Toisinaan todellisuus saa meidät kuohumaan. Näemme jotakin, jota emme osaa kohdata viileästi. Närkästymme. Alamme vaahdota, miten pielessä jokin asia on.

Välillä olisi kuitenkin viisautta hiljentyä miettimään, mitä oikeasti näemmekään, kun todellisuus meitä niin kauheasti alkaa häiritä. Tämä tulee mieleen, kun seuraa naisten jääkiekkomaajoukkueen hääreissukohua. Kommentointi on ollut kiihkeää. Jokin on osunut urheiluyhteisön hermorakenteeseen, yli lajirajojen.

***

Sinänsä reaktio on ymmärrettävä. Onhan se aikamoista, että maajoukkueen ykköskeskushyökkääjä lähtee kesken MM-turnauksen käymään ystävänsä häissä – ja jättää ottelun väliin. Nyt rikottiin jotakin, jota on pidetty pyhänä. Ei voi olla vaikuttamatta joukkueen harmoniaan se, että yksi toimii näin.

Tuohduttiin, että nyt menee viemäriin koko naisjääkiekon uskottavuus. Kuinka joku voi toimia näin, vaikka saa oikein valtion urheilija-apurahaa!

On silti toinen asia, onko tunnemetelissä mitään järkeä. Jos asiaa katsoo vain asiana, koko kuviossa näkyy vain ja ainoastaan todellisuus.

***

Naisleijonat on kiehtova tarina, myös koko Suomen huippu-urheilun näkökulmista.
Toisaalta tässä on yksi 2000-luvun parhaista kehitystarinoista Suomessa. Eteenpäin on menty. Toisaalta näkyy sama haaste, mikä monissa muissakin urheilun prosesseissa.
Suomen urheilun peruskyvyttömyys on yhteinen. Omaa todellisuuskuvaa ei nähdä selkeänä – eikä siksi yksityiskohtien tasolla sitä, mikä meidät erottaa aidosta huipusta. Näemme toivekuvan, emme totuutta.

Jos mittatikuksi otetaan aito huippu, moni puuhakas suomalaisprosessi paljastuu kevyeksi ja yksityiskohdissaan löysäksi kompromissiketjuksi. Myös jääkiekossa. Se, että Suomi on pudonnut USA:n ja Kananadan kyydistä, ei johdu siitä, että tähtipelaaja käy kesken MM-turnauksen ystävänsä häissä – vaan siitä, mitä reissu kertoo Suomen naiskiekon kehitysvaiheesta.

Suomi tuottaa yksittäisiä pelaajia, joiden huippu-urheilutodellisuus on ulkomaisissa ympäristöissä. Tuotetaan yksilöitä, ei huippu-urheilun vaatimustasoilla ohjautuvaa kulttuuria. Vähän niin kuin oli 80-luvun miesten jääkiekossa tai viime vuosiin asti miesten jalkapallossa.

Aidosti huippu-urheilukulttuuria elävät yksilöt ovat poikkeus. Maajoukkueen koppi täyttyy siksi pelaajista, joiden todellisuudet ovat eri maailmoista. On sikin sokin ammattilaisuutta, puoliammattilaisuutta ja silkkaa amatööriä.

Sellaisen ryhmän johto vaatii eri otetta kuin pelkistä aidon ammattilaisuuden vaatimus- ja painetasoihin tottuneista pelaajista koostuva ryhmä. Se olisi hyvä ymmärtää, kun johtamista kommentoidaan.

***

Todellisuuksien ristiriita tuo paineita. Ne on jotenkin purettava. Valmennusjohto valitsi nyt tien, jossa "tähtipelaajalle" annettiin erivapaus. Se ei kuulu aidon huippu-urheilun koodistoon, mutta kun ryhmän todellisuus on mikä on, valmennus ratkaisi tilanteen mielestään vähiten huonolla tavalla – ja parhaalla keksimällään tavalla nostaa ryhmän suorituskyky maksimiin varsinaisissa ratkaisupeleissä.

Hääreissua voi perustellusti kritisoida, mutta se ei ole tässä kohdin ydinkysymys.
Ydinkysymys on se laadun ja toimintakulttuurin epätasapaino, todellisuuksien ristiriita, mikä MM-ryhmässä on. Susanna Tapanin tapaus, kuten taannoin Noora Rädyn, kertoo kulttuurista, jossa yksittäiset tähdet ovat vielä hitusen liian suuria. He eivät luontevasti napsahda osaksi MM-joukkuetta kuten aidossa huippu-urheilussa napsahtaisivat.
Vika ei ole yksilöissä, vaan kulttuurissa.

Miesten maajoukkueella oli samoja haasteita silloin, kun ensimmäiset NHL-tähdet ilmaantuivat kuin ulkoavaruudesta "vahvistamaan" MM-ryhmiä. Tämä vaihe näyttää kuuluvan tarinoihin, joissa amatööripuuhastelu hiljalleen muuttuu aidoksi huippu-urheilutekemiseksi.

