Kanadalaisjoukkueiden pitkästä ajanjaksosta ilman Stanley Cupin voittoa on tullut NHL-piireissä vuosien saatossa lähes kiroukseen verrattavissa oleva asia. Edellisen kerran kanadalainen joukkue pääsi nostelemaan jääkiekon himoitunta palkintoa 28 vuotta sitten keväällä 1993. Tuolloin asialla oli Montréal Canadiens, joka yrittää tietyllä tavalla nyt sulkea ympyrän.
Kanadalaisten menestymättömyydelle on mediassa ja fanien keskuudessa vuosien varrella haettu erilaisia selityksiä, joita ovat olleet muun muassa tähtipelaajien kiinnostus pelata ennemmin paineilta piilossa aurinkoisissa Yhdysvaltojen eteläosissa, Kanadan kova verotus ja pakkaset tai heikosti johdetut organisaatiot.
On kuitenkin myös syytä huomioida, että kilpailu Stanley Cupista on kiristynyt selvästi viimeisen 30 vuoden aikana, kun NHL on laajentunut voimakkaasti Yhdysvalloissa.
Yhteensä kanadalaisseurat ovat selviytyneet Stanley Cupin finaaleihin historian aikana peräti 86 kertaa, ja viimeisin kahden kanadalaisseuran välinen loppuottelusarja on vuodelta 1989. Vielä 1980-luvulla kanadalaiset saivatkin kylpeä menestyksessä, ja esimerkiksi vuosina 1984–90 Stanley Cup päätyi ainostaan Kanadaan kauden päätteeksi.
Canadiensin edellisen eli viimeisimmän kanadalaisseuran mestaruuden ja tämän vuoden finaalipaikan väliin on mahtunut viisi loppuottelusarjaa, joissa toinen osapuoli on tullut Kanadasta. Seuraavassa käydään läpi nämä lopulta pettymykseen päättyneet yritykset.
1994 Vancouver Canucks
Heti Canadiensin mestaruutta seuranneena keväänä Vancouver Canucks selvitti tiensä loppuotteluihin supertähti Pavel Buren johdolla. Pudotuspeleihin Canucks lähti kuitenkin haastajana, sillä se sijoittui runkosarjassa vasta Läntisen konferenssin seitsemänneksi.
Ensimmäisellä kierroksella Canucks kävi todella tasaisen sarjan Calgary Flamesia vastaan. Flames siirtyi sarjassa jo 3–1-johtoon, mutta Canucks teki lopulta kovan tempun, ja nousi jatkoon kolmen perättäisen jatkoerissä voitetun ottelun myötä. Ratkaisijoiksi näissä kolmessa ottelussa nousivat Canucksin tärkeimmät hyökkääjät eli Geoff Courtnall, Trevor Linden ja seitsemännessä ottelussa Bure.
Buren ohella hyvin tärkeä yksittäinen pelaaja Canucksin pudotuspelimenestyksessä oli maalivahti Kirk McLean, joka nosti pudotuspeleissä torjuntaprosenttiaan runkosarjan 89,1:stä 92,8:aan. Myös suomalaispuolustaja Jyrki Lumme oli tärkeässä roolissa Canucksin takalinjoilla.
Toisella kierroksella Canucks kukisti vuotta aiemmin Minnesotasta Teksasiin muuttaneen Dallas Starsin voitoin 4–1. Tämän jälkeen edessä oli suuren huomion saanut konferenssifinaali Toronto Maple Leafsia vastaan, jonka nimivahva kokoonpano elätteli toiveita mestaruudesta.
Maple Leafs vei sarjan avauksen Peter Zezelin jatkoaikaosumalla, mutta tämän jälkeen alkoi Canucksin näytös. Lumme iski voittomaalin toisessa ottelussa ja McLean piti nollat kolmannessa ja neljännessä ottelussa. Lopulta Canucks eteni toista kertaa seurahistoriassaan finaaleihin voitoin 4–1.
Finaaleissa Canucks sai vastaansa New York Rangersin, ja ottelusarjasta tuli lopulta hyvin muistettava. Rangersilla oli katkaistavanaan 54 vuoden jakso ilman mestaruutta, mistä muodostui sarjan isoin tarina. Kuten jo Flamesia vastaan, Canucks nousi jälleen 3–1-sillasta tasatilanteeseen, joten edessä oli finaalien seitsemäs ottelu Madison Square Gardenissa.
Ratkaisevassa ottelussa esiin nousi Rangersin kapteeni Mark Messier, jonka ylivoimamaali toisessa erässä jäi voittomaaliksi. Linden onnistui vielä päätöserässä nostamaan Canucksin maalin päähän ottelun toisella maalillaan, mutta Rangersin puolustus piti ja juhlat Manhattanilla saivat alkaa.
