Trail on noin 7500 asukkaan pikkukaupunki Brittiläisessä Kolumbiassa läntisessä Kanadassa. Noin 400 kilometriä Vancouverista itään sijaitseva kaupunki on päässyt kiekkokartalle olemalla Adam Deadmarshin (1975) ja Barret Jackmanin (1981) synnyinkaupunki. Kiekkoharrastuksen edellytykset täyttyivät kuitenkin paremmin 2000 asukkaan Fruitvalen kylässä, joka sijaitsee 19 kilometriä Trailista itään.
Nykyisin lempinimeä Jacks totteleva mies pääsi kokeilemaan hokkareita ensimmäisen kerran ollessaan kaksivuotias ja ajan myötä tuli myös ajankohtaiseksi liittyä junioriseuraan. Fruitvalen kiekkoylpeys Beaver Valley Nitehawks pelaa BCAHA:n (British Columbia Amateur Hockey Association) alaisessa KIJHL:ssä (Kootenay International Junior Hockey League).
Jackmanin vanhemmat erosivat hänen ollessaan nuori. Hänen äitinsä Mary-Jane on suurin osatekijä siihen, että mies pelaa nykyään NHL:ssa.
- Hän saattoi tehdä 12 tuntisen yövuoron sairaalassa, jonka jälkeen hän tuli kotiin ottamaan kupin kahvia ja lähti sen jälkeen kuskaamaan minua harjoituksiin tai peleihin. Tunnen olevani todella onnekas siitä, että äitini halusi nähdä minun pelaavaan niin paljon kuin vain jaksoin, muisteli Barret Jackman theahl.com sivuston haastattelussa keväällä 2001.
Jackmanin lähtölaukaus kiekkouralle sai oivan kimmokkeen hänen ollessaan 16-vuotias kun Nitehawks saavutti KIJHL:n mestaruuden kaudella 1996-1997. Hän pelasi 32 ottelua tehden pisteet 22+25 ja lisäksi jäähypenkkiä kului 180 minuutin edestä, joten otteet olivat jo tuolloin varsin rajut. Kausi meni kuitenkin osittain pilalle solisluun murtuman vuoksi.
Jackman vastaa WHL:n kutsuun
Seuraavaksi kaudeksi Jacks pakkasi laukkunsa ja lähti kotoaan ottaen suunnaksi WHL-seura (Western Hockey League) Regina Patsin. Loukkaantumisesta huolimatta Regina Pats oli varannut Jackmanin ensimmäisellä kierroksella numerolla 11 vuoden 1996 WHL:n varaustilaisuudessa. Tulokaskaudellaan Jacks ei jättänyt mitään sattuman varaan. Otteluita kertyi tilille 68 ja jäähyminuutteja 224.
- Hän tuli joukkueeseemme ja tappeli kaikkia sarjan kovanaamoja vastaan jättäen siten jälkensä. Hän on juuri niin kova kuin saimme nähdä, muisteli Regina Patsin GM Brent Parker theahl.com sivuston haastattelussa.
Hyvät otteet eivät jääneet muiltakaan huomaamatta, sillä hän pääsi Kanadan maajoukkueeseen pelaamaan alle 17-vuotiaiden epävirallisia MM-kisoja. Välierässä Jackman blokkasi laukauksen, joka sai jalan turpoamaan pahaenteisesti. Valmentaja halusi Jackmanin huilaavan finaalipelin, mutta se ei käynyt Jacksille, vaan hän pelasi finaalin ja auttoi Kanadaa voittamaan mestaruuden. Syksyllä 1998 Jackman toimi Kanadan alle 18-vuotiaiden maajoukkueen kapteenina neljän maan turnauksessa Slovakiassa, josta tuomisina oli "yllättäen" mestaruus.
Kaudella 1998-1999 Jackman sai kunnian toimia joukkueen kapteenina ollessaan vasta 17-vuotias. Regina Pats oli tuolloin iältään 84-vuotias seura ja Jackmanistä tuli seuran historian nuorin kapteeni. Mies kiitti luottamuksesta tekemällä 44 pistettä ja ottamalla 259 rangaistusminuuttia. Edellisten tapahtumien seurauksena jää eräs kesäkuinen päivä vuodelta 1999 historiaan sikäli, että St. Louis Blues varasi Barret Jackmanin NHL:n vuotuisessa varaustilaisuudessa ensimmäisellä kierroksella numerolla 17.
