On päivänselvää, että jääkiekkoilija Mikko Rantanen oli vuoden 2018 kovin suomalaisurheilija.
82 NHL:n runkosarjaottelussa tehopisteet 34+78=112. Toiseksi eniten koko sarjassa. Siis lajissaan ylivoimaisesti maailman parhaiden urheilijoiden joukossa. Keskimäärin 1,37 tehopistettä per runkosarjaottelu. Siis koko vuoden ajan keskimäärin vähintään yksi tehopiste jokaisessa runkosarjaottelussa. Pörssissä edellään vain maailman tämän hetken paras jääkiekkoilija Connor McDavid.
Kaikkiaan vuoden 2018 aikana kaikissa otteluissa viidenneksi tehokkain NHL-pelaaja. 90 ottelussa tehopisteet 34+82=116. Vertailtaessa vuoden 30 tehokkainta pelaajaa, ottelukohtaisessa tehopistekeskiarvossa sarjan neljänneksi paras. 1,28 pistettä keskimäärin per ottelu. Pistekeskiarvossa edellä vain McDavid, oma ketjukaverinsa Nathan MacKinnon sekä jääkiekon kovin voittaja Sidney Crosby. Heidän pistekeskiarvonsa olivat 1,45, 1,34 ja 1,30.
Moisen vuoden kiskaiseminen ei ole mahdollista ilman vuosikausien säälimätöntä harjoitusrääkkiä. 90 ottelua 1,28 tehopisteen keskiarvolla edellyttää aivan mieletöntä suoritustasoa, kestävyyttä, voitontahtoa ja keskittyneisyyttä. Kolme tai neljä ottelua viikoittain, jatkuvaa kehonhuoltoa ja kesällä armotonta uurastusta.
Ja Rantaselta tämä keskinkertaisessa NHL-joukkueessa, MacKinnonin kanssa käytännössä kahdestaan koko ryhmää kantaen. Hyökkäysketjun kolmas lenkki Gabriel Landeskog oli lähinnä hyvä apumies. Keväällä Rantanen meni vielä maailmanmestaruuskisoihin auttamaan Suomen miesten maajoukkuetta.
Suorituksen hulppeus äimistyttää. Se on aivan poikkeuksellinen suomalaisen urheilun historiassa. Vain Teemu Selänteen parhaat vuodet voi lukea edes samaan kategoriaan numerotuloksen, roolin merkittävyyden ja vastustajien tason laajuuden osalta.
Harva suomalainen on koskaan huhkinut Rantasen suorituksen kaltaista vuotta. Saati, että joku olisi tehnyt niin 2018.
***
Vuoden urheilija valinnassahan puhutaan nimenomaan vuodesta. Ei esimerkiksi ainoastaan helmikuusta. Mikäli nimettävän äänillään päättävät Urheilutoimittajain liiton jäsenet ovat sisäistäneet sen, jääkiekkoilija Rantanen on itsestään selvä valinta.
Kun voittaja julkistetaan tänä iltana Urheilugaalassa, todennäköisesti huudettava nimi on kuitenkin maastohiihtäjä Iivo Niskanen.
Hän voitti Pyeongchangin talviolympialaisissa kultaa 50 kilometrin hiihdossa, mikä on valtavan upea saavutus. Yksittäinen voitto on ilman muuta kirkkaampi kuin joukkueurheilija Rantasella. Mutta muutoin Niskasen vuosi ei ollut häävi. Hän pääsi vain yhdessä maailmacupin osakilpailussa podiumille, kolmanneksi. Kauden 2017–2018 cupin kokonaiskilpailussa sijoitus oli 15.
Mutta koska maastohiihto on perinteisesti ollut yksi suomalaisuuden peruselementeistä ja äänioikeutettujen keski-ikä on voimakkaasti keski-ikäinen, hiihdon kuninkuusmatkan olympiavoittajan painottaminen lienee ollut useille automaatio.
***
Eikä sekään huono valinta ole, jos Niskanen voittaa. Ei Vuoden urheilija -äänestyksessä määritetä urheilulajien tai edes urheilijoiden paremmuutta. Se on vain yksi palkinto, jonka Urheilutoimittajain liitto keksi 1940-luvulla jaettavakseen. Aktiivinen äänestäjäkunta on henkilömäärältään, iältään ja kulttuuritaustaltaan verrattain suppea.
Perinne on hieno, vaikka palkinnon paino- ja huomioarvo ovatkin suhteettomia taustalla olevaan äänestysprosessiin nähden. Karnevalistinen valinta kyllä sinänsä sopii hyvin urheiluviihteeseen.
Toki on niin, että jos Mikko Rantanen ei ole Vuoden urheilija 2018, urheilutoimittajilta on jäänyt paljon huomaamatta. Se kielisi joukkueurheilijoiden sorsimisesta, joka on ollut kestopuheenaihe ainakin 1990-luvun alusta saakka.
Sillä Rantanen vastasi ehdottomasti vaativimmasta 365 päivän suomalaisesta urheilusuorituksesta vuonna 2018.
Sen vuoksi hänet valittiin jo Vuoden jääkiekkopersoonaksi.
Päätoimittajan Pärnänen-palstaa julkaistaan viikoittain. Tekstit eivät ole pääkirjoituksia, mutta ne ovat päätoimittajan näkemyksiä.
