Sen sijaan Toronto, Montreal ja Boston pelasivat itsensä ulos jatkopeleistä. Varsinkin Montrealilla on syytä katsoa peiliin, sillä se oli pitkään menossa vahvasti pudotuspeleihin. Kauden keskivaiheen jälkeen iskenyt lama kuitenkin vei Montrealin niin vaikean tilanteen eteen, että edes loppukauden vahva kotiputki ei pelastanut joukkuetta.
Boston lähti kauteen joidenkin papereissa jopa ennakkosuosikkina finaaliin, mutta totuus oli karu alusta asti. Mesikämmenten peli ei ollut missään vaiheessa liigan eliitin tasolla. Toronto jäi pisteen päähän pudotuspeleistä. Kausi oli sille samaan aikaan onnistunut ja harmillinen.
Boston – loppukirin sijasta täydellinen hyytyminen
Bostonilaiset saivat tälläkin kaudella pettyä. Viime kaudella mesikämmenet olivat huonoja koko kauden ajan, nyt romahdus tapahtui maaliskuun aikana. Juuri silloin kun tärkeitä otteluita pelataan. Boston roikkui koko ajan pudotuspeliviivan tuntumassa, mutta joukkue ei kyennyt venymään tärkeässä paikassa. Bruins pelasi maaliskuun aikana 16 ottelua, joista se voitti vain viisi ottelua.
Boston muun muassa hävisi surkealle Philadelphialle kahdesti. Joukkue jäi ilman tehtyjä maaleja neljä kertaa. Maaliskuuhun mahtui kolmen ottelun tappioputki ja neljän ottelun tappioputki.
Lopulta kausi päättyi kuuteen peräkkäiseen tappioon.
Vaikka Bruins teki pelaajakauppoja helmikuussa, uudet pelaajat eivät saaneet Bostonia lentoon. Boston kärsi, aivan kuten viime kaudellakin, maalintekijöiden puutteesta. Boston teki liigassa seitsemänneksi vähiten maaleja.
Maaliskuun ja huhtikuun aikana on vaikea löytää Bostonin riveistä valopilkkuja. Marc Savard oli Bostonin paras hyökkääjä tällä kaudella. Glen Murray oli joukkueensa paras maalintekijä, vaikka pelasi loukkaantumisten vuoksi selvästi vähemmän otteluita kuin muut pelaajat. Konkari viimeisteli 28 osumaa. Niukasti toiseksi tuli Marco Sturm, 27 osumalla. Se kertoo enemmän muiden pelaajien huonosta viimeistelystä, kuin Murrayn tehokkuudesta. Yli 30 maalin miestä ei löytynyt riveistä lainkaan, 20 maalin rajapyykin ylitti vain kaksi pelaajaa edellä mainittujen lisäksi. Bruinsista ei tälläkään kaudella noussut yllätysnimiä esille, jotka olisivat ylittäneet itsensä. Ylivoimaprosentti joukkueella oli 17,2%.
Bostonin puolustuksesta ei hyvällä tahdollakaan löydä montakaan mainitsemisen arvoista nimeä, kun puhutaan positiivista otteista. Zdeno Chara teki mitä kykeni, mutta sekään ei riittänyt. Loput siniviivan vartijat jäivät harmaaseen massaan. Itse asiassa profiilipuolustajiksi kaavaillut Brad Stuart ja Paul Mara saivat lähteä joukkueesta surkeine tehotilastoineen ennen treidausrajaa. Bruinsin alivoimaprosentti oli kauden päättyessä 81,7%. Sillä sijoituttiin liigassa keskikastiin.
Maalivahtiosastolla Hannu Toivonen ja Joey MacDonald eivät kyenneet haastamaan Tim Thomasia kilpaan ykkösmaalivahdin paikasta, ja Thomas pelasikin kelpo kauden. Hänen otteitaan edelleenkin varjostaa tietty epätasaisuus. Mahtavan ottelun jälkeen Thomas palasi useasti tavallisten kuolevaisten joukkoon.