***

Kehitys kehittyy asteittain. Pituutta hypätään ensin kolme metriä, sitten neljä.
Tavoitteen pitää olla kaukana, mutta merkki hiekassa on silti aina se, mikä kertoo missä kohdin oma tarina aidosti menee, miltä tasolta uutta kehitystä on alistuttava hamuamaan.
Naisten jääkiekossa suomalaisten merkki on siirtynyt 2000-luvulla paljon. Lajissa on myös halua siirtää sitä yhä – ja muuttua aidoksi huippu-urheiluksi, urheiluviihdetuotteeksi ja elinkeinoksi.

Vielä ollaan kuitenkin todellisuudessa, jossa maajoukkueen valmennusjohdon oli viisain tehdä joukkueen etua ajatellessaan päätös, jossa tähtipelaaja lähti kesken MM-turnauksen ystävänsä häihin.

Eihän se tulisi kuuloonkaan miesten maajoukkueessa. Ei monessa muussakaan maajoukkueessa. Naisten jääkiekon matka aidoksi huippu-urheiluksi jatkuu tästä. Vaikka eteenpäin on menty, tämän valmiimpia ei vielä olla.

***

Keskeneräisyyden paljastuminen ei ole katastrofi, ei skandaali. Todellisuus on vain todellisuutta.

Paljastui, että MM-ryhmän ykköstähti voi lähteä kesken turnauksen ystävänsä häihin. Samalla paljastui, ettei aivan koko joukkue osaa ottaa valmennuksen päätöksiä vastaan kuten aidossa huippu-urheilukulttuurissa osataan.

Lisäksi paljastui valmennuksen roolin ymmärryksen keskeneräisyys. Niin Tapanin tapauksessa kuin aiemmin Rädynkin kohdalla valmentajuutta kohdeltiin julkisuudessa – ja valmentajuus antoi kohdella itseään – tavalla, joka ei kerro huippu-urheilukulttuurista.

Erityisesti paljastui kuitenkin se, miten epärealistisesti naisten jääkiekko nähdään ulkopuolelta. Sitä arvioidaan kuin ammattilaisyhteisöä. Se johti Tapanin kohdalla suhteettomiin reaktioihin – ja vuoden turhimpaan urheilukohuun.
Urheilukulttuurimme ei näe missä kehitysvaiheessa naisten peli on. "Tähtipelaaja" Tapanikin on vain puoliksi jääkiekkoilija. Jääkiekon MM-kisoja edeltävään ohjelmaan kuului ringeten MM-leiri ja hän on todennut, että fokus on tänä syksynä juuri ringetessä ja sen MM-kotikisoissa.

Ja mikä kuvaavinta, "tähtipelaaja" toimii osa-aikaisesti myös ringetteseuran valmennuspäällikkönä.

Kun tässä todellisuudessa toimivaa arvioidaan NHL-kriteereillä tai kysellään "olisiko Topi Raitanen lähtenyt EM-finaalin sijasta ystävänsä häihin" ollaan suhteellisuudentajuttomuuden ME-lukemissa.

Tätä on Suomen naisjääkiekon todellisuus vuonna 2022. Yksilöiden toimien kauhistelun sijaista koko todellisuudelta pitäisi kysyä peruskysymys: miksi näin on?

***

Kehitys kohti huippua jatkuu vain, jos todellisuuskuva on kirkas ja kehitystarpeet näkyvät räikeän avoimina.

On syynsä sille, miksi USA ja Kanada ovat kaukana Suomen edellä. On vain lajin globaalin kehityksen keskeneräisyyttä, että Suomi on nykytasonkin kulttuurillaan arvokisojen mitaliputkessa.

Tapanin tapaus ei ole ongelmien ydin. Se ei ole edes ongelma. Se on vain oire.
Nyt kaivataan viisautta keskittyä ongelmaan, ei oireeseen. Naisten jääkiekon huippu-urheilukulttuuri on Suomessa pahasti kesken.

Jos ongelman ytimeen uskalletaan tarttua, Kanadan ja USA:n etumatka voi jatkossa supistua. Jos ei, Tshekki saattaa voittaa sen puolivälierän jatkossakin.

Jari Kupila on Suomen tunnetuimpia urheilujournalisteja. Hän on Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja ja tietokirjailija, joka valmistelee Jyväskylän yliopistolle väitöskirjaa urheilun roolista osana suomalaisen yhteiskunnan modernisaatioprosessia. Jatkoajan uutta Kupila-palstaa julkaistaan joka toinen viikko. Kupila tunnetaan perinnelajien, kuten yleisurheilun, pesäpallon ja maastohiihdon, miehenä. Nyt hän astuu metsästä valoon, jääkiekkoon.