Kun Ville Varakas viimeisellä junnukaudellaan kipparoi IFK:n A-junioreita, oli joukkueessa kaksi alaikäistä huippulupausta. Ketkä kaksi?
Ensimmäinen vastaus tulee nopeasti:
– Teemu Laakso. Vai olikohan se jo Liigassa silloin?
Toista Varakkaan täytyy miettiä hetki, mutta lopulta sekin muistuu mieleen.
– Ja Timo Seppänen.
Molemmat oikein. Kumpikaan heistä ei enää ammattilaisena pelaa, mutta muutama muu samaisesta joukkueesta on IFK-faneillekin tuttuja, kuten uransa pari vuotta sitten lopettanut Hannu Pikkarainen sekä Lennart Petrell, joka on myös IFK:n tämän kauden joukkueessa mukana.
Nykyään kotimaisten kiekkosarjojen ikärakenne on toisenlainen kuin parikymmentä vuotta sitten. Monissa junnujoukkueissa on alaikäisiä yhtä paljon ellei enemmän kuin omassa ikäluokassaan pelaavia, ja Liigatasolla paljon vastuuta kantavat koko ajan nuoremmat. Myös KHL:ään ja Pohjois-Amerikkaan lähdetään varhaisessa vaiheessa.
Yhtenä syy saattaa olla Liigan kasvanut koko – toisaalta seurauksena voidaan pitää sitä, että suomalaiset ikäkausimaajoukkueet pärjäävät hyvin ja että NHL:ssä suuri joukko suomalaisia pelaajia esiintyy avainrooleissa edukseen.
Varakas ei uskokaan, että Liigaan tai mihinkään ammattilaissarjaan päästäisiin vieläkään liian helposti.
– Kyllä tämä on niin kovaa kilpaurheilua, että jokainen saa ja ansaitsee edelleen oman paikkansa. Mitään lahjapaikkoja ei ole kenellekään luvassa, hän sanoo.
"Kyllä tämä on niin kovaa kilpaurheilua, että jokainen saa ja ansaitsee edelleen oman paikkansa."
Varakas ja Petrell ovat kenties osa vanhaa koulukuntaa; sellaista IFK:ta, jota monet vielä kaipaat mutta joka ei enää ole tulossa takaisin. Sen sijaan IFK:n junioreista nousseet Anton Lundell, Niklas Nordgren ja Eero Teräväinen edustavat uudenlaista kiekkosukupolvea, ja uusimmat hankinnat noudattavat pääosin samaa linjaa. Ville Leskinen, Sebastian Dyk ja ja NHL-laina Emil Bemström on kaikki hyvin samanlaisen profiilin kiekkoilijoita.
– Ihan viime vuosina vasta jääkiekko on muuttunut aika lailla, ja se on vaan hyväksyttävä, Varakas sanoo.
Kontaktipelaamiseen liittyvä keskustelu on jollain tapaa aikamme kuva: mielipiteet ovat vahvasti polarisoituneita, ja niitä on yhtä paljon kuin katsojiakin. Oikeiden vastausten löytäminen monimutkaisiin kysymyksiin ei käy nappia painamalla.
– Tämä nuorempi sukupolvi tuo lajille mukanaan niin paljon hyvää, ettei se ole ihan yksinkertaista. Ajatella niin, että jompikumpi sukupolvi on parempi, Varakas sanoo.
Liigakiekko saattaa olla menossa vauhdikkaampaan ja kiekollisempaan suuntaan, mutta Varakkaan, Petrellin sekä täksi vuodeksi joukkueeseen paluumuuton tehneen Miro Karjalaisen kaltaiset pelaajat pitävät huolen siitä, että IFK:n ruusussa on yhä piikkinsä. Kauas on tultu siitä, kun esimerkiksi Trevor Gillies kulutti Nordenskiöldinkadun jäähallin vaihto- ja jäähypenkkejä, mutta kontaktipelaaminen ei silti lajista ole kadonnut. Varakas korostaa, että fyysinen valmius on ennen kaikkea taito siinä missä muutkin.