Jatkoajan kummipelaaja Phil Kessel pelasi vähintäänkin mielenkiintoisen kauden. Mutta ei niinkään jääkiekon vuoksi. Nuori amerikkalainen hyökkääjä sairastui kivessyöpään, josta hän kuitenkin parani ja palasi myös jäälle. Kessel pelasi suhteellisen hyvän kauden, tehden 29 pistettä kauden aikana. Sillä sijoituttiin tulokkaiden pistepörssissä sijalle 12.
Bostonin ensi kausi ei näytä yhtään lupaavalta. Marc Savard ja Zdeno Chara eivät kaksistaan riitä nostamaan Bruinsia pudotuspelijoukkueeksi. Legendaarinen seura on saanut kärsiä tehottomuudesta jo kaksi kautta peräkkäin, ja helpotusta ei ole näkyvissä. Joukkueen paras maalintekijä (Murray) on jo veteraaniosastoa. Joukkue kaipaisi kipeästi ratkaisijoita riveihinsä, ja saa nähdä mitä joukkueen GM saa aikaan kesän aikana.
1. Marc Savard 82 22+74=96
2. Patrice Bergeron 77 22+48=70
3. Glen Murray 59 28+17=45
4. Marco Sturm 76 27+17=44
5. Zdeno Chara 80 11+32=43
Vain Kannu puuttuu
Buffalo Sabres hävisi runkosarjan viimeisessä pelissä Philadelphialle. Buffalo voitti liigan, Philadelphia oli viimeinen. Tappiota ei siis ole syytä sanoa vastoinkäymiseksi. Muutenkaan Buffalon tiellä ei ollut juuri esteitä loppukaudesta. Tosin maaliskuun alussa Sabres pelasi harvinaisen neljän tappion putken. Kolme kertaa buffalolaiset hävisivät kotonaan. Ryhdikkäästi Buffalo kuitenkin toipui tappioistaan. Sen koommin se ei hävinnyt kahta peliä perättäin.
Pienen markkina-alueen joukkue New Yorkin osavaltiosta pelasi täydellisen runkosarjan. Se hankki kokoelmiinsa President’s Trophyn ja seitsemän sen pelaajaa laukoi yli 20 maalia. Joukkue aloitti ennennäkemättömällä voittoputkella, ja toisin kuin vertailukohtansa lännessä, Nashville, se myös lopetti runkosarjan hyvävoimaisena. Mikään ei mennyt vikaan. Vastoinkäymiset olivat kasvattavia. Tappioputket lyhyitä, ja ne herättivät haistamaan vaaran.
Sabresin ei pitkään aikaan ole tarvinnut huolehtia juuri muusta, kuin siitä, että joukkue pääsee hyvin öljyttynä iskemään pudotuspeleihin. Sellaisessa tilanteessa valppaus saattaa pettää, joten Sabresin ”onneksi” saattoivat koitua loukkaantumiset. Joukkue ajoi sisään pakkotilanteessa uusia pelaajia, mikä entisestään levensi materiaalia.
Todellisista runkopelaajista pitkään poissa olivat tosin vain Maxim Afinogenov, puolustuksen ykkösnimi Henrik Tallinder ja loppukauden missaava rymistelijä Paul Gaustad. Onhan siinä listaa siinäkin. Lisäksi Tim Connolly palasi koko kauden sairauslomaltaan vasta kauden loppupeleihin. Gaustadia lukuun ottamatta Buffalo päässee pelaamaan pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella sellaisella kokoonpanolla, jolla päävalmentaja Lindy Ruff haluaa jäälle lähteä.
Ruffilla jos kellä on kissanpäivät valmentajana. Seitsemän Sabres-pelaajaa ampui kauden aikana yli 20 maalia. Kun varastossa on Connollyn tapainen ekstrapelaaja, niin muut joukkueet voivat vain kadehtia Sabresin tulivoimaa. Puolustuksen parit ovat muotoutuneet. Jos Buffalo ei päätä kauttaan Stanley Cup –finaalissa, niin jokin asia on epäonnistunut pudotuspeleissä. Ja aina kun finaalit hävitään, niin kyseessä on pettymys.