2004 Calgary Flames
Calgary Flames ei ollut 2000-luvun alkuvuosina lähelläkään menestyjäkandidaattia, ja se esimerkiksi jäi vuosina 1997–2003 joka kerta pudotuspelien ulkopuolelle. Toisaalta Flamesilla oli tuohon aikaan riveissään yksi maailman parhaimmista pelaajista eli Jarome Iginla.
Yksi Flamesin seurahistorian käänteentekevimmistä pelaajakaupoista nähtiin marraskuussa 2003, kun se kaappasi San Jose Sharksissa sivuraiteille ajautuneen maalivahti Miikka Kiprusoffin. Suomalaisvahti osoittikin Flamesissa nopeasti olevansa todellinen huipputorjuja.
Iginlan ja Kiprusoffin johdolla Flames selviytyi pitkän tauon jälkeen pudotuspeleihin Läntisen konferenssin kuudennelta sijalta. Avauskierroksella Flames oli altavastaaja Canucksia vastaan, mutta jatkopaikka irtosi lopulta seitsemän ottelun tasaisen taiston jälkeen. Ratkaisevan osuman jatkoajalla iski Martin Gélinas.
Vielä selvempi altavastaaja Flames oli toisella kierroksella nimekästä Detroit Red Wingsiä vastaan, joka oli kerännyt kaikista joukkueista eniten pisteitä runkosarjassa. Neljän ottelun jälkeen sarja oli tasan, jonka jälkeen esiin astui Kiprusoff. Flames voitti viidennen ja kuudennen ottelun, eikä Kiprusoff päästänyt kummassakaan ottelussa ainuttakaan maalia. Tämäkin sarja ratkesi jatkoajalla, ja sankari oli jälleen Gelinas.
Konferenssifinaalissa Flames kohtasi San Jose Sharksin, ja sarja alkoikin Flamesin kahdella vierasvoitolla Kaliforniasta – Sharks kuitenkin vastasi samalla mitalla Calgaryssä. Viidennessä ottelussa Kiprusoff pelasi jo pudotuspelien neljännen nollapelinsä ja kuudennessa ottelussa Flames katkaisi sarjan. Kolmatta kertaa sarjan ratkaisseen maalin teki Gelinas, tosin tällä kertaa varsinaisella peliajalla.
15 vuoden tauon jälkeen loppuotteluihin edennyt Flames sai vastaansa Tampa Bay Lightningin, joka puolestaan oli selviytynyt ensimmäistä kertaa finaaleihin. Sarja oli alusta asti tasainen ja varsin vähämaalinen.
Kuudennessa ottelussa Stanley Cup oli ensimmäistä kertaa katkolla Flamesille sen kotihallissa, mutta Lightningin Martin St. Louis teki sarjan tasoittavan osuman toisessa jatkoerässä. Seitsemännessä ottelussa sankariksi nousi Lightningin Ruslan Fedotenko kahdella maalillaan, eikä Flamesin kiri tuottanut tulosta. Kiprusoffin lisäksi Flamesissa pelasivat suomalaisista Ville Nieminen ja Toni Lydman.
2006 Edmonton Oilers
Edmonton Oilersin kultaisten päivien piti olla kauaksi historiaan jäänyttä aikaa 2000-luvun puolivälissä, eikä joukkueelle annettu juuri mahdollisuuksia – Oilers pääsi viimeisenä joukkueen Läntisestä konferenssista jatkoon ja avauskierroksella vastaan asettui runkosarjan ylivoimaisesti voittanut Red Wings.
Runkosarjamenestys ei kuitenkaan auttanut Red Wingsiä, jonka yritys kruunata kapteeninsa Steve Yzermanin ura meni pahemman kerran pieleen. Oilersin yllättävän voiton taustalla olivat etenkin hienosti torjunut Dwayne Roloson ja viisi maalia tehnyt hyökkääjä Fernando Pisani.
Läntisen konferenssin avauskierros oli muutenkin yllätyksellinen, sillä kaikki kotiedulla olleet joukkueet lähtivät kesälomalle. Näin ollen Oilers kohtasi seuraavaksi vasta viidenneksi sijoittuneen Sharksin. Hailauma aloitti sarjan kahdella kotivoitolla, jonka jälkeen Oilers otti huipputärkeän voiton yli sadan minuutin venyneessä kolmannessa ottelussa.
Roloson pelasi jälleen Oilersin maalilla vahvasti, minkä lisäksi on korostettava tähtipuolustaja Chris Prongerin merkitys seuran menestyksen takana. Pronger tosin jatkoi matkaansa vain yhden Oilers-kauden jälkeen, ja kevättä 2006 seuranneet kaudet olivatkin Oilersille todella vaikeita.
