Oppia on haettu ja sitä on saatu. Näin voisi tiivistää Nuorten Leijonien turnauksen puolivälieräottelun kääntymiseen saakka.
Suomi oli ikään kuin opintomatkalla. Katseli vierestä, missä turnauksen muut huiput menevät ja rimpuili mukana. Tulos oli karua, kun Kanada marssi vastustamattomasti yli ja myös Ruotsi oli lähellä karata tavoittamattomiin.
Niin valmentaja Antti Pennanen kuin nuorsuomalaisten pelaajat puhuivat jopa korostetusti siitä, miten ottelut ovat antaneet oppia ja mielessä on selvät parantamisen kohteet. Oppi ei näyttänyt kuitenkaan siirtyvän kaukaloon.
Vielä Ruotsi-ottelun avauserässä Suomi oli kaukana omasta parhaastaan, kun peliä pakotettiin ja siirrettiin vastuuta vetäytyen kuoreen.
Hyviäkin hetkiä ottelun avauserään mahtui, mutta luotto peliin tuntui olevan kuin nuoralla tanssimista: minä hetkenä tahansa tapahtuu horjahdus, joka johtaa tapaturmaan.
Puolivälierän edetessä Suomi näytti, että oppia on myös hyödynnetty. Pelillinen kasvuprosessi näkyi lopulta tulostaulullakin. Suomi alkoi pelata omien etujensa mukaisesti toisessa erässä. Tilanteessa, jossa ikäänkuin ei enää ollut hävittävää.
Suomi ei jäänyt jossittelemaan paitsiomaaleja, jäähyjä tai jo lähes livennyttä välieräpaikkaa, vaan luotti peliinsä ja puski Ruotsin väkisin nurin kivenkovien ydinpelaajiensa johdolla.
Opin tie ei katkea tähän. Vaikka voitto varmasti toi itseluottamusta, peli ei lähde rullaamaan pelkällä kasvaneella itseluottamuksella automaattisesti ensi hetkistä alkaen.
Tehdäänkö valmistautumisessa kaikki optimaalisesti? Onko koko joukkue samalla pelikirjan sivulla? Voidaanko joitakin pelillisiä asioita vielä täsmentää joukkueelle?
Kysymyksiin vastaaminen on olennainen osa turnauksen mukana tuomaa kehitystä. Suomen kehityskaaressa on ehdottomasti vielä jatkamisen varaa. Joukkueen potentiaali on korkea ja sen täyttä lunastamista kohti tällä hetkellä marssitaan.
Se viime vuosina onkin jo useasti nähty, mikä tulos on, kun Suomi maksimoi potentiaalinsa arvokisatasolla.