1. Daniel Briere 81 32+63=95
2. Thomas Vanek 82 43+41=84
3. Chris Drury 77 37+32=69
4. Jason Pominville 82 34+34=68
5. Derek Roy 75 21+42=63
Häpeällinen Habs-kausi päättyi runkosarjaan
Montreal Canadiens jäi voiton päähän pudotuspeleistä. Sinällään puuttuvista kahdesta pisteestä on turha puhua, koska parhaimmillaan jopa Buffalo Sabresin Idän kärkipaikkaa hätyytellyt Canadiens syöksi itsensä joulun jälkeen häpeällisellä tavalla ulos pudotuspeleistä. Tuloksellisesti Canadiensin kausi oli loistava aina lyhyelle joulutauolle saakka, mutta sen jälkeen kaikki meni pipariksi.
Tarkasteltaessa Guy Carbonneaun ensimmäistä päävalmentajakautta ei ole kysymys yhdestä puuttuvasta voitosta vaan joulun jälkeisestä kahden ja puolen kuukauden mittaisesta synkeästä lamasta. Kuitenkin kahdessa viimeisessä runkosarjaottelussa tiivistyy Canadiensin tämän kauden ongelma. Tärkeimmissä paikoissa liian moni pelaaja oli haluton ja hengetön.
Maalis-huhtikuun aikana maalivahtilupaus Jaroslav Halak syrjäytti epävarmasti pelanneen sveitsiläiskollegansa David Aebischerin. Sveitsiläinen petti niin pahasti, että moni uskoo hänen uransa Canadiensissä olevan ohitse. Halakin torjunnat paikkasivat Canadiensin itseluottamusta, ja joukkue ryhtyi vielä taistelemaan pudotuspelipaikasta. Takareitensä helmikuussa loukannut ykköstorjuja Cristobal Huet palasi runkosarjan toiseksi viimeisen ottelun kolmannessa erässä maalinsuulle ja pelasi myöskin kauden viimeiseksi jääneen 5-6-tappiopelin Torontossa.
Puolustus näytti kauden loppupuolella ajoittain yhtä sekaiselta kuin alkuvuoden synkkinäkin viikkoina, mutta Halak onnistui venymisillään saada pakit näyttämään paremmilta kuin olivat. Sheldon Sourayn ja Andrei Markovin olkapäät lienevät pitkään hellinä, kun he ovat joutuneet kantamaan joukkueen horjuvaa alakertaa harteillaan. Viimeisinä viikkoina heidän vastuunsa vain kasvoi. Janne Niinimaa sai peliaikaa kauden loppupuolella enemmän kuin sen keskivaiheilla, mutta ei onnistunut ihastuttamaan. Paljon jäi toivomisen varaa.
Kapteeni Saku Koivu heräsi runkosarjan lopulla ja kaunisteli lopulta henkilökohtaisen maali –ja piste-ennätyksensä uuteen uskoon. Runkosarjan 12 viimeisessä koitoksessa Koivu tehoili 4 maalin ja 14 syötön edestä, mikä kohensi suomalaisen koko kauden saldon lukemiin 22+53. Uusi henkilökohtainen ennätys oli myös tehotilaston vaikuttava pakkaslukema –21.
Koivu jäi kuitenkin liian yksin. Alex Kovalev väläytteli kauden loppupuolellakin taitojaan, mutta sitten hän katosi peleissä, joissa hänen henkilökohtaista panostaan olisi kaivattu eniten. Muun muassa runkosarjan kahdessa viimeisessä ottelussa Kovalev ei saanut aikaiseksi laukaustakaan kohti vastustajan maalia. Se oli kuitenkin paremmin kuin Sergei Samsonovin suoritukset, sillä hän ei mahtunut edes pelaavaan kokoonpanoon viimeisissä 13 ottelussa.
Michael Ryder pääsi viimeisen ottelun hattutempullaan 30 maaliin toisena kautena peräkkäin. Tomas Plekanec, Aleksandr Perezhogin ja Chris Higgins antoivat näytteitä mitä mahdollisesti on luvassa, jos kehitys jatkuu. Mutta joukkuetta kantamaan heistä ei vielä täysin ollut. Guillaume Latendresse, Andrei Kostitsyn ja Maxim Lapierre pääsivät kaikki hankkimaan arvokasta kokemusta NHL:stä.