Oilers kukisti Sharksin lopulta voitoin 4–2, ja konferenssifinaalissa se kohtasi paluun NHL-tähdeksi tehneen Teemu Selänteen johtaman Mighty Ducks of Anaheimin. Pelitapahtumiltaan tasaisista otteluista huolimatta Oilersin hurmos kantoi 4–1-voittoon ja Stanley Cup -finaalien paluuseen Edmontoniin 16 vuoden tauon jälkeen.
Loppuotteluissa Oilersia vastaan asettui Carolina Hurricanes, jonka konkaripitoisen joukkueen takana torjui raketin lailla NHL-kartalle pompannut nuori Cam Ward. Oilersin pahin painajainen toteutui heti avausottelussa, kun Roloson loukkaantui ja joutui jättämään sarjan kesken. Lisäksi Oilers menetti 3–0-johtonsa ottelun loppupuolella.
Toisessa ottelussa Rolosonin korvasi Jussi Markkanen, mutta Hurricanes otti selvän 5–0-voiton. Kolmannessa näytöksessä Markkanen kuitenkin onnistui torjumaan joukkueelleen helpottavan voiton. Viidennessä ottelussa Oilersin sensaatiohyökkääjä Pisani iski finaalihistorian ensimmäisen jatkoaikamaalin alivoimalla ja kuudennessa ottelussa Markkanen torjui pakkoraossa nollapelin.
Jälleen kerran kanadalaisella yllättäjäjoukkueella oli edessään seitsemäs finaaliottelu vieraskentällä. Kaava oli tuttu – Hurricanes oli karannut kahden erän jälkeen kahden maalin johtoon, mutta Pisani onnistui vielä kaventamaan jo pudotuspelien 14 maalillaan. Hurricanes kuitenkin voitti ensimmäistä kertaa Stanley Cupin, ja Oilersilla alkoi 11 vuoden kuiva kausi ilman pudotuspelejä.
2007 Ottawa Senators
Toisin kuin esimerkiksi edellisten vuosien finaalijoukkueet Flames ja Oilers, Ottawa Senators ei ollut yllättäjä eikä varsinainen altavastaaja keväällä 2007. Olihan Senatorsilla aseenaan NHL:n tuon ajan paras hyökkäysketju Dany Heatley–Jason Spezza–Daniel Alfredsson ja lisäksi seura oli jo edellisellä kaudella kerännyt runkosarjassa toiseksi eniten pisteitä koko sarjasta.
Ensimmäisellä kierroksella vielä tuolloin oppirahoja maksanut Pittsburgh Penguins oli varsin helppo pala Senatorsille. Toisella kierroksella oli vastassa 2000-luvun kestomenestyjä New Jersey Devils, joka oli kukistanut Senatorsin Itäisen konferenssin finaaleissa neljä vuotta aiemmin.
Senatorsin tukipilarina keväällä 2007 oli mielipiteitä herättänyt maalivahti Ray Emery, jonka elämä päättyi traagiseen hukkumisonnettomuuteen kolme vuotta sitten. Devils-sarjassa Emery peittosikin tuon ajan parhaana maalivahtina pidetyn Martin Brodeurin ja Senators jatkoi konferenssifinaaleihin voitoin 4–1.
Itäisen konferenssin finaaleissa Senators jatkoi voitokasta kulkuaan, kun se päihitti runkosarjassa eniten pisteitä keränneen Buffalo Sabresin aiemmilta kierroksilta tutuin lukemin 4–1. Viidennessä ottelussa Senatorsin seurahistorian ensimmäisen finaalipaikan ratkaisi jatkoajalla kapteeni Alfredsson.
Senatorsin viimeisenä esteenä oli Anaheim Ducks, joka tunnettiin vielä edellisissä pudotuspeleissä Mighty Ducks of Anaheimina. Sattumaa tai ei, Ducks oli pestannut kauden alla Prongerin, joka oli ollut Oilersin riveissä pudottamassa Ducksia edellisenä keväänä. Lisäksi Ducksilla oli vahva tavoite kruunata seuralegenda Selänteen ura mestaruudella.
Ducks vei kotikentällään sarjan kaksi ensimmäistä ottelua, kun taas Senators vastasi kolmannessa koitoksessa 5–3-voitolla. Ducksin voitto neljännessä ottelussa oli kuitenkin raskas isku Senatorsille, ja sarja siirtyi 3–1-katkaisutilanteeseen Kaliforniaan.
Senators-fanit eivät varmasti mielellään muistele loppuottelusarjan ratkaisua, sillä luottopuolustaja Chris Phillips teki tyylipuhtaan oman maalin viidennen ottelun toisessa erässä. Tämä osuma jäi myös kyseisen ottelun voittomaaliksi, kun Ducks rallatteli mestaruuteen päätöserässä. Finaalisarjan tappiosta huolimatta Alfredsson, Spezza ja Heatley olivat tuon kevään pudotuspelien kolme selvästi tehokkainta pelaajaa.
2011 Vancouver Canucks
Vancouver Canucks oli suuri menestyjäehdokas kymmenen vuotta sitten, kun joukkue oli rakennettu tukevasti uransa huipulla olleiden Sedinin veljesten ja maalivahti Roberto Luongon ympärille. Lisäksi valmentaja Alain Vigneault oli tehnyt pitkäjänteistä työtä, ja menestymiseen oli panostettu merkittävästi, kun kyseessä oli vieläpä seuran 40-vuotisjuhlakausi.
Panostukset näkyivät sarjataulukossa – Canucks keräsi koko sarjassa selvästi eniten pisteitä ja voittoja runkosarjassa. Avauskierroksella vastaan asettui lähes pudotuspeleistä pudonnut hallitseva mestari Chicago Blackhawks, joka lopulta laittoikin Canucksin todella tiukalle.
Canucks tosin ehti jo mennä sarjassa 3–0-johtoon, mutta Blackhawks kampesi tasoihin kolmella perättäisellä voitolla. Vancouverissa pelattu seitsemäs ottelu oli jo vähällä kääntyä noloon katastrofiin, kun Blackhawks-kapteeni Jonathan Toews tasoitti alivoimalla ottelun lopussa. Canucks-fanien helpotukseksi Alexandre Burrows kuitenkin lämäsi ratkaisun jatkoajalla.
Toisestakaan kierroksesta ei tullut Canucksille helppoa, kun Nashville Predators piti ennakkosuosikkia ahtaalla. Lopulta Canucks käänsi sarjan nimiinsä 4–2, vaikka kaikki ottelut ratkesivat vain maalin erolla. Konferenssifinaali olikin sitten jo hieman helpompi, vaikka San Jose Sharks oli tuohon aikaan huippujoukkue. Canucks eteni 17 vuoden tauon jälkeen finaaleihin 4–1-sarjavoitolla, kun viidennessä ottelussa puolustaja Kevin Bieksa teki ratkaisuosuman toisessa jatkoerässä.
Canucksin ja Boston Bruinsin välisestä finaalisarjasta tuli lopulta varsinainen käänteiden vuoristorata. Canucks vei kaksi ensimmäistä isännöimäänsä ottelua, ja toisessa näistä jatkoaikasankariksi nousi jälleen Burrows. Sarjan kolmannesta ottelusta tuli erittäin käänteentekevä, kun ensimmäisessä erässä Canucksin Aaron Rome taklasi Bruinsin Nathan Hortonia ikävin seurauksin.
Bruins ratkaisi ottelun toisessa erässä neljällä maalillaan, jonka jälkeen päätöserässä joukkueet ottivat toisistaan mittaa Romen niitiin jälkimainingeissa. Jäähyminuutteja jaettiin reilusti yli sata, ja Bruins vei ottelun 8–1-murskalukemin.
Niin ikään neljäs ottelu meni selvästi Bruinsille ja jälleen päätöserässä rangaistuksia jaettiin roppakaupalla. Sarjan palattua Vancouveriin Canucks ryhdistäytyi ja piti nollan viidennessä ottelussa, joten se sai mahdollisuuden voittaa mestaruus Bostonissa. Canucksin hermot eivät kuitenkaan pitäneet, ja Bruins takoi alle kymmenessä minuutissa taululle 4–0-lukemat, ja toista kertaa ottelusarjan aikana Luongo otettiin kesken ottelun maalista pois.
Seitsemäs ottelu Vancouverissa oli etenkin pudotuspelien parhaaksi pelaajaksi valitun Bruins-vahti Tim Thomasin näytös. Thomas torjui 37 kertaa, eikä Liigastakin tutun maalivahdin selän taakse uponnut yhtään kiekkoa. Kenttäpelaajien puolella ratkaisijoiksi nousivat nykyäänkin Bruinsia johtavat Patrice Bergeron ja Brad Marchand – Stanley Cup palasi Bostoniin 39 vuoden odotuksen jälkeen.
Canucksin tappio kaikkien käänteiden jälkeen näkyi karulla tavalla Vancouverin kaduilla. Useita ihmisiä loukkaantui ja pidätettiin, ja monet paikat joutuivat ilkivallan kohteeksi. Huomiota herättäneet mellakat jättivät kiistatta ikävän sivumaun tunteikkaaseen finaalisarjaan.