaan vielä. Uran tähtihetkikin on toistaiseksi puolivälieräsarjan voitto.
– Haluan ehdottomasti voittaa mestaruuden. Oli se sitten Mestis, SM-liiga, AHL, NHL, mikä vain, haluan voittaa. Haluan tuntea sen, että olemme paras joukkue sarjassa ja parhaat jätkät. Se on se, mitä minä haluan.
– Sanoisin, että parasta urallani on ollut se kausi 2005-06. Yksittäisistä hetkistä varmaankin se, kun voitimme Tapparan. Se oli kova ja fyysinen puolivälieräsarja. Olimme jo tappiolla 0-2, mutta voitimme 4-2. Silloin me kaikki pukuhuoneessa tajusimme, että vau, me voimme tehdä mitä tahansa. Se oli käännekohta kaikelle ja fiilis oli upea.
Takana on pitkä tie ja monia onnistumisia sekä epäonnistumisia. Matt Nickerson, jos voisit, muuttaisitko urasi aiemmista tapahtumista jotain?
– En muuttaisi yhtään mitään. Uskon, että kaikki, mikä on johtanut tähän pisteeseen, on muovannut minua ja auttanut minua olemaan se, mitä olen tänä päivänä.