– Omaa terveyttään ei pelissä voi antaa muiden käsiin. Sen täytyy olla se lähtökohta, että suojelee itseään kentällä. Mutta se ei tarkoita, että ei uskalla, Varakas painottaa.
Energinen joukkue luottaa aktiiviseen pelitapaan
IFK:n joukkueen keski-ikä on tippunut viime kaudesta yli kahdella vuodella. Koronan vaikutusta ei voi olla huomaamatta, mutta toisaalta linja on myös urheilujohtaja Tobias Salmelaisen toiveiden ja puheiden mukainen: junioripolkua halutaan vahvistaa ja luoda omille kasvateille mahdollisuus onnistua edustusjoukkueessa. Poikkeuksellisissa olosuhteissa korostuu se, että pelaajia löytyy läheltä.
Myös pelitapa voi helpottaa siirtymistä junnuista aikuisiin. IFK luottaa aktiiviseen ja koko kentän mitalla paineistavaan lätkään, jossa luisteluvoimaiset pelaajat pääsevät loistamaan. Varakkaalle sopii hyvin, että pelaamaan pyritään vaistoilla.
– Tällaista energistä lätkää pelattiin jo silloin, kun olin Ruotsissa, ja olen iloinen, että se on tullut myös tänne. Se on ainakin mulle mieluisin tapa pelata jääkiekkoa, hän sanoo.
Aktiivinen pelitapa tekee myös virheiden paikkaamisesta helpompaa: kun on pakko pysyä jatkuvasti liikkeessä, on aina kenttätapahtumien sisäpuolella. Omalta osaltaan pelitavan toteuttamisessa auttaa sekin, että joukkueessa ja erityisesti puolustuksessa on ollut viime kauteen nähden vähän vaihtuvuutta.
– Aina se on etu, jos joukkue pysyy kasassa kaudesta seuraavaan. Kaikki me tunnetaan jo toisemme hyvin kopissa, ja uusien kavereiden on helppo tulla siihen mukaan.
Vauhdikas lätkä pitää mielen virkeänä
Varakas on kokeneen puolustuksen kokenein. Viime kausi oli ensimmäinen kerta kahteentoista vuoteen, kun hänen kautensa ei joukkueen mukana jatkunut pudotuspeleihin. Vaikka hän ei koe tietoisesti muuttaneensa omaa pelaamistaan modernimpaan suuntaan, on niin käynyt olosuhteiden pakosta.
– Luistelu on koko ajan suuremmassa roolissa tässä lajissa. Silloin tärkeintä on se, että itselläkin pysyy jalat koko ajan liikkeessä, Varakas sanoo.
Uran jälkimmäisellä puoliskolla se auttaa, että hän on aina pitänyt treenaamisesta. Palo lajia kohtaan on korkealla tasolla, ja se pakottaa harjoittelemaan yhtä kovaa kuin ennenkin. Itsestään huolehtiminen ja lopulta myös hyvä tuuri ovat mahdollistaneet Varakkaalle pitkän uran.
Mutta vaikka Varakas on lajin murroksen hyväksynyt, yksi asia nykyisissä olosuhteissa mietityttää: mahdollisuus siitä, että hallista puuttuu yleisö. Viime kaudella IFK pelasi viimeisen ottelunsa tyhjille katsomoille eikä harjoitusotteluissakaan katsojia ole ollut yhtä paljon kuin tavallisesti. Parhaimmallaan fanit pelaavat yhteen kentällä olevan joukkueen kanssa, ja pelaajat saavat energisestä kannattamisesta lisää virtaa.
– Eihän sille kukaan voi mitään, mutta kyllä se silti pahalta tuntuu, Varakas sanoo.
– Se on niin valtavan iso osa tätä kokonaisuutta.