Nykyajan pelaajilta vaaditaan jatkuvaa tilanteiden ennakointia, mikä edellyttää terävää pelipäätä. Terävästä pelipäästä ei ole kuitenkaan mitään hyötyä, jos pelin rakenteet ovat heikoissa tai jopa olemattomissa kantimissa.

Tämä näkyy karusti myös siinä, ettei yksikään yksilöloistoon perustuva joukkue ole pärjännyt näissä MM-kisoissa. Loistavana esimerkkinä käy Juniorkronorna, joka jäi Tomas Monténin "pojat pellailee ja asioita tapahtuu"-pelikirjalla jälleen nuolemaan näppejään, kun tosipelit alkoivat.

Onnea vaan 48 alkulohkovoitosta.

Alle 20-vuotiaiden MM-kisoissakin pelikirja on erittäin merkittävässä roolissa. Kanadan ja Suomen puolivälieräottelu oli erittäin taktinen näytös trappeineen, viuhkapaineineen ja viivelähtöineen.

Yleinen ajatus kisojen aikana on, että Suomi tarvitsee jokaiseen kärkimaan kaatamiseen tulikuumat huippuyksilöt Eeli Tolvasen johdolla. 

Ei tarvittu ihme-Eelin loistoa, eikä tulikuumia yksilöitä. Suomi voitti ilman hehkuvan kuumia kenttäpelaajia, mikä kertoo kollektiivin tasosta. Viisikkopelaaminen oli valtaosan pelistä erittäin eheää.

Niin aikuisissa kuin nuoremmissa Suomen menestyminen on aina kulminoitunut hyvään viisikkopelaamiseen. Vaikka Suomi on alkanut tuottaa huippuyksilöitä kiihtyvään tahtiin, tämä seikka ei saa muuttua.

Suomi sai molemmat maalinsa pomppujen kautta. Voittoon johtaneissa maaleissa oli aimo annos tuuria mukana.

Toki. Mutta ennen tätä Suomella oli vähintään yhtä paljon epäonnea. Suomen joukkue sai virtauksellaan luotua niin paljon hyviä maalipaikkoja, että paremmalla tuurilla edes jatkoaikaa ei olisi Suomen voittoon tarvittu.

Usko ei horjunut, viisikkopeli oli tiivistä ja peli kääntyi joukkueen eduksi yhteisellä tekemisillä.

Kiekkojargoni on tarkempaa kuin koskaan.