Tilastoanalyysissa pureudutaan Leijonien pelaamiseen siniviivojen kohdalla. Eräkohtaisesti on laskettu, kuinka usein Leijonat ylitti tasaviisikoin hyökkäys- ja puolustussiniviivansa kiekon kanssa ja kuinka usein turvauduttiin siirtokiekkoihin. Myös siniviivojen ylityksien yhteydessä tapahtuneet kiekonmenetykset on laskettu.

Tasaisen varmaa kiekollista peliä

Leijonien pelaaminen avauserässä oli kiekollisena oman alueen ja keskialueen pelissä turnauksen parasta. Omalta alueelta päästiin kiekon kanssa siniviivan yli peräti 87 prosenttia ylityksistä.

Kiekko liikkui nopeasti pelaajalta toisella, ja syöttöketjut olivat pitkiä, mitä Lauri Marjamäen joukkueilta on totuttu näkemään etenkin Kärpissä.

Kiekonmenetysten ja siirtokiekkojen osuus oman siniviivan ylityksissä on erittäin pieni. Voidaan siis todeta, että Leijonien kiekollinen pelaaminen niin oman alueen kuin keskialueen hyökkäyspelissä oli erinomaisella tasolla.

Kiekonmenetykset keskialueella tapahtuivat lähinnä silloin, kun muutaman kerran lähdettiin puskemaan Slovenian sumppuun.

Ongelmia Leijonilla oli sen sijaan hyökkäysalueen hyökkäyspelissään. Peli ei lähtenyt rullaamaan. Tuki, liike ja avut puuttuivat. Pitkiä hyökkäyksiä ei pystytty luomaan riittävästi.

Pelaamalla hyökkäysalueelle

Leijonat jatkoi kiekkovarmuuttaan toisessa erässä. Syöttöketjut jopa pitenivät avauserästä, ja kiekon kanssa päästiin hyökkäysalueelle suhteessa entistä useammin.

Kiekonmenetysten ja siirtokiekkojen osuus on edelleen pieni verrattuna aikaisempiin otteluihin.

Hyökkäysalueen ongelmat sen sijaan jatkuivat. Ytimeen eli parhaille maalintekosektoreille oli hankala murtautua.

Slovenia pystyi erän aikana pelaamaan myös muutaman pidemmän hyökkäyksen, jotka pyörivät ihan mallikkaasti. Puolustusalueen puolustuspelissä Suomi vaikutti hieman hampaattomalta.

Päätöserässä pelaaminen hieman koheltamista

Päätöserä oli tilastojen valossa heikoin. Leijonat aavistuksen puski hyökkäyksiään. Ensimmäisen kahden erän maltti kiekollisena ei loistanut enää kolmannessa erässä.

Se näkyi erityisesti hyökkäyssiniviivan suhteellisen suurena siirtokiekkojen määränä. Kun toisessa erässä vain 24 prosenttia hyökkäyksistä pelattiin päätykiekon kautta, viimeisessä erässä lukema oli peräti 68.

Leijonien pelaaminen oli joiltain osin hieman koheltamista kiekollisena. Toisaalta päätypelaaminen toimi siinä mielessä, että sen kautta tehtiin kaksi maalia, jotka takasivat lopulta voiton.

Yhteenveto: Leijonat rytmitti järkevästi

Kun koko ottelun tilastoja verrataan esimerkiksi Tšekki-kamppailuun, eroja on runsaasti. Erityinen parannus tuli siinä, että omalla alueella ei tarvinnut käyttää siirtokiekkoja merkittävästi.

Myös kiekonmenetysten määrä laski selvästi. Kiekollinen suoritusvarmuus oli parempaa, mikä oli toki odotettavissakin, sillä vastassa oli yksi lohkon heikoimmista joukkueista.

Leijonien pelaamista moitittiin pelin jälkeen hitaaksi. Kuitenkin Leijonien pelinopeus oli varsin hyvä, sillä kiekko liikkui pelaajalta toisella mallikkaasti.

Toki Leijonat joutui hyökkäämään paljon hitailla lähdöillä, mutta se oli ennen kaikkea järkevää. Slovenia miehitti keskialueen niin tiiviisti, että huonosti organisoiduilla hyökkäyksillä kiekonmenetysten määrä olisi ollut paljon suurempi.

Myös viivelähtöjen vauhdeissa oli parannusta tapahtunut. Vauhtia kelattiin omalta alueelta, ja vauhtierot kasvoivat keskialueella niin, että organisoitua Slovenian viisikkoa vastaan Leijonat pystyi usein kuljettamaan kiekon alueelle. Toisaalta myös päätykiekkoja käytettiin, kun oli niiden paikka.

Keskialueen ja oman alueen hyökkäyspelin rakenteet näyttäisivät olevan varsin hyvin pelaajilla selkärangassa. Kynnyskysymys onkin se, että kun vastustajat kovenevat, uskalletaanko ja pystytäänkö kiekolla pelaamaan edes lähes yhtä hyvin kuin Sloveniaa vastaan.

Katseet kääntyvät myös hyökkäysalueen hyökkäyspeliin. Vaikuttaa siltä, että hyökkäysalueella ollaan liikaa yksilösuoritusten varassa. Tarvitaan lisää tukea ja rakennetta, jotta kiekko liikkuisi myös hyökkäysalueella paremmin pelaajalta toiselle.