Kukaan ei ole koskaan selittänyt minulle, mikä arvo on ketjukoostumusten julkaisemisella ennen ottelua. Olen vuosikausien seuraamisella itse joutunut arvailemaan ja päättelemään.
Pelaajat on merkitty hyökkäysketjuittain ja puolustajapareittain. Kentälliset paljastavat joukkueen sisäisestä kemiasta ja hierarkiasta asioita, joita ei saa selville mistään muualta, ja antaa osviittaa yksittäisten pelaajien kehityksestä. Asiaan vihkiytyneille se tarjoaa sekä informaatiota että huvia.
Satunnaisseuraajat saavat kokoonpanoista paljon vähemmän irti. Kun kokoonpanot pöllähtävät julki, suurinta osaa kiinnostaa korkeintaan kaksi asiaa: ketkä ovat ottelusta sivussa ja kuka aloittaa maalilla.
Pintaa syvemmällä tärkeintä on tietää, miten kokoonpano on muuttunut aiempaan verrattuna. Onko alisuorittava ketju hajotettu? Onko aikaisemmin tehokkaasti suorittanut tutkapari saatettu taas yhteen? Jos joku pelaaja ykkösketjusta on sivussa, kuka on nostettu paikkaamaan? Ja tietysti se, ketkä siellä kulloinkin pelaavat rinnakkain. Näitähän viisikoista aina ennen ottelua tutkaillaan.
Julkinen keskustelu ei siihen kuitenkaan opasta.
+++
Olen syksyn ja talven aikana joutunut jännittävien kysymysten äärelle. Onko Corsi-lukema tärkeämpi kuin plus-miinus-tilasto? Miten määritellään viivelähtö? Onko QMJHL Kanadan juniorisarjoista heikoin?
Olen seurannut lätkää aktiivisesti puolet elämästäni ja toimin Jatkoajan, Suomen seuratuimman jääkiekkoon erikoistuneen tiedotusvälineen, maajoukkuesisältöjen toimituspäällikkönä. Lähtökohdistani huolimatta yllä mainitut asiat ovat (olleet) minulle epäselviä ja olen joutunut niitä itsenäisesti selvittelemään. En ole pelin ammattilainen enkä seuraa koko laajaa lajikarttaa.
Kuten lähes kaikissa elämän hienoissa asioissa, lätkässä on yleensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Lätkä ei ole vain kymmenen kenttäpelaajaa viipottamassa luistimilla kumikiekon perässä, vaan se on tiedon ja oppimisen valtatie, joka muuttuu koko ajan.
Kukaan ei kuitenkaan kerro, mikä loputtomassa datavirrassa on tietämisen arvoista ja, mikä tärkeämpää, miksi. Ja mikä lajin kannalta olennaisinta – lätkää tulisi pystyä markkinoimaan myös heille, joita se ei lähtökohtaisesti kiinnosta tuon taivaallista.
+++
Kuilu lätkän ammattimaisten tietäjien ja satunnaisempien seuraajien välillä on valtava. Sinänsä tämä ei ole ongelma: edes tietäjät eivät tee Corsi-lukemilla, viivelähdöillä ja Kanadan juniorisarjoilla juuri mitään jokapäiväisessä elämässä. Tiedon puute ei aiheuta katastrofeja.
Ongelma on se, että jääkiekon ympärillä tehtävä markkinointi ja käytävä keskustelu tuntuu yleensä siltä, ettei sitä ole suunnattu tavallisille katsojille. Keskustelun seuraaminen, siihen osallistumisesta puhumattakaan, vaatii valtavat ennakkotiedot.
Moneen kauden aikana Suomessa pelattavaan otteluun toivotaan paikan päälle yli 10 000 katsojaa. Keväällä miesten maailmanmestaruuskisat keräävät parhaimmillaan miljoonayleisön.
Ja kuitenkin lajin markkinointi vaikuttaa suunnatun etupäässä heille, jotka erottavat Pohjois-Amerikan juniorisarjat satunnaisten kirjainyhdistelmien joukosta.
+++
Liiga-seurojen kohderyhmän luulisi Suomessa olevan suuri. Suurempi kuin he, jotka osaavat kokoonpanosivua lukea tai joita se kiinnostaa. Liigan ja muun Suomi-kiekon kohderyhmän tulisi olla he, jotka voidaan houkutella ostamaan ottelulippuja ennakkotietojen määrästä riippumatta.
Olen itse tehnyt lipunostopäätöksen esimerkiksi nähdäkseni tietyn joukkueen, tietyn pelaajan, tietyn hallin tai tietyn tapahtuman. Olen ilmestynyt hallille katsomaan lätkää pelkästään siitä syystä, että peli on satuttu järjestämään. Hallissa oleva jääkiekkojännitteinen tunnelma on aivan eri maailma kuin se viestintäkupla, jossa eri medioiden asiantuntijat keskustelevat lajin hienouksista lainatuin termein.
Jos kotimainen jääkiekko haluaa houkutella lisää ihmisiä halleihin ja jääkiekkokulttuurin pariin, sen on lakattava kierimästä nippelitiedoissa ja keskityttävä niihin ydinasioihin, jotka kaikki muka jo tietävät.
Kulttuuri ei leviä itsestään eivätkä ihmiset opi kirja tyynyn alla nukkumalla. Ei ole häpeällistä, etteivät katsojat tiedä kaikkea. Ei kannata olettaa, että tietämystä on, koska jääkiekko ja Suomi.
Nykyisellään viesti ja kohderyhmä eivät kunnolla kohtaa. Seuroilla, liitolla ja yksittäisillä laji-ihmisillä olisi tässä petraamisen paikka, ja mielestäni myös journalistinen media kykenisi olemaan avuksi. Jääkiekkokulttuurin johdonmukaisempi avaaminen parantaisi lajin lähestyttävyyttä suuresti.
Tuuli Määtän jääkiekkokulttuuriin keskittyvää Paitsiossa-palstaa julkaistaan joka toinen sunnuntai.