Seuraava kausi oli pisteiden valossa entistäkin parempi kun pörssitehot olivat 9+37 ja jäähymäärä putosi lukemaan 175. Nuorten MM-kisoissa Jackman pelasi olkapää puudutettuna ja keväällä 2000 WHL:n pudotuspeissä Jackman pelasi sormi murtuneena.
- Sellainen hän on. Hänellä on luultavasti korkeampi kipukynnys kuin kellään muulla Reginassa pelanneella, totesi Regina Patsin GM Brent Parker theahl.com sivuston haastattelussa.
Loukkaantumisesta huolimatta oli aika ottaa seuraava askel, sillä AHL-seura (American Hockey League) Worcester Icecats otti hänet samana keväänä kahden pelin ajaksi pelaamaan AHL:n pudotuspelejä. Pisteitä ei vielä tuolta reissulla mukaan tarttunut, mutta AHL-miesten kovuuteen Jacks tutustui 13 rangaistusminuutin arvoisesti. Kauden jälkeen Jackman valittiin WHL:n Itäisen konferenssin kakkostähdistöön.
Kausi 2000-2001 oli Jackmanin neljäs ja samalla viimeinen Reginassa, sillä liigan sääntöjen mukaan pelaaja saa pelata vielä sen kauden, jonka aikana täyttää 20 vuotta. Otteluita kertyi 43 ja niissä Jacks tehtaili pisteet 9+27 ja rangaistuksia kertyi 138 minuuttia.
Ammattilaisura urkenee
Seuraavalla kaudella oli aika lähteä tosissaan taistelemaan AHL-kaukaloihin Icecatsin riveissä. Jackman pelasi AHL:n tulokaskaudellaan 75 ottelua tehden 14 pistettä ja ottaen 266 jäähyminuuttia, joka on hänen uransa korkein minuuttimäärä. Homma sujui myös puolustuspäässä varsin mukavasti kun tehotilasto jäi 22 pykälää plussan puolelle.
- Hän on todella fyysinen. Hän pelaa juuri niin kuten WHL-aikanaankin, eli pitää omiensa puolta ja pelaa kovaa kentän molemmissa päissä, kuvaili silloinen Icecatsin apulaistoimitusjohtaja John Ferguson theahl.com sivuston haastattelussa.
Jackmanin ura ammattilaiskaukaloissa oli jo tuolloin vahvasti perustumassa puolustuspään pelaamiseen eikä niinkään hyökkäysten tukemiseen.
- Ajattelimme, että hän olisi todella fyysinen, kilpailuhenkinen puolustaja, jota vastaan olisi ikävä pelata. Hänellä on jotain lahjoja hyökkäyspään pelaamiseen, mutta emme usko sen olevan hänen uransa avainasia. Ja mitä tulee hänen mahdolliseen NHL-uraansa, niin toivomme hänen jatkavan kovaa pelaamista illasta toiseen, jatkoi Ferguson, jonka harteilla oli tuohon aikaan myös Bluesin huippulupausten tarkkailu.
Kauden 2001-2002 päätteeksi Jackman pääsi haistelemaan NHL-ilmapiiriä yhden ottelun ajaksi kun Blues vieraili Detroitissa runkosarjan lopussa. Myöhemmin samana keväänä Jacks näki Detroitin toistamiseen ja tällä kertaa kyseessä oli hänen ensiesiintymisensä NHL:n pudotuspeleissä. Tilaisuus avautui kun Chris Pronger loukkasi polvensa neljännessä ottelussa. Toukokuisesta retkestä jäi historian kirjoihin kaksi laukausta ja yksi rangaistus. Kausi päättyi Jackmanin osalta mukavissa merkeissä kun hänet valittiin AHL:n tulokasjoukkueeseen.
On aika astua saappaisiin
Seuraavasta kaudesta tulikin sitten lopullisen läpimurron aikaa Prongerin oltua pitkään sivussa rannevamman takia. Jackman pelasi 82 ottelua St. Louis Bluesin takalinjoilla yli 20 minuutin peliaikakeskiarvolla. Tehopisteitä syntyi 19 ja kovuutta Jacks todisti ottamalla 190 rangaistusminuuttia. Tehotilaston +23 oli koko liigan puolustajien paras lukema ja Jackman valittiin NHL:n vuoden tulokaspelaajaksi. Valinta oli ensimmäinen Bluesin historiassa. Mukaan mahtui myös valinta tulokkaiden tähdistöjoukkueeseen, luonnollisesti.
