Edessä oli vielä viikon tauko ennen lauantaina alkavia finaaleita, mutta sota alkoi jo hyvissä ajoin ennen itse otteluita, sillä otteluohjelman mukaan pelien piti alkaa lauantaina ja sunnuntaina Bordeaux'ssä. Tämä ei kuitenkaan Bordeaux'lle sopinut, sillä heidän hallissaan oli joku jääshow sunnuntaina, ja näin ollen he halusivat siirtää ottelut perjantai-lauantai -akselille.
Tämä taas ei sopinut meidän johtohenkilöillemme, ja lopulta ohjelma päädyttiin muuttaamaan siten, että lauantaina aloitettiin Bordeaux'ssä, ja sunnuntaina siirryttiin Angletiin. Näin ollen pelattaisiin aina yksi ottelu kerrallaan molempien kotihallissa.
Oliko se sitten peruja kesäisistä Sakari Salmisen laukaisukouluista vai jostakin muusta, mutta kiekko pamahti etuyläkulmaan ja mehupullo lensi ilmaan.
Ikuisuudelta tuntunut viikko oli lopulta tullut siihen pisteeseen, että lauantai koitti. Tätä hetkeä olin odottanut! Tajusin nyt, miten suuren kiven takana pudotuspeleihin pääseminen jääkiekossa on, saatikka sitten finaaleihin. Nyt oli siis elettävä hetkessä ja nautittava joka sekunnista! Fiilis oli uskomaton, kun liu'uimme Bordeaux'n hienon ja totaalisen täyteen ahdetun hallin jäälle.
Sen vihan näiden seurojen välillä pystyi astimaan siitä huutomyrskystä. Lopulta mahtavien alkuseremonioiden jälkeen ottelu saatiin käyntiin, ja niin kuin niin monesti, oli ensimmäinen erä todella varovaista peliä puolin ja toisin. Tauolle siirryttiin 0−0-lukemissa. Sitten toisessa erässä pääsimme ylivoimalle, ja siitä ylivoimasta valmentajamme sai sulan hattuunsa.
Hän oli nimittäin koonnut kakkosylivoimaamme todellisen erikoisviisikon, jossa laitahyökkääjinä toimivat allekirjoittanut sekä jollakin ihmeellisellä tavalla pelikieltonsa kumotuksi saanut kaksimetrinen puolustajamme Maxime Suzzarini. Tuo kolmen puolustajan ja kahden hyökkääjän kombinaatio tuotti sitten tulosta, kun hakkasimme Suzzarinin kanssa yhteistuumin kiekon noin viidennestä riparista sisään, ja peli oli 0−1.
Erän edetessä ote siirtyi kuitenkin Bordeaux'lle, ja lopulta erän loppupuolella he onnistuivat tasoittamaan ottelun ja räjäyttämään tuon täyteen ahdetun hornankattilan. Kolmannen erän ollessa maaliton, siirryttiin sitten jatkoajalle, ja sekin oli Ranskan maalla aika erikoinen. Kuten runkosarjassa, niin myös pudotuspeleissä jatkoaikaa pelattiin neljällä neljää vastaan, ja jos kymmenen minuutin jälkeen oltaisiin tasatuloksessa, ammuttaisiin rankkareita.
Saimme jatkoalla pari maukasta paikkaa, ja Suzzarini oli jo ratkaista ottelun, mutta suomalaisjuurinen Sebastian Ylönen torjui vielä tämän. Ei kuitenkaan enää seuraavaa, kun vastustajan pakki ajoi tyhmästi vastaan, ja minä sekä kapteenimme Xavier Daramy pääsimme 2−1-ylivoimahyökkäykseen.
Kiekko oli minulla, eikä minulla ole hajuakaan, mikä ihmeen suonenveto minulle tuli, mutta jostakin kaivoin valelaukauksen jälkeen unelmasyötön Daramylle, joka siirsi kiekon tyhjään Bordeaux-maaliin. Fiilis oli mieletön, kun totaalisen täyteen pakattu halli hiljeni totaalisesti. Sarja oli 1−0 meille!
Paikalla oli myös arviolta noin 300-400 joukkueemme fania, ja olihan se uskomatonta, kun hallin ulkopuolella lähdit hölköttelemään loppulenkkiä, ja muutama sata ihmistä lauloivat joukkueemme kannatuslauluja. Taoin kuitenkin itselleni päähäni, että nyt ajatus ei saa karata, sillä jo seuraavana iltana pelattaisiin kotihallissamme.
Olimme kuitenkin kokeneet aika pahoja miestappioita, sillä lähdimme finaaleihin kuudella puolustajalla ja yhdellätoista hyökkääjällä, ja totta kai heti ensimmäisessä erässä kaksi hyökkääjää tippui pois pelistä. Toinen sentään pystyi jotenkuten pelaamaan sunnuntaina. Näin ollen lähdimme hienon voiton jälkeen pelaamaan toiseen otteluun kolmella kentällisellä ja yhdellä ylimääräisellä hyökkääjällä.
Emme ehkä osanneet käsitellä tilannetta aivan oikein, ja ottelun alusta muodostui todella vaikea. Bordeaux siirtyi heti alussa 1−0-johtoon. Tämän vielä kuittasimme, mutta Bordeaux teki kaksi pikamaalia erän loppuun ja johti erän päätteeksi maalein 3−1. Erätauolla keräsimme raivoa, ja kuten niin monesti aiemmin, tulimme toiseen erään todella vahvasti. Jälleen erikoisylivoimamme onnistui, tällä kerralla maalintekijänä toimi tšekkitaiturimme Tomas Rubes.
Yhtä maalia enempää emme kuitenkaan onnistuneet tekemään, pääosin niin sanotusti päällään seisseen Ylösen ansiosta. Kolmanteen erään lähdettiin siis 2−3-lukemista. Kolmas erä alkoi kannaltamme karmaisella tavalla, kun vastustajan puolustajan laukaus painui maaliimme punaviivalta ja peli oli 2−4.
Ottelu oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ohi, ja painoimme päälle kuin yleinen syyttäjä. Viisi minuuttia ennen loppua sain Rubesilta syötön ja lähdin haastamaan vastustajan pakkia. Lopulta kuitenkin älysin, että en minä luistelemalla kenestäkään ohi pääse ja päätin laukoa.
Oliko se sitten peruja kesäisistä Sakari Salmisen laukaisukouluista vai jostakin muusta, mutta kiekko pamahti etuyläkulmaan ja mehupullo lensi ilmaan. Peli oli 3−4. Lopusta tuli todellinen trilleri, ja saimme kuin saimmekin lopulta viimeisellä minuutilla tasoitettua ottelun, kun pelasimme ilman maalivahtia. Maalintekijänä oli ruotsalainen Alexander Olsson.
Edessä oli siis jälleen jatkoaika. Jatkoajalla meillä oli paikkoja kuin hammaslääkärissä, mutta emme vain saaneet kiekkoa mistään sisään, ja näin ollen päädyttiin rankkareille. Valmentajamme kysyi suoraan kaikilta, kuka haluaa ampua, ja hiljaisuus oli yleisin vastaus. Minulle oli kuitenkin selvää, että ammun, jos hän vain minuun luottaa, ja luottihan hän.
Ensimmäisestä parista Bordeaux onnistui, ja Ylönen torjui ykkössentterimme Luc-Olivier Blainin laukauksen. Niinpä etu oli Bordeaux'lla. Toisessa parissa ensin Bordeaux epäonnistui, ja sitten oli vuoroni, luotin itseeni, sillä olinhan pystynyt aikoinaan laittamaan kiekon kolme kertaa peräkkäin Mestiksen parhaan maalivahdin, Mikko Rämön, taakse.
Otin vauhdin, ja valitsin muutamasta vakiorankkarista sen, joka oli koko kauden treeneissä uponnut lähes aina, eli brutaalin lämärin, mutta niin vain se hemmetin Ylönen onnistui sen torjumaan! Vielä kun kolmannessa parissa molemmat epäonnistuivat, oli Bordeaux tasoittanut sarjan lukemiin 1−1.
täyteen pakattu halli mylvi ja buuasi, mutta päätin, että laulun sanoin "Vien tän äärirajoille" .
Kun lauantaina ja sunnuntaina oli pelattu, oli maanantaina edessä välipäivä, jonka jälkeen sarja siirtyi tiistaina takaisin Bordeaux'hon, eikä siitäkään näytelmästä väriä puuttunut. Halli oli jälleen kerran jo alkulämmittelyssä tupaten täynnä, ja lämmittelyn lopussa tapahtui taas yksi kertomisen arvoinen episodi. Minulla on jo joskus aikoinaan pelatuista A-junioreiden finaaleista jäänyt tapa, että jään aina viimeiseksi jäälle pyörimään muiden jo lähdettyä koppiin.
Niin olin tekemässä tälläkin kertaa, mutta ilmeisesti tämä oli alkanut ärsyttää Bordeaux'n joukkoja, ja heillä kaksi pelaajaa jäivät odottelemaan jäälle muun joukkueen istuessa vaihtopenkillä. Minä olin siis ainut, joka meidän joukkueesta oli enää kentällä, mutta ajattelin, että minun pokkani kyllä kestää seistä jäällä vaikka hamaan tappiin saakka.
Kului kymmenen minuuttia, kului 15 minuuttia, ja täyteen pakattu halli mylvi ja buuasi, mutta päätin, että laulun sanoin "vien tän äärirajoille" . Lopulta noin 20 minuutin odottelun jälkeen tuomaritarkkailija saapui vaihtoaitioon, ja alkoi uhkailla, että Angletille tuomitaan sanktiota, jollen minä välittömästi poistu jäältä. Siinä kohtaa oli pakko luovuttaa ja lähteä koppiin, mutta tuntuihan se aika omituiselta, että meiltä jupakassa oli mukana yksi pelaaja heidän 20 pelaajaa vastaan, niin meidän joukkoja aiottiin rankaista.
Olihan se sitten aika hauskaa lueskella paikallislehdistä ja sosiaalisesta mediasta juttuja, että ottelu myöhästyi lähes puoli tuntia, koska Iiro Vehmanen ei suostunut poistumaan alkulämmittelystä.
Itse otteluun saimme hyvän startin ja siirryimme alivoimalla läpiajosta 0−1-johtoon. Mutta Bordeaux tuli lujaa ja onnistui kääntämään ottelun ennen erätaukoa lukemiin 2−1. Toisessa erässä tulimme tasoihin, mutta lähes heti perään vastustaja siirtyi jälleen johtoon ja pian lisäsi johtonsa jo kahteen maaliin, jolloin lukemat olivat 4−2.
Tulimme vielä maalin päähän, mutta Bordeaux kuittasi jälleen, ja kolmanteen erään lähdettiin lukemista 5−3. Kolmannessa erässä Bordeaux siirtyi jo 6−3-johtoon. Kavensimme vielä lopussa, mutta heidän tehtyä tyhjiin olivat loppulukemat 7−4, ja sarja olisi seuraavana päivänä ensimmäistä kertaa katkolla Bordeaux'lle. Ajattelin edelleen samalla tavalla kuin ensimmäisen voiton jälkeenkin; kaikki keskittyminen oli ladattava keskiviikolle, eikä millään muulla ollut mitään väliä.
Keskiviikko koitti nopeasti, ja me olimme valmiita lyömään sarjan tasoihin. Jos viime kotipelissä alku oli ollut uninen, nyt pelasimme kuin hurmiossa ensimmäisen erän. Bordeaux sai erässä yhden ylivoiman, ja teki ainoasta paikastaan maalin, me taas lukuisista paikoistamme onnistuimme kahdesti Ylösen estäessä isommat lukemat. Mutta koko ajan minulla oli sellainen olo, että tänään emme anna Bordeaux'lle niin sanotusti palaakaan.
Erätauko tuntui jotenkin normaalia pidemmältä, mutta ajattelin, että kyllä sieltä ilmoitetaan, milloin jäälle lähdetään. No sitten olin jo varma, että taukoa oli vietetty jo normaalia pidempi aika, ja kysyin vieruskaverilta, miksi tämä erätauko on näin hemmetin pitkä. Hän vastasi: "Ai niin, olisihan joku voinut sanoa englanniksikin, mutta jääkone on rikki, eikä kukaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu." No siinä sitten arvottiin noin 20 minuuttia lisää ennen kuin tuli ilmoitus, että jos kone ei ole kunnossa 30 minuutin kuluessa, ei peliä jatkettaisi enää keskiviikkona loppuun.
Aika kului ja kului, ja kuten arvata saattaa, oli täyteen ahdetun kotihallimme yleisö ihmeissään. Lopulta 30 minuuttia tuli täyteen, eikä konetta saatu korjattua. Näin ollen ilmoitettiin, että peliä ei jatketa enää keskiviikkona. Mietin hiljaa itsekseni, että voiko tämä enää olla totta. Bordeaux halusi, että ottelu olisi siirretty pelattavaksi heidän kotihalliinsa, mutta siihen ei sentään Ranskan kiekkoliitto suostunut.
Lopulta noin puolenyön aikaan tuli ilmoitus, että ottelu pelattaisiin seuraavana päivänä torstaina kotihallissamme, mutta sitä ei tiedetty, jatkettaisiinko ottelua lukemista 2−1 vai aloitetaanko se kokonaan alusta. Tuon koneen rikkoutumisen jälkeen alkoi pukukopissamme myös melkoinen sirkus. Tämä johtui siitä, että jääkone oli ollut viallinen jo heinäkuusta lähtien, mutta kaupunki ei halunnut rahoittaa uutta konetta. Lopuksi kun kaupungin urheiluasioista vastaava henkilö tuli koppiimme pyytelemään anteeksi, oli käsirysy todella lähellä. Lopulta räjähdysaltis tilanne kuitenki rauhottui, ja suuremmilta tuuppimisilta vältyttiin.
Torstaipäivä kului sitten odotellessa, mistä tilanteesta ottelua lähdettäisiin pelaamaan, ja lopulta kolme tuntia, siis KOLME TUNTIA ennen ottelua tuli päätös, ja yllätys yllätys se oli sellainen, että peli pelattaisiin kokonaan uudestaan. Tapoihini ei ole koskaan kuulunut selitellä, eikä niin ollut nytkään, niinpä taoin päähäni vain kahta sanaa: ÄLÄ SELITÄ!
Ottelu alkoi huomattavasti tasaisemmissa merkeissä kuin keskiviikon vastaava, mutta onnistuimme kuitenkin siirtymään johtoon ja ensimmäisen erän jälkeen taululla komeilivat lukemat 1−0. Toisessa erässä Bordeaux tuli tasoihin, mutta hetkeä myöhemmin ylivoimamme toimi jälleen, ja peli oli 2−1.
Kolmannen erän alkuun Bordeaux tasoitti, mutta siirryimme vielä kerran 3−2-johtoon. Mutta niin vain jollakin ihmeen ilveellä kahden luistimen kautta maaliin menneellä laukauksella Bordeaux onnistui viemään ottelun jatkoajalle.
Jatkoajalla tajusin jälleen kerran jääkiekon raadollisuuden. Bordeaux'lla ei ollut paikkaakaan ensimmäiseen kahdeksaan minuuttiin. Sitten pääsimme kaksi vastaan kaksi -hyökkäykseen hyökkääjämme Mathieu Vission kanssa. Jää oli 68 minuutin tahkoamisen jälkeen jo siinä kunnossa, että päätin laukoa. Kiekko pomppasi Ylösen suojuksista suoraan Vission lapaan ja maali ammotti tyhjyyttään.
voin täydestä sydämestäni todeta, että päivääkään en tästä kaudesta vaihtaisi pois.
Jotakin kuitenkin tapahtui, ja Vissio ei saanut laukausta aikaiseksi. Tästä 30 sekuntia eteenpäin, ja pitkän vastahyökkäyksen päätteeksi Bordeaux teki sen tarvittavan maalin noin neljännestä paluukiekosta. Tunne oli järkyttävä, armoton taistelu ja usko vaihtuivat sekunnin murto-osassa todelliseen epätoivoon. Kaikki oli niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.
Pahimman alkujärkytyksen laannuttua kävin itseni ja myös joukkueen kanssa läpi, että kaikki oli liossa, mutta tällä kertaa se bensa vain loppui aivan kalkkiviivoilla. Oli tunnustettava, Bordeaux oli juuri noitten rankkareitten ja jatkoaikojen verran parempi.
Ottelun jälkeen vietin useamman tunnin pukukopissamme pettymystä alas huuhtoen. Kun vihdoin ja viimein poistuin ihmisten ilmoille, oli jopa aika liikuttavaa huomata joukkueemme fanien tulevan itku silmässä anelemaan, että jatkaisin joukkueessa myös seuraavalla kaudella ja että ensi vuosi olisi meidän vuotemme.
Pelillisesti Ranskan valloitus päättyi siis kirvelevään pettymykseen aivan kalkkiviivoilla, mutta voin täydestä sydämestäni todeta, että päivääkään en tästä kaudesta vaihtaisi pois.
Kauden päätöskekkerit olivat vielä edessä ennen paluuta suomeen, ja päivästä tuli loistava. Paikalla olivat kutakuinkin kaikki jollakin tavalla joukkueemme matkassa mukana olleet henkilöt aina faneistamme joukkueen yhteistyökumppaneihin.
Faneillamme oli myös jäähallilla oma pieni baari, jonne menimme iltaa viettämään pariksi tunniksi. Minä luovutin oman hopeamitalini faniryhmällemme. Syykin oli selvä: minulle se oli vain harmaa lätkä, ja kaikki tärkeimmät muistot elävät sydämessäni lopun ikääni, mutta heille se merkitsi paljon enemmän. Lisäksi oli uskomatonta huomata kauden aikana, miten uskollinen fanijoukkomme kerta toisensa jälkeen saapui vieraspelipaikkakunnille, vaikka matkaa olisi ollut jopa yli tuhat kilometriä.
Loppusanat:
Kun reilut kahdeksan kuukautta sitten istuin lentokoneessa ilman minkäänlaista kielitaitoa, saatikka tietoa siitä, millaiseen paikkaan tai kulttuuriin olin matkaamassa, on pakko myöntää, että mielessäni pyöri monenlaisia ajatuksia ja jopa ennakkoluuloja. Ennakkoluut osoittautuivat kuitenkin melko nopeasti turhiksi, ja sarjan tasokin yllätti minut positiivisesti.
Nyt kauden jälkeen pystyn hymyssä suin toteamaan, että tämä kausi kasvatti ainakin minua itseäni ihmisenä ja myös jääkiekkoilijana noin hehtokilometrin verran. Samalla on myös todettava, että jos olen aina ollut ylpeä suomalaisuudestani, kasvoi tuo ylpeys tällä reissulla entisestään.
Voin myös todeta, että kyllä Suomessa on loppujen lopuksi asiat todella hyvin. Minulle ylivoimaisesti suurin voimavara kauden kuluessa oli suomalainen musiikki. Oli mahtavaa pistää ennen matsia napit korville ja tykittää täysillä Klamydian biisiä Pienen pojan elämää. Mahtavaa oli myös öisillä bussimatkoilla laittaa Yö-yhtyeen Ihmisen poika.
Mitä tähän blogiin tulee, niin kun minulta kesällä kysyttiin, kirjoittaisinko tätä, mietin hetken, että jos saan yhdenkin ihmisen suupielet värähtämään hymyyn, on tämä sen arvoista. Uskon ja toivon, että siinä olen onnistunut.
Jos näistä kirjoituksista haluaa jonkun opetuksen tai neuvon kaivaa, olkoon se, että toteuttakaa ihmiset rohkeasti itseänne. Minulla on aina ollut unelmana pelata jääkiekkoa työkseni. Minä en varmaan ikinä osta vesijettejä tai kerrostaloja, mutta koen olevani etuoikeutettu saadessani tehdä työkseni juuri sitä, mitä koko sydämestäni rakastan.
Mahtavaa kesää kaikille lukijoille! Moikataan, kun törmätään!
KIITOS.
Best regards: Iiro Vehmanen