Suomi päätti nuorten MM-kisaturnauksensa pronssiottelun voitolla Venäjää vastaan. Kaksi ensimmäistä maalia syntyivät tasakentällisin ja kaksi viimeistä tyhjiin Venäjän hakiessa tasoitusta. Tyhjiin suuntautuneita laukauksia laskematta Suomi vei laukaukset 30-29. Suomi otti ottelussa vain kaksi kahden minuutin rangaistusta. Suomi oli vahva etenkin ottelun viimeisen erän aloituksissa.
Huonoa: Torkkupeitto korvilla avauserään
Pelien avausminuutit ja välillä avauserät eivät kokonaisuutena olleet Nuorten Leijonien vahvuutena tässä turnauksessa. USA-pelissä Suomen avauserä oli erittäin hyvä, mutta pronssipelissä suomalaiset luistelivat torkkupeitto korvilla avauserään. Venäjä rytmitti, Venäjä teki pistohyökkäyksiä, Venäjä oli vahva sekä tarkka hyökkäyspään hyökkäyspelissä, ja teki lopulta Suomen katsossa vierestä avausmaalin.
Suomen ensimmäinen laukaus maalia kohti syntyi vasta erän puolivälissä, jonka jälkeen peli alkoi luistaa paremmin. Suomi pelasi pystyyn ja loi suorilla hyökkäyksillä useita paikkoja, eivätkä niiden luomiset juuri vaatineet pelin rytmittämistä. Ensimmäinen kymmenen minuuttia näytti Suomen kannalta todella heikolta.
Hyvää: Ryminää, vyöryttelyä, suoraviivaisuutta ja vankkaa puolustamista
Suomi ryhdistäytyi heikon alun jälkeen ja pääsi peliin mukaan, vaikkei se tehnyt vielä avauserässä yhtään maalia. Tämä kantoi lopulta loppuun asti. Suomi ei näyttänyt muuttavan taktisesti mitään merkittävää pelaamisessaan, mutta se alkoi saada katkoja keskialueella, kääntää peliä paremmin ja ylipäänsä onnistua hyökkäystensä ja puolustamisensa laadussa. Avauserässä se eteni kymmenen kertaa alueelle kiekko hallinnassaan, ja vaikka Venäjä oli erässä kokonaisuutena vahvempi, löysi Suomi lopulta itseluottamuksensa tätä kautta.
Suomi pelasi koko ajan vahvasti pystyyn, mikä horjutti passiivisesti karvannutta Venäjää. Koko ottelussa Suomi pelasi vain neljä viivelähtöä tasakentällisin. Oli sinällään yllättävää, että oikeastaan vasta pelin lopussa Suomen avauspelaaminen olisi kaivannut enemmän rytmejä, mutta nyt voitto irtosi näinkin − viimeistelyssä nähtiin aloitusvoittoja ja väkevää vääntämistä.
Suomi sai aikaiseksi suoraviivaisia hyökkäyksiä ja maskipelaamista. Lisäksi Suomi sai jokusen komean vyöryttelyn, joista yksi johti Suomen avausmaaliin. Ville Heinola toi kiekon päätyyn, kääntyi, ja Venäjän viisikko alkoi hajota, kun suomalaispuolustaja pisti kiekon oikeaoppisesti taas vastakkaiseen suuntaan ränniin. Kiekko kiersi pakille, maalin syntyessä sen edessä oli ruuhkaa ja eri suunnista liikkuvia pelaajia − tuttu kuvio päävalmentaja Antti Pennasen joukkueista viime vuosilta.
Suomen toista maalia taas edelsi Samuel Heleniuksen loistava pelinluku tilanteessa, jossa Venäjän avasi peliä ennalta-arvattavasti ja laiskasti laitaan. Sinne avautui paikka kiekonriistoon, minkä Helenius käytti hyväksi.
Hyvää: Pennasen pelikirja oli voittava pelikirja
Suomi voitti ja hävisi turnauksessa pelejä erilaisilla painotuksilla. Kanada-pelissä Suomi jäi selkeästi vahvempansa jalkoihin, eikä se löytänyt taktisesti keinoja kuroa materiaalieroa umpeen. Joukkueen onneksi tuo peli jäi alkulohkoon ja ainoaksi selkeäksi epäonnistumiseksi.
Muissa peleissä Suomelle tuli taktisia onnistumisia. Esimerkiksi Ruotsia vastaan menestystä tuli runsaalla kiekkokontrollilla. Kun peli sitä vaati, viivelähdöt lisääntyivät ottelun edetessä, eikä Ruotsi enää päässyt kiekkoon käsiksi. Venäjää vastaan Suomi taas otti omansa hyvinkin suoraviivaisella ja nopealla pelillä, jossa viivelähtöjä ja ylipäänsä kontrollitekoja oli yhteensä vähemmän kuin joidenkin ottelujen yhdessä erässä. Venäjä tyytyi liikaa katselemaan vierestä, ja se näkyi kaksinkamppailujen menestymättömyytenä.
Alkulohkon aikana näytti vielä siltä, että Suomen huolellisuus ei ehkä riitä vaativaan ja nopeaan kiekkokontrolliin, jos sitä kovimmat vastustajat vaativat. Kiekollisen pelin laatu kuitenkin kasvoi turnauksen edetessä, ja Suomen onneksi se sai myös pelata otteluita, joissa karvaus ei ollut yhtä tiukkaa kuin Kanadaa vastaan.
Antti Pennasen koko tiimi onnistui − niin taktisesti kuin hengenkin luomisessa, ja välillä rivakalla herättelyllä.
Hyvää: Vastuunkantajia löytyi Lundellin ja Heinolan takaakin
Suomen joukkueen pelillisistä johtajista kaksi oli yli muiden: Anton Lundell ja Ville Heinola. Tehopisteiden valossa Topi Niemelä onnistui Heinolaa paremmin, mutta jälkimmäiseltä löytyi erityisen paljon myös pisteettömiä vaihtoja, joissa fiksut kiekolliset ratkaisut tukivat Suomen peliä oikealla tavalla eteenpäin, ja alustivat myös pitkiä hyökkäyksiä. Siinä Heinola oli parhaimmillaan, kuten myös useimpia suomalaispakkeja paremmin paineen alla pelaamisessa.
Pronssimitali vaati toki onnistumisia laajalla rintamalla. Näiltä osin voidaan sanoa, että puuttumaan jäi vain siivu kiekollista osaamista, kun kaikki sellaiseen rooliin lähtökohtaisesti valitut eivät tehoilla juhllineet, ja osalta paikkaajista sellaista oli turha odottaakaan.
Aloituksissa Suomi oli erityisen vahva. Lundellin voittoprosentiksi koko turnauksessa jäi peräti 70 %, ja myös Henri Nikkanen (61,84 %) ja Helenius (50 %) väänsivät hyvin aloituksia. Maalivahti Kari Piiroinen oli oma tarinansa lähinnä siksi, että hän ei NHL-varauksen puuttumisen perusteella kuulu ikäluokkansa parhaisiin vahteihin. Tässä turnauksessa hän kuitenkin näytti, että hänessä olisi potentiaalia rauhalliseksi ja kehittyväksi tulevaisuuden ykkösmaalivahdiksi ammattilaissarjoihin − ainakin jossain päin Eurooppaa, jos ei NHL:ssä.
Johtopäätös: Suomi pelasi upeasti yläkanttiin
Suomi ei ollut alustavissa voimasuhteissa turnauksen mitalijoukkue. Suomen edelle menivät todennäköisyyksissä Kanada, USA, Venäjä ja Ruotsi. Kaksi viimeksimainittua kaatuivat kuitenkin ilman muiden apuja, joten turnauksen kokonaistulokseen voidaan loppuottelun menettämisestä huolimatta olla todella tyytyväisiä.
Mitali oli osa Suomen 2010-luvulla alkaneelle menestysjatkumolle nuorten ja juniorien arvokisoissa. Siitä osansa kiitoksesta voivat ottaa joukkueenjäsenten lisäksi myös heidän seuransa Suomessa ja Pohjois-Amerikassa. Vaikka parannettavia asioita löytyy ja pitää löytää jokaisella sarjatasolla, on Suomeen saatu luotua voitontahtoista pelaajamassaa sekä maajoukkueessa elävä voittamisen kulttuuri, jossa ei pelätä edes kaikkein kovimpia ja taitavimpia vastustajia.