Veteraanipuolustaja Al MacInnis pelasi lähes koko kauden Jackmanin parina ja opetti samalla keltanokalle NHL-elämää kaukalossa ja kaukalon ulkopuolella.
- Hän on pelannut äärimmäisen hyvin ensimmäisestä pelistä alkaen. On todella harvinaista nähdä tulokkaalta noin vakaata suorittamista illasta toiseen. Hänen tasaisuutensa on ollut hänen vahvuutensa, en tiedä onko minulla enää samaa tasaisuutta yli 20 pelivuoden jälkeen, analysoi MacInnis keväällä 2003 Hockey Digest -lehden haastattelussa.
Jackmanin puolustuspeli ja MacInnisin hyökkäyspeli sopivat loistavasti yhteen. Jacksin halu olla puolustava puolustaja antoi MacInnisille vapauden tukea hyökkäyksiä ja samalla käyttää tavaramerkkiään eli viuhuvaa lyöntilaukaustaan.
- Hän näyttää olevan aina oikeassa paikassa katkomassa vastustajan syöttöjä ja yrittää pelata järkevästi joka tilanteessa. Hän on 21 ja pelaa kuin 35-vuotias, jatkoi MacInnis, joka on kaukalossa hiljainen, mutta kaukalon ulkopuolella varsin määräävä persoona.
Ongelmat alkoivat kaudella 2003-2004 kun olkapäävamma piti Jackmanin sivussa lähes koko kauden. Pelejä kertyi vain 15. Seuraava kausi olikin sitten NHL:n työsulun aikaa, jolloin Jackman liittyi UHL-seura (United Hockey League) Missouri River Ottersin miehistöön 28 ottelun ajaksi.
Kausi 2005-2006
NHL:n käynnistyessä syksyllä 2005 kaiken piti olla kunnossa, mutta olkapää ei sittenkään sallinut Jackmanin aloittaa kautta runkosarjan alusta, vaan väliin jäi kolme ottelua. Maaliskuussa 2006 käyty tappelu Jackmanin ja Darcy Hordichukin välillä päättyi Hordichukin iskuun, joka mursi Jackmanin leukaluun. Kausi oli sitä myöten paketissa. Pisteiden valossakaan kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti, sillä 63 pelattua ottelua tuottivat kymmenen pistettä ja 156 jäähyminuuttia. Koko joukkueen kausi menikin sitten vielä huonommin.
Al MacInnisin ilmoitettua vetäytymisestään valittiin kapteeniksi Dallas Drake ja varakapteeneiksi Scott Young ja 24-vuotias Jackman. 183-Senttinen ja 90-kiloinen Jackman tiesi, että MacInnis ei olisi enää koko ajan tukemassa häntä, joten hän halusi kantaa vastuuta varakapteenille kuuluvalla tavalla. Kausi osoittautui kuitenkin reilusti raskaammaksi kuin kukaan saattoi edes kuvitella pahimmissa painajaisissaan. Jackmanin lempielokuva on Nuija ja tosinuija, mutta tuskin sekään selittää viime kauden suorituksia.
- Aina ei näyttänyt siltä, että teimme kaikkemme, mutta voin sanoa, että kyllä me teimme. Olen viettänyt kauden aikana liian monta unetonta yötä miettien mitä voisin tehdä ettei näin enää kävisi. Pelin jälkeen sitä menee kotiin miettimään itsensä hulluksi, tilitti Jackman tuntojaan stlblues.com sivuston haastattelussa keväällä 2006 kauden päätyttyä liian aikaisin.
- Joukkuekaverini antoivat minulle tämän A:n ja minun tulee näyttää, että ansaitsen sen. MacInnis ja Pronger olivat ennen yhtä kuin Bluesin puolustus, haluan olla mukana luomassa Bluesille uutta puolustuspään identiteettiä. Ja se alkaa nyt, jatkoi Jackman viitaten seuraavaan kauteen.
Asiat voivat uuden omistajan myötä kääntyä parempaan nopeassakin tahdissa, joten Mary-Jane saa varmasti talonsa kellarin seinälle vielä monia hyviäkin hetkiä nähneitä Jackmanin nimellä varustettuja pelipaitoja sinne Kanadan maajoukkuepaitojen viereen.