Mutta katseet tulevaan. GM Bob Gaineyllä riittää pohdittavaa ennen kuin kiekot putoavat kauden 2007-2008 alkajaisiksi. Hän saa kannettavakseen osan tämän kauden virheistä. Gaineyn pelaajahankinnat olivat vähäisiä eivätkä kovinkaan onnistuneita. Kokoonpanossa on korjattavaa enemmän kuin sitä tahdotaan myöntää.
Jos Huet ja Halak ovat Canadiensin maalivahtikaksikko, on se osasto kunnossa. Puolustuksessa ykkösnimet Andrei Markov ja Sheldon Souray ovat molemmat rajoittamattomia vapaita agentteja ja vaatinevat tuntuvia palkankorotuksia. Molemmat myös vannovat rakkauttaan Montrealia ja Canadiensia kohtaan, mutta nämä puheet on kuultu ennenkin. Janne Niinimaata tuskin pyydetään palaamaan.
Hyökkäys oli tuttuun tapaan liian usein yhden ketjun tai pahimmillaan yhden miehen varassa. Saku Koivu pelasi pisteiden valossa parhaimman NHL-kautensa, mutta hänkin vajosi tehottomuuteen kykenemättä kantamaan joukkuetta sen heikkoina hetkinä tämän vuoden alkukuukausina. Venäläiskaksikon Alex Kovalevin ja Sergei Samsonovin varaan laskettiin paljon, ja he pettivät kaikista pahimmin. Heidän jatkonsa Canadiens-paidassa on hienoinen kysymysmerkki, vaikka molemmilla onkin sopimus ensi kaudeksi. Lisäksi Radek Bonk ja Mike Johnson ovat rajoittamattomia vapaita agentteja.
Chris Higgins oli syksyllä useana iltana Canadiensin paras hyökkääjä, mutta loukkaantumisen jälkeen hän ei saanut itsestään irti tehoja. Hyökkääjistä positiivisin yllätys oli toista kauttaan pelannut Tomas Plekanec, joka teki 47 pistettä. Alkukausi oli hänelläkin nihkeä, mutta Carbonneaun luottamuksen ansaittuaan hän pelasi tasaisen vahvasti.
Kapteeni Koivu ilmaisi kauden päätyttyä haluttomuutensa olla osana joukkuetta, jota rakennetaan vuodesta toiseen uudelleen ja uudelleen. Gainey vakuutti, että joukkueen olevan rakennusvaiheessa, mutta uudelleenrakennusta ei olla aloittamassa. Samalla Gainey sanoi toivovansa Sourayn ja Markovin jatkavan ja yrittävänsä houkutella vapaita agentteja Montrealiin. Nämäkin ovat tutunkuuloisia puheita, mutta katsotaan.
1. Saku Koivu 81 22+53=75
2. Sheldon Souray 81 26+38=64
3. Michael Ryder 82 30+28=58
4. Andrei Markov 77 6+43=49
5. Tomas Plekanec 81 20+27=47
Uskaltaako Ottawa onnistua?
Ottawa pelasi kuin pelasikin itsensä pudotuspelien kotietujoukkueeksi. Senators teki sen sensaatiomaisesti, ja sensaatiossa sensaatiomaisinta on se, että se ei ollut sensaatio. Harva enää edes muistaa, mikä takaa-ajo Ottawalla oli edessään marraskuun jälkeen. Pudotuspelit eivät vaikuttaneet ollenkaan selvältä asialta. Täydellisen surkea alkukausi kuitenkin kääntyi lennoksi. Erityisesti vuoden vaihteessa Ottawa oli hankala vastustaja.
Runkosarjan päätteeksi Ottawalla oli kasassa 105 pistettä. Runkosarjan parhailla joukkueilla ei ollut enempää kuin 113. Viimeiset 60 peliä Ottawa siis pelasi hurmiossa. Hurmio tosin on hieman huono sana kuvaamaan joukkuetta, joka tekee tulostaan vailla intohimoa. Ottawaa on syytetty kovuuden puutteesta. Se on hankkinut kovuutta. Ottawaa on syytetty kanadalaisten puutteesta. Ottawa on hankkinut kanadalaisia. Ottawaa on syytetty karaktäärin puutteesta. Sitä ei voi hankkia. Se syntyy, kun olot sen syntymiselle ovat suotuisat. Ottawassa on osattu tehdä aina kaikki muu oikein, mutta onnistuvaa joukkuetta ei ole osattu kasvattaa.
