Tänä keväänä kaiken piti muuttua. Ikuisena häviäjänä pidetyn Joe Thorntonin pitkä ja loistava NHL-ura on painumassa ehtoopuolelleen, mutta sitä ennen piti Kaliforniasta kajahtaa. Nyt oli suuren voiton aika.
Pudotuspelit sujuivatkin onnellisten tähtien alla aina Stanley Cup -finaalien kynnykselle saakka. Niin Los Angeles Kings, Nashville Predators kuin St. Louis Blueskin joutuivat nöyrtymään, kun Thornton adjutantteineen marssi vastustamattomasti kohti veteraanin uran kruunaavaa unelmaa.
Mutta viime hetkillä on kipsannut pahasti. Niin Thornton kuin koko Sharksin muu tähtikööri on vaipunut varjojen maille juuri kaikkein ratkaisevimmalla hetkellä. Marraskuun pimeydessä tilapäinen alamäki vielä menettelisi, mutta ei enää Stanley Cup -finaaleissa. Keväällä voittajat tehdään, kuten Thorntonkin on useana keväänä saanut karvaasti kokea.
Sharks on ollut koko finaalisarjan ajan vasta toiseksi paras joukkue. Se on ollut jatkuvasti askeleen Penguinsia perässä. Penguins on ottanut otteen itselleen, hallinnut kenttätapahtumia ja kontrolloinut pelin virtauksia. Juuri niitä asioita, joilla Sharks dominoi aiempia vastustajiaan.
Samalla kun Sharks on joutunut ottamaan vastaan ja ajamaan takaa, ovat sen avainpelaajat pudonneet kelkasta. Sharksin tähdet hallitsevat edelleen pudotuspelien pistepörssiä, mutta finaaleissa ei miehiä ole näkynyt paria yksittäistä välähdystä lukuunottamatta.
Pudotuspelien maalipörssin kärkinimi Sharks-kapteeni Joe Pavelski ei ole tehnyt vielä pistettäkään koko finaalisarjassa.
Kevään tehokkaimmalla pistelingolla Logan Couturella on kasassa kaksi syöttöpistettä neljässä ottelussa, kuten myös Thorntonilla, joka keräsi tehonsa ainoassa Sharksin voittoon päättyneessä koitoksessa. Brent Burns ja Patrick Marleau onnistuivat avausottelussa, mutta sittemmin kumpikin on kadonnut kartalta.
Sharksin onneksi joukkueen kokoonpano on leveä ja Joonas Donskoin ja Joel Wardin kaltaisia ratkaisijoita on jo noussut esiin. On kuitenkin selviö, että tähtipelaajien on kyettävä kantamaan joukkuettaan ratkaisuhetkillä, ja nyt jos koskaan sellainen on käsillä.
Juuri nyt on Thorntonin, Pavelskin, Marleaun ja kumppaneiden viimeinen hetki nousta toden teolla esiin ja todistaa, miksi he olisivat mitään muuta kuin kevään tullen kuvasta katoavia häviäjiä. Mallia voi ottaa vaikkapa Mark Messieristä keväältä 1994.
