Tilastoanalyysissa pureudutaan Leijonien pelaamiseen siniviivojen kohdalla. Eräkohtaisesti on laskettu, kuinka usein Leijonat ylitti tasaviisikoin hyökkäys- ja puolustussiniviivansa kiekon kanssa ja kuinka usein turvauduttiin siirtokiekkoihin. Myös siniviivojen ylityksien yhteydessä tapahtuneet kiekonmenetykset on laskettu.

Missä oli kiekollinen rohkeus?

Pelin virtaus ei ollut oikein suosiollinen Leijonien kannalta avauserässä. Usein, kun uusi viisikko tuli jäälle, jouduttiin aluksi puolustamaan. Kiekonriiston jälkeen hyökättiin, mutta paras terä hyökkäyksistä oli jo mennyt, koska alla oli jo puolustuspeliä. Samalla hyökkäyksen aikana osa viisikosta saattoi suunnata jo vaihtoon.

Silloin, kun Leijonat onnistui koko viisikon voimin pääsemään hyökkäysalueella, se pystyi luomaan ihan kohtuullista hyökkäyspeliä.

Yhdysvallat-ottelun hyvä pelin rytmitys ottelun alussa loisti poissaolollaan.

Etenkin avauserän alku oli todella sekava Leijonilta. Yhdysvallat-ottelun hyvä pelin rytmitys ottelun alussa loisti poissaolollaan, ja Suomi tyytyi roiskimaan kiekkoa. Oman siniviivan ylityksen tilastot olivat avauserässä merkittävästi heikommat kuin puolivälierässä Yhdysvaltoja vastaan.

Erän edetessä Leijonien kiekollinen pelaaminen alkoi näyttäytyä enemmän. Erän lopussa nähtiin jo parin vaihdon verran peliä, jonka virtausta Suomi hallitsi rytmittämisen turvin. Silti joukkueen hyökkäyspelaaminen oli kokonaisuudessaan vähäistä. Koko viisikon voimin Leijonat hyökkäsi vain muutaman kerran.

Jatkuvat kiekonmenetykset etenkin omalla alueella vaarallisissa paikoissa nakersivat Suomen hyökkäyspeliä ja edesauttoivat Ruotsin myllyä. Yhdeksän kiekonmenetystä, joka oli 23 prosenttia kaikista oman siniviivan ylityksistä, on liikaa Ruotsin tasoista joukkuetta vastaan.

Isät vastaan pojat

Toinen erä oli jatkumoa ensimmäiselle erälle. Se oli täydellistä Ruotsin dominointia.

Leijonien hyökkäyspelaaminen oli lähinnä sen varassa, että Ruotsin paineen alta päästiin pois. Silloin keskialueella oli tilaa edetä hyökkäysalueelle kiekon kanssa.

Suomen valmentaja Kalle Kaskinen totesi haastattelussa ensimmäisellä erätauolla, että Suomen tulee pystyä rytmittämään peliä paremmin ja rohkeammin. Se kuitenkin loisti poissaolollaan jopa selvemmin kuin avauserässä. Suomi oli täysin Ruotsin jaloissa, ja viisikkohyökkäämistä tai syöttöketjuja oli äärimmäisen vähän.

Kiekollisen pelin tilastot osoittavat, että hyökkäysalueelle murtautumisten määrä tippui avauserästä. Leijonat onnistui ylittämään hyökkäyssiniviivansa vain 16 kertaa. Niistä 11 ylitettiin pelaamalla, mikä kertoo siitä, että Leijonien pelaaminen oli vastahyökkäyksien ja kiekonriistojen varassa. Pitkiä hyökkäyksiä ei käytännössä ollut.

Lisäksi kolme kahden minuutin jäähyä erässä käänsivät peliä entistä tiukemmin Ruotsille.

Ruotsi puolusteli johtoaan

Ruotsi ei kahden ja kolmen maalin johdossa enää pitänyt tallaa aivan pohjassa. Suomen kiekollinen pelaaminen rauhoittui omalla alueella, kun Ruotsi ei hönkinyt samalla tavalla päälle kuin kahdessa ensimmäisessä erässä.

Se näkyi myös oman siniviivan ylityksissä, sillä Suomi ylitti sen kiekon kanssa 89 prosenttisesti.

Hyökkäyssiniviiva pystyttiin ylittämään useammin kuin toisessa erässä. Suomen hyökkäyspelaaminen oli parempaa, mutta toisaalta aivan huippumaalipaikoille oli vaikea murtautua. Kiekkoja myös menetettiin keskialueella, kun yritettiin murtautua hyökkäysalueeelle.

Ruotsi lähinnä puolusti kliinisesti ja riskittömästi sekä odotti pelin loppua.

Ei ollut Marjamäen pelitapa hyökkäävää jääkiekkoa

Suomen puolivälierässä ja välierässä otteluiden alku osoittautui todella ratkaisevaksi pelin kulun kannalta. Yhdysvaltoja vastaan Suomi otti välittömästi ensimmäisissä vaihdoissa pelillisen ja ennen kaikkea henkisen niskalenkin kiekonhallinnan avulla.

Ruotsia vastaan ensimmäiset vaihdot näyttivät heti, että Suomelle tulee vaikea peli. Joukkue alkoi välittömästi roiskia pelokkaasti kiekkoa.

Yhdysvallat-ottelun kaksi viimeistä erää näyttivät määräävän Suomen peliä myös välierään. Suomi oli oman puolustuspelinsä varassa, ja hyökkäyspeliä saatiin toden teolla näkyviin vasta, kun Ruotsi alkoi vetäytyä ja suojella johtoaan.

Ruotsi pääsi pelaamaan juuri sellaista jääkiekkoa kuin se halusi. 

Suomi ei päässyt henkisesti ja taktisesti niskan päälle, kuten Yhdysvaltoja vastaan. Ruotsi pääsi pelaamaan juuri sellaista jääkiekkoa kuin se halusi, ja joukkue sai siten itseluottamusta, mikä näkyi lopulta murhaavan tehokkaana ylivoimapelinä.

Suomen pelaaminen oli väkinäistä roikkumista Ruotsin perässä. Pelissä ei ollut rentoutta ja itseluottamusta samalla tavalla kuin puolivälierässä. Sen vuoksi laadukkaan hyökkäyspelin ja maalipaikkojen rakentaminen ilman merkittävää pelillistä tukea oli äärimmäisen hankalaa.

Lauri Marjamäeltä loppuivat kanit hatusta tai hän ei saanut pelisuunnitelmaansa toteutumaan käytännössä. Sillä, onnistuuko pelisuunnitelma vai ei, on iso merkitys joukkueen itseluottamukseen, mikä korostui otteluissa Ruotsia ja Yhdysvaltoja vastaan.

Kun Marjamäki astui Leijonien päävalmentajaksi, oli odotettavissa, että Kari Jalosen aikojen puolustusvoittoinen jääkiekko olisi historiaa. Toisin on kuitenkin käynyt.

Pelillisesti viime kisojen ja tämän kevään kisojen välillä ei ole merkittävästi eroa, sillä myös Marjamäki on korostanut kisojen aikana useaan otteeseen, että joukkue lähtee peleihin puolustus edellä.

Leijonat puolusti jälleen Ruotsia vastaan tiiviisti, mutta useamman pelin voittamiseen tarvitaan lisäksi laadukasta ja oikealla tavalla rohkeaa hyökkäyspeliä. Se Suomelta puuttui samalla tavalla kuin vuosi sitten. Silloin pystyttiin vielä etenemään loppuotteluun hyvän pelaajamateriaalin turvin, mutta nyt edessä on pronssiottelu.