Yksi taimesta kasvatettu puu on jo kaadettu. Vastaus ei ollut hossahavlatbonkchara, eurooppalainen ydin. Nyt Ottawa Senators on kanadalaisempi kuin vaahteranlehdet itse, paperilla. The Special One, Jason Spezza, olisi ylittänyt sadan tehopisteen rajan, jos ei olisi joutunut 15 pelin ajaksi sivuun. Toinen Kanadan kultapoika Dany Heatley pamautti 50 maalia. Vain Vinny LeCavalier oli liigassa tehokkaampi. Iskuryhmän kolmas jäsen Daniel Alfredsson pelasi kapteeniksi katastrofaalisen syksyn, mutta kauden päätteeksi tilastot näyttävät komeilta. Runkosarjalla ei kuitenkaan tule olemaan enää koskaan mitään virkaa Alfredssonille. Ruotsalaisen NHL-maine on kiinni siitä, osoittaako hän koskaan rohkeutta pudotuspeleissä.
Ykkösketjun takaa Ottawassa ei ollut 50 tehopisteen miehiä. Edes Mike Fisher ja Antoine Vermette eivät yltäneet siihen. Se oli pettymys, vaikka molemmat ovat erityisesti jokapaikanhöyliä, eivät pistelinkoja. Ottawa ylsi mitä suurimpaan saavutukseen melkoisen keskinkertaisuuden kautta. Joukkueesta ei oikeastaan maalivahti Ray Emeryä lukuun ottamatta löytynyt positiivisia yllättäjiä. Vaikeita alkuja oli sitäkin runsaammin.
Patrick Eavesin ja Andrej Meszarosin kaltaiset edelliskauden yllättäjät eivät kehittyneet odotetusti. Uusia tulokkaita ei ollut tarjolla kokoonpanoon, eikä varsinkaan sen jälkeen, kun Ottawan piti takamatkalta rymistää täydellä höyryllä pudotuspelejä kohti. Uudet sisään ajetut pelaajat olivat kokeneita hylkiöitä, Joe Corvo, Tom Preissing ja Mike Comrie. Kolmikon avulla yhdestäkään joukkueesta ei tule valovoimaisempaa, kuin mitä se on ilman heitä. Varsinkin Comrien kohdalla tämä kehitys on pettymys. Hän olisi voinut olla jotain.
Kauden perusteella on pidettävä faktana sitä, että Zdeno Chara oli mies, josta ei olisi pitänyt päästää irti. Wade Redden päätettiin pitää. Redden on edelleen NHL:n parempia puolustajia, mutta kausi osoitti, että hän on askeleen Nick Lidströmiä ja Scott Niedermayeria jäljessä. Hän ei ole joukkueensa sielu.
1. Dany Heatley 82 50+55=105
2. Jason Spezza 67 34+53=87
3. Daniel Alfredsson 77 29+58=87
4. Mike Fisher 68 22+26=48
5. Peter Schaefer 77 12+34=46
Maalivahdittomaksi aivan hyvin!
Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne säilyvät entisellään. Tämä on vanha amerikkalainen totuus, ja sopii kuvaamaan aivan erityisesti Toronto Maple Leafsiä viimeisen vuoden aikavälillä. Hassua sinänsä, että muutoksista Leafs ei ole tunnettu.
Joka tapauksessa viime kevään tapaan Ontarion ylpeyden kausi päättyi aikaiseen kesälomaan. Ja viime kevään tapaan eteneminen pudotuspeleihin pysähtyi aivan viimeisillä metreillä. Viime kaudella sensaatiomainen voittoputki oli heittää Leafsin takamatkalta pudotuspelijoukkueeksi. Tällä kertaa Leafsin nokka kärkkyi nousua vedenpinnan yläpuolelle pitkän aikaa. Sieraimet saatiin pinnan päälle, kun oma kausi oli paketissa, mutta NY Islandersilla oli viimeisessä pelissään mahdollisuus laittaa Leafs takaisin pakkaamaan rantavarustusta. Sen se tekikin, rankkareiden kautta.
Viime keväänä jatkopeleistä putosi päävalmentajalegenda Pat Quinnin viimeinen Leafs-jengi. Nyt sieltä tippui Paul Mauricen ensimmäinen. Molemmilla kerroilla GM on ollut John Ferguson jr. Canadiens-leimaa kantava Ferguson on rankkojen aikojen edessä. Sinivalkoisten hallituksessa kokoonnutaan miettimään, miten Kallein ja Suurin voi taas siemailla limuja jäillä, kun kaiken maailman eksanpsiojoukkueet taistelevat vielä jäällä.
Mauricen työn arvioiminen on hankalaa. Oliko putoaminen epäonnistuminen ensinkään, sillä tunnustettu tosia asia on se, että Leafsin pitää rakentaa uutta runkoa, ja silloin niukin naukin pudotuspeleihin selviäminen ei ole onnistumista. Onnistumista on pelaajien kehittäminen, ja moni pelaaja kehittyi. Ongelmallista oli se, että muutamat vanhat marginaalipelaajat kehittyivät. Se, joka näkee John Pohlin, ei näe Leafsin tulevaisuutta.
Oikeastaan Leafs pelasi jopa yläkanttiin, kun ottaa huomioon sen, että joukkuetta koettelivat lukuisat avainpelaajien loukkaantumiset. Ja sen, että Leafsilla ei ollut liigaehdot täyttävää maalivahtia. Ennen kuin Mauricen työ joutuu syyniin, pitää kysyä Fergusonilta, mitä tämä luulee tekevänsä.
Mies hankki ykkösmaalivahdiksi Bostonin kolmosvahti Andrew Raycroftin, ja hankinta näytti, miksi hän oli Bostonin kolmosvahti. Ferguson on sitouttanut puolustukseen älyttömän kalliin nelikon veteraaneja. Kaikki ehkä yksilöinä hyviä palasia, mutta kokonaisuus ei toimi. Ja keväällä Ferguson painoi paniikkinappulaa. Hän hankki Travis Greenin ja Yanic Perreaultin nostamaan joukkuetta pudotuspeleihin. Vaikka hinta ei muodostunut korkeaksi, niin ainakin tuli selväksi se, että sisu petti viime hetkillä, ja puolittainen menestyminen nousi ykkösprioriteetiksi ohi tulevaisuuden luomisen.
Kaudessa oli kyllä hyvääkin. Kyle Wellwood teki läpimurron, jota haittasi vain loukkaantuminen. Darcy Tucker pelasi uransa parhaan kauden, jota haittasi vain loukkaantuminen. Nik Antropov oli mainio. Kautta haittasi vain loukkaantuminen. Tomas Kaberle nousi viimeistään tällä kaudella puolustajien terävimpään kärkeen, kautta haittasi vain loukkaantuminen. Mike Peca osoittautui hyväksi hankinnaksi, tosin kautta haittasi loukkaantuminen.
Huonoja uutisia tuli loukkaantumisrintamalta. Pavel Kubina, kallis pakkihankinta, aloitti hyvin, mutta loukkaantumiset pilasivat kauden. Aleksander Steenin kausi ei ollut odotusten mukainen, tosin se oli nousujohteinen. Myös toinen nuori hyökkääjä Matt Stajan tyytyi keskinkertaisuuteen. Jeff O’Neilille paluu keksinkertaisuuteen oli hyvä asia. John Pohlille yltäminen keksinkertaisuuteen oli menestys. Ian White ja Carlo Colaiacovo pelasivat lupaavasti peräpäässä. Tästähän voi syntyä vielä jotain. Nuoriso on kerrankin alright Torontossa.
1. Mats Sundin 75 27+49=76
2. Tomas Kaberle 74 11+47=58
3. Bryan McCabe 82 15+42=57
4. Aleksei Ponikarovski 71 21+24=45
5. Darcy Tucker 56 24+19=43
