Hienon Nantes-voiton jälkeen palasimme seuraavana lauantaina kotiareenallemme, kun vastaan asettui yksi sarjan "suomalaisjoukkueista", Reims. Saimme otteluun todella vahvan alun, ja ensimmäisen erän jälkeen olimme tukevassa 3−0-johdossa. Liian tukeva se johto sitten lopulta kuitenkin oli, sillä ensimmäisellä erätauolla tapahtui jotakin ihmeellistä ja pelimme katosi totaalisesti.
Ensin vastustaja löi kiekon miinuskulmasta pakkiparini ahterin kautta maaliin, ja peli oli 3−1. Pari minuuttia myöhemmin otimme täysin typerän hyökkäyspään jäähyn, jonka seurauksena peli oli 3−2.
Eikä aikaakaan, kun vastustaja löi pelin tasoihin ja kolmannessa erässä siirtyivät he jo 3−4-johtoonkin. Tasoitimme kuitenkin vielä ilman maalivahtia, mutta lopulta jatkoajan lepsu pelaaminen kostautui, ja vastustaja vei lisäpisteen maalein 4−5.
Eipä jäänyt tuosta pelistä hirveästi jälkipolville kerrottavaa, mutta yksi hauska yksityiskohta on kuitenkin kerrottava. Mestis-kausien aikana kävimme yllättävän usein Nättisen Jussin kanssa melko henkeviäkin keskusteluja. Jussi pääsi sitten ottelun loppupuolella tälläämään one-timerin kohtalaisen hyvältä tontilta, mutta täräytti lämärinsä kivitalon verran ohi maalin.
Minä tietenkään en voinut vastustaa kiusausta ja innostuin vertaamaan laukausta yhdeksänvuotiaan pikkuveljeni vastaavaan. Ajattelin ensin, että eikö hän nyt muka mitenkään reagoi, mutta lopulta hän kääntyi kuitenkin katsomaan minua ja rupesi nauramaan.
Tuli ikävä joka ikistä jäätä, jossa olin ikinä luistellut. Jopa sitä Rauman Lähdepellon jäätä.
No eihän siinä auttanut kuin itsekin purskahtaa täyteen nauruun. Siinä sitten loppujen lopuksi yhdessä hymyssä suin naureskeltiin, että ottelu oli tänään ollut lähellä sen luokan sirkusta, ettemme enää edes pystyneet kettuilemaan toisillemme.
Lauantain Reims-tappion jälkeen oli heti tiistaina edessä yksi sarjan pisimmistä vieraspelimatkoista Saksan rajalla sijaitsevan Mullhousen vieraaksi. Matkaan lähdettiin totutusti jo päivää aikaisemmin, ja yö nukuttiin normaalisti linja-autossa.
Reilun 12 tunnin ajamisen jälkeen saavuimme tiistai-aamuna hallille, ja tällä kertaa meillä oli poikkeuksellisesti aamujää Mullhousen kotiareenalla. Katselin siinä ennen aamutreeniä hallia, ja mietiskelin että, mukavan oloinen halli, joka vetää silmämääräisesti noin 2500 henkeä.
Astuttuani jäälle on pakko todeta, että tuli ikävä joka ikistä jäätä, jossa olin ikinä luistellut. Jopa sitä Rauman Lähdepellon jäätä, jossa joskus seitsemän- tai kahdeksanvuotiaana sain ensimmäiset tikit leukaani kaaduttuani jään railoon. Ensinnäkin päädyssä sijainneen jääkoneen luukun kohdalla oli luukusta jäälle päin noin 10-15 senttimetriä pitkä alue, jossa jää oli noin viidestä seitsemään senttiä matalemmalla kuin muualla.
Jos kiekko lirui siihen sopivan hiljaisella vauhdilla, se upposi koloon kuin golfpallo konsanaan. Ottelun aikana molempien joukkueiden pelaajat kävivät vuorotellen anelemassa tuomareilta, että asialle olisi tehtävä jotakin.
Lopulta sieltä sitten jäälle lampsi joku hallimies loskaämpärin kanssa, heitti loskaa koko reijän täyteen ja tamppasi lenkkareillaan aukon tukkoon. Eikä se tietenkään tähän vielä loppunut vaan poistuttuaan kaukalosta jätti mies vielä kuraiset kengänjälkensä jäähän.
Kaksi hyvää joukkuetta oli vastakkain, joten oli hieman sääli, että edes kolmen metrin syöttöä oli lähes mahdoton antaa siten, että kiekko ei olisi ruvennut elämään. Muuten tapahtuma oli kuitenkin jälleen kerran kaikin puolin mahtava. Halli oli tupaten täynnä, ja vastustajan kotiyleisö oli todella äänekäs.
Todella tiukan ja tarkan väännön päätteeksi hävisimme ottelun lopulta 3−1. Mielestäni pelasimme kuitenkin varsin mallikkaan ottelun, mutta jääkiekon "klisee" päti jälleen: jos et itse laita paikoista limppua uuniin, kaveri kyllä laittaa.
Kun nyt pelasimme jo tiistaina, niin vastaavasti seuraavana viikonloppu oli joukkueellamme vapaata aikaa. Keskiviikkona palatessamme Mullhousesta oli edessä vielä oheisharjoitus, jonka jälkeen torstai-sunnuntai oli vapaata.
Muut ulkomaalaispelaajamme suuntasivat viettämään viikonloppua pitkin Keski-Eurooppaa, mutta minä ajattelin, että muutaman päivän yksinolo ja rauhoittuminen tekisi hyvää loppukauden koitoksia silmällä pitäen.
Viikonlopun aikana järjestimme paikkakunnalla olleiden kesken pokeriturnauksen, ja aluksi hieman pelotti istahtaa pöytään pelkästään ranskaa puhuvien joukkuekavereitteni kanssa, mutta pari Ilari Sahamiehen highlight-pätkää Youtubesta ennen turnausta poisti turhan jännityksen. Luonnollisesti pistin ranskalaiset lähtemään illan päätteeksi kotimatkalle tyhjin käsin.
Miten pizzalapio liittyy mihinkään? Entä millainen on ranskalainen versio pudotuspelien kotiedusta? Lue lisää klo 14.
