Alakoulussa kuuluin muutaman tytön muodostamaan porukkaan. Me olimme ne kiltit ja hiljaiset tytöt, tunnolliset, useimmiten omasta halustamme tapahtumien keskipisteestä sivussa.
Ruokatunnilla halusimme olla rauhassa ja keskenämme. Istuimme jossakin nurkassa kikattamassa hiljaa. Harmaat tarjottimemme eivät kuitenkaan riittäneet peittämään koko valkoista pöytää, koska meitä oli liian vähän. Aina jäi vähintään yksi paikka tyhjäksi.
Toivoimme, ettei kukaan istuisi tyhjälle tuolille. Sovimme, että jos joku kysyisi, paikka oli varattu. Me pidimme paikkaa.
Me pidimme paikkaa Saku Koivulle.
+++
Kun puhun jääkiekosta, puhun oikeasti ystävyydestä.
Meidän ystävyyttämme ei taottu jäällä, vaihtoaitiossa tai pukukopissa. Meidän aikanamme tai meidän kaupungissamme ei tullut kenellekään edes mieleen, että tyttö olisi voinut pelata jääkiekkoa. Mutta meillä oli omat jääkiekkoon liittyvät huvimme.
Yläkoulun biologianluokassa oli muoviluuranko opetustarkoituksia varten. Siltä puuttui hampaita. Ristimme sen Ville Peltoseksi.
Lukioiässä kulkeminen otteluihin helpottui. Ostin ensimmäisen fanipaitani. Tein kaverin kanssa pitkän matematiikan läksyjä hallin yläkatsomoissa, jonne sai halvat opiskelijaliput.
Kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, isäni sponsoroi opiskelu-uraani hankkimalla minulle tv-maksukortin, jolla pystyin katsomaan SM-liigapelejä. Se oli hyvä syy kutsua uusia opiskelukavereita kotiini illanviettoon. Ja kun muutin opintojen perässä hetkeksi Kanadaan, lätkä oli kansainvälinen puheenaihe. Juttua riitti kenen tahansa uuden naaman kanssa.
Yksi elämäni murroskohdista oli joulu, jolloin palasin kotipaikkakunnalleni. Minua odottamassa oli vanha kaveri, jonka rakkaus paikallista jääkiekkojoukkuetta kohtaan oli poissa ollessani syttynyt uudestaan. Istuimme jälkipeleissä; kävimme faniristeilyllä. Hankimme kausikortit.
Kasvatin viimein juuret.
+++
En ole koskaan pelannut jääkiekkoa. Minulla ei ole kerrottavanani urheiluromanttisia tarinoita jäähilesateesta, jossa teen ratkaisumaaleja. En ole koskaan edes omistanut hokkareita.
Rakkauttani lätkään ei ole taottu jäällä, vaihtoaitiossa tai pukukopissa. Se on taottu katsomossa, koulun ruokalassa ja biologiantunnilla.
Jääkiekkouutisoinnissa ja -keskustelussa unohtuu usein se, ettei lätkässä loppujen lopuksi tärkeintä ole tieto – tai edes taito.
Minun kannaltani tärkeä on se tunne, kun lempipelaajani tuulettaa nenäni edessä juuri tekemäänsä maalia. Se tunne, kun kannattamani joukkue voittaa pudotuspelin jatkoajalla. Se tunne, kun kaveri kesken päivän lähettää minulle kännykän välityksellä huvikseen kuvan lempipelaajastani tai mielipiteitä illan ottelun kokoonpanosta.
Nauttiakseen jääkiekosta ei tarvitse olla entinen pelaaja, etevä pelitaktiikka-analyytikko tai mikään muu tietäjä. Nauttiakseen jääkiekosta tarvitsee vain – no, nauttia jääkiekosta. Jostain sen osa-alueesta. Ottelutapahtumasta, tilastoanalyysistä, kannattajakulttuurista, kotijoukkueen voitosta.
Kannattajia tai faneja usein ylenkatsotaan, ikään kuin he kiinnittäisivät vääriin asioihin huomiota. Itse väitän, että he kiinnittävät huomiota juuri oikeisiin asioihin – niihin, joista saavat eniten iloa irti.
Olen ollut paikan päällä sadoissa jääkiekko-otteluissa. Muistan olleeni yksin täsmälleen yhden kerran.
Kun puhun jääkiekosta, puhun oikeasti ystävyydestä.
Tuuli Määtän jääkiekkokulttuuriin keskittyvää Paitsiossa-palstaa julkaistaan joka toinen sunnuntai